Kertomus vauvasta ja isästä

Vauva potki jaloillaan tyytyväisenä kehdossaan. Oli ilta ja nukkumaanmenoaika. Vauva jokelteli itsekseen ja oli hyvin tyytyväinen. Ovi avautui hiljaa naristen. Vauva huusi vanhempiaan. Isä nosti vauvan kehdosta ja teki vauvalle jotakin mikä sai vauvan silmät laajenemaan kauhusta. Isä laski vauvan varovaisesti takaisin kehtoon ja häipyi huoneesta. Vauva jäi selittämättömän kauhun vallassa kehtoonsa täysin liikkumattomana, silmät ymmyrkäisinä kauhusta pimeyteen tuijottaen. Vauvan maailma ei ollut enää sama. Tuosta iloisesti jokeltelevasta vauvasta oli tullut vauva joka pelkää koko maailmaa, varsinkin isänsä syövyttävän mustia silmiä. Vauva tuskin nukkui sen yön, tuijotteli vain kattoon sydän hakaten.

Seuraavana yönä vauva kiljui kuin syötävä. Hän ei halunnut mennä nukkumaan. Aina kun hän oli vaipumaisillaan uneen, tuli isä tekemään jotakin outoa. Se kihelmöi toisaalta miellyttävästi, toisaalta pelottavasti eikä vauva ymmärtänyt mikä tuo kihelmöivä tunne oli. Vauva kiljui ja pyysi isäänsä mielessään lopettamaan kun isä taas kosketteli vauvaansa niin että kihelmöi. Isä ei lopettanut vaan teki sen mitä tahtoi ja asetteli vauvan taas varovaisesti kehtoon ja poistui huoneesta. Vauva jälleen tuijotti pimeyteen ja tuntui että hänen sydämensä repeytyisi kahtia tuosta kivusta, että äiti ja isä eivät rakasta. Hän oli vasta vauva ja pahasti päästänsä sekaisin. Niin hän tuijotti sysimustaan yöhön ja tunsi luissaan tuon kolkon, kylmän tunnelman, joka oli hänen isänsä olemus.

Niin vauvan sisin oli turmeltu lialla ja synnillä. Niin hänen tietoisuutensa lopulta oli vain kylmää, kolkkoa mustuutta. Ei mitään tietoisuutta. Pelkkää sysimustaa pimeyttä.

Minä olin tuo vauva. Tuntuu, kuin jossain syvällä sisimmässäni olisi vain tuo isän kolkko mustuus ja kylmyys, ei mitään muuta tietoisuutta. Sielussani elävä pahuus, jonka isä minuun tartutti.