En asu enää lapsuudenkodissa, ymmärsin. Viimeinkin alan maadoittumaan tähän aikaan ja paikkaan. Olen nyt osastolla turvassa tekijöiltä ja olen myös omassa kodissani turvassa heiltä. Mikä suunnaton helpotus, tuntea olevansa paremmin läsnä täällä missä olen nyt. Tunsin tuossa televisiota katsellessa ja muiden kanssa sosialisoidessa niin ihanan rauhan hyökyvän jostain sisältäni ja myös rakkauden tunteen. Ylipäätään rakkauden vähän kaikkea ja kaikkia kohtaan. Rakkaudessa lillumisen tunteen. En ole tällaista tunnetta tuntenut vuosiin, jos koskaan.
Ihana päivä ollut tähän mennessä. Olen saanut nukuttua päikkäreitä, keitellyt kahvia, katsonut aamulla Muumit ja käynyt tupakilla. Elämässä on kaikki nyt hyvin. Kaikki on järjestyksessä.
Eilen illalla oli hieman vaikea takauma päällä taas pitkästä aikaa. Muistin uusia asioita ja sirpaleeni alkoivat jäsentyä paremmin kuin aiemmin takaumassa. Nyt sain jotakin tolkkua niistä muistoista. En kyllä juuri nyt muista, mitä kaikkea. Aika sekavia välähdyksiä edelleen sieltä täältä. Mutta niiden asioiden käsittely oli myöskin helpompaa kuin ennen ollut ja vaikka ne nousivat voimakkaampina pintaan niin ne myös purkaantuivat paremmin ja helpommin pois.
Muistin jotakin veljestä aika tarkasti. Istuin tupakilla ja surin syvästi. Ajattelin veljeäni. Annoin sen muiston tulla mieleeni. Kaipasin veljeni syliin. Kaipasin hänen halaustaan ja sitä miten olemme lohduttautuneet toisissamme kun vanhemmat ovat väkivaltaisia. Halusin häntä. Mutta ajattelin että en tahdo häntä seksuaalisesti, haluan vain tuntea hänen tuomansa lohdun, mutta siihen kyllä sekoittui jotakin romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ai, että tällaistakin ollut, pohdin. En muistanut aiemmin että olisimme veljen kanssa saaneet toisistamme lohtua jotenkin puolittain sisaruksellisesti, puolittain romanttisesti. Halusin että veli pitelisi minua taas sylissään. Se ajatus oli kaunis mutta pelottava jos siihen liittyisi mitään seksuaalista ja väärää.
Muistin senkin että vauvana jos minua ei saatu nukkumaan, minua lyötiin kunnes vaimenin. Muistin että vanhemmat tuskin ovat ymmärtäneet mitä ovat tehneet minulle kun ovat lyöneet minua vauvana. Pelkäsin aivan suunnattomasti tuon muiston yhteydessä.
Sitten tiedostin myös erilaisia osia itsessäni. Tiedostin että minulla on kolme mielikuvituskaveria jotka tsemppaavat minua, kannustavat ja ovat vain ystävällisiä. Tiedostin että oikealla puolellani on syvän sininen, sureva Bella joka itkee, edessäni on vihan punainen joka puolustautuu, vasemmalla ilon keltainen joka leikkii, takanani musta ja nöyrä, epävarma, syntinen minä. Yläpuolellani on sekoileva Haga joka on pervo ja rivo ja itsensä menettänyt ja täysin tärähtänyt ja alapuolellani joku osa joka suorastaan palaa Helvetin lieskoissa. Todella kärsiviä nämä yläpuolellani ja alapuolellani olevat Bellat. Keskellä taas, eli minussa itsessäni, on nykyään pelokas osa. Se on kenties vaikein kohdata, noiden yläpuolellani ja alapuolellani olevien jälkeen. Helpointa olisi tuntea tuo itkevä minä. Mutta voi, en uskalla enää edes itkeä, kun on tullut veljeltä turpiin jos itken. Minun on lopulta täytynyt piilottaa tunteeni ja olla tyyni ja vakaa, peloton, ettei satu pahemmin.
Tässä piirustus minusta noin kuusivuotiaana ja isästäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti