Olen kaunis

Tsihih, olen kaunis. Näen itseni (toivottavasti) vääristyneessä valossa jotenkin epäsymmetrisenä kasvoiltani mikä johtuu hakkaamisesta, varmaan. Mutta olen ehkä siltikin kaunis! Ehkä en vain näe itseäni realistisesti. Ex poikakaverin mielestä minulla on vääristynyt minäkuva. Hän näki minut "luokan suosittuna tyttönä koska suositut ovat niitä kauneimpia" ja koska vaikutin myös älykkäältä ja lahjakkaalta. Toivottavasti hän on oikeassa! Pitäisi ehkä uskoa ja kuunnella muita kun he kehuvat minua kauniiksi. Välillä kyllä hämmästyn melkein itsekin omaa olemustani jos näen itseni peilistä taikka jostain heijastavasta pinnasta samalla kun puhun ihmisille, miten hymyilen hyvin kauniisti, ja vaikutan aurinkoiselta ja kaikenkaikkiaan aika karismaattiseltakin, taikka mitä sanoja sitä nyt käyttäisi... En kuitenkaan sisäisesti tunne olevani tuollainen. En tunne kehoani sisältä päin kunnolla. Mutta nyt on kaunis olo! Voi, vielä kun yhdistyisin omaan kehooni ja olisin kotonani kehossani niin ehkä tuntisin ja näkisin itseni kuten muut minut näkevät!

Päiväkahvit juotu, oli hyvää pullaa kanssa mukana. Namskis maiskis. Takaumahelvetti vähän helpotti - suoraan sanottuna helpottaa oloani tämä kun tuntee itsensä kauniiksi omaksi itsekseen. Mitään tärkeämpää elämässä ei kuin olla kaunis, minun mielestäni. Koska se olen minä. Eikä ole mitään tärkeämpää kuin olla oma itsensä. Ja omana itsenäni olisin taikka olen kaunis. Joten siksi juuri kauneus on minulle niin tärkeää.

Olen kyllä varmaan henkisestikin kauniimpi tapaus juuri siksi koska koin menettäneeni ulkonäköni kokonaan. Se ehkä nöyrrytti minua ja sai minut ajattelemaan kauniimpia asioita koska pakenin kauniiseen sisäiseen maailmaani elämäni pahuutta. Olen myös ehkä lahjakkaampi sen kautta koska jotenkin piti kompensoida sitä ulkoisen kauneuden menetystä keskittymällä kehittymään henkisesti ja taiteilijana, esimerkiksi. Olin myös todella huonossa kunnossa ihan eri näköinen kuin nykyään. Ulkonäöstä voi päätellä paljon ihmisen psyykkisestä voinnista, toisinaan, vaikkakaan kaikki psyykkisesti sairastuneet eivät automaattisesti ole epäviehättäviä taikka toisin päin. Itse psyykkisesti parempivointisena olen selvästi kaunistunut. Ja pidän siitä. Ehkä sitten kun en dissosioi, näen itseni realistisessa valossa entistäkin kauniimpana! Ja kun saan niin sanotusti elämän virtaamaan kehossa niin se tulee muovaamaan ulkonäköänikin uudenlaiseksi.