Tällaisina hetkinä rakastun elämään. Kun ymmärrän, mikä on ohi mennyttä traumaa ja missä sitä nyt ollaan. Paremmassa paikassa kuin koskaan ennen.
En saata edes kuvitella minkälaista kidutusta elämäni on ollut. Siis, joka ikinen yö isä kömpinyt päälleni ja työntänyt peniksen milloin mihinkin reikään. Ja sekunnit venyvät minuuteiksi, minuutit tunneiksi... Ja fyysisesti siis aivan liian raskasta sietää niin sitä sitten irtaantuu kehostaan väkisinkin. Ja tätä siis jatkunut sen parikymmentä vuotta.
Aivan liian fyysistä, aivan liikaa kipua, nautintoa, tuskaa. En löydä sanoja.
Pelkästään se on ollut traumaattista miten isäni on katsellut ja esineellistänyt minua, saati sitten raiskaukset. Mutta nyt olen turvassa. Eikä sitä tapahdu enää koskaan. Se täytyy pitää mielessä epätoivon hetkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti