Minä todellakin tervehdyn

Poseerasin peilin edessä. Ai, miten kaunis olenkaan! Olin noin kuuden vanha ja hyvin itsevarma itsestäni. Päiväkodissa piirsin kruunupäisiä kissoja ja leikin kissaa. Rakastin olla tyttömäinen. Sitten tuli se kohtalokas ilta kun tyttöyteni tuhottiin. Isäni tuli ja raiskasi minut.

Katsoin itseäni peilistä ja purskahdin itkuun. En tahtonut kiinnittää mitään huomiota kehooni, se ahdisti minua. Muutuin äänekkäästä lapsesta hiljaiseksi. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään hirviökaloja, sellaisia torahampaisia kaloja joilla on pistävän vihaiset silmät.

Se raiskaus ei jäänyt viimeiseksi. Isäni tuli siitä eteenpäin joka yö huoneeseeni.

Lopulta tuli päivä kun en sietänyt lähentelyjä enää. Raivostuin isälleni. Kirosin hänet maan rakoon, haukuin häntä rumimmaksi tietämäkseni miehen irvikuvaksi. Hän oli niin ruma silmissäni että minua oksetti. Oksentelinkin välillä ja se helpotti hieman pahaa oloa mutta aina se paha olo jäi sisääni. Ajattelin ettei se koskaan mene pois. Olin saastunut, likainen sisältä.

Lopulta en enää ollut sama tyttömäinen itseni. Minusta tuli todella androgyyni. En enää leikkinyt kissaa taikka piirtänyt kissoja. Kissat olivat vaihtuneet koiriksi joita pakonomaisesti piirsin yhä uudestaan ja uudestaan. Niillä koirilla oli isän katse.

Raiskaukset jatkuivat edelleen. Aamuisin olin pahoinvoiva ja mietin, olenko ainut perheestä jota pyörryttää aamuisin. En tiennyt syytä siihen, miksi voin niin pahoin ja joka paikka on kipeä. En enää muistanut sitä mitä isäni minulle teki.

Lopulta en ollut enää androgyyni edes. Olin poikatyttö-tyttöpoika. En tiennyt enää mikä olen sukupuoli-identiteetiltäni.

Sitten tuli se kohtalokas ikä, murrosikä. Yhtäkkiä tajusin mistä on kyse. Se tuntui niin karmaisevalta että aloin vain nauraa räkättää. Siitä lähtien olin maniassa tauotta ja välillä itkin ja sitten olin taas maaninen. Ja raiskaukset vain edelleen jatkuivat.

Mielestäni olin onneni kukkuloilla vaikka muut katsoivat minuun pelokkaina kun sain tyhjästä naurukohtauksia jotka kestivät pitkään niin etten voinut lopettaa nauramista. Ilmeeni kertoi ettei se ole tervettä iloa. Siksi minua pelättiin, toiset säälivät.

Luojan kiitos en ole enää se Bella. En saa enää maanisia nauruhekotuskohtauksia. Olen vihainen pikemminkin. Vihainen siitä, mitä minulle tehtiin. Mutta se viha on jossakin niin syvällä etten saa kunnolla otetta siihen. Tosiasiassa pursuan vihasta, vihasta, joka laantuu heti jos meinaan tuntea sen. Olen myös taas tyttö. En kylläkään nainen, vielä, mutta ainakin tyttö.

En voi uskoa tätä, mistä kaikesta olen selvinnyt yhtenä kappaleena. Jotakin todella pahaa siellä on ollut vaikkakaan ne mysteerit eivät vielä ole avautuneet minulle, mitä kaikkea. Olen ollut todella urhea. Olen tehnyt oikeat valinnat elämässäni. En esimerkiksi ryhtynyt rikokselle polulle. Pääsin irti insestistä, lopultakin, niin ettei enää se tuottaisi mitään nautintoa kuin vielä joskus kenties teininä tuotti. Olen oppinut rakastamaan itseäni enkä enää ole itsetuhoinen samoin, ajatuksissani. Olen pelastunut ja olen matkalla kohti terveyttä. Minä todellakin tervehdyn!

Voi hyvä Luoja mistä olen selviytymässä. Olen totisesti soturinainen. Kaikki ne unettomat yöt, kaikki hämäräperäisyys, kaikki rikollinen toiminta ja väkivalta joka vie järjen... Kaikesta siitä olen eheytymään päin. Minä todella eheydyn! Voin vielä olla terve! Olen niin kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä tällaisina hetkinä.