Juoksin pakoon minkä pääsin. He saavuttivat minua. En voi luovuttaa, on jaksettava, hoin itselleni kun luodit viuhuivat korvieni ohi. Olin päättäväinen ja vakaa mieleltäni vaikka sisälläni kuohui. Joka paikkaa kivisti mutta en antanut sen häiritä. He ampuivat yhä uudelleen ja saatoin kuulla miten luodit menivät ohitseni. Juoksin vain suoraan päättäväisenä ja urheana. Takaa-ajoa oli kestänyt jo kymmenen minuuttia ja aloin olla epätoivoinen. Nyt ei saa luovuttaa. Minun on pakko pystyä! Pakko pysyä urheana! Ja niin minä juoksin. Yhtäkkiä havahduin, kun puoli tuntia oli mennyt, ettei kukaan enää jahtaa. Lankesin maahan kontalleni ja itkin kiitollisuudesta ja vapisin ihan horkassa. Olin selviytynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
-
Muutama selfie. Laitoin nyt samaan postaukseen vaikka tämä on vähän hassua ehkä. Minulla on itseni etsimisen kanssa yhtälailla menossa itsen... -
Mua ei enää alisteta. Kukaan ei alista mua enää. Mua ei alisteta toisten tahtoon. Mua ei seksuaalisesti alisteta. Ihan puulla päähän lyöty o...
-
Kun tullut taas vähän epäileviä kommentteja, avaan hiukan traumojani jotka ovat varmuudella totta ja joista tiedän että hyväksikäyttö on oik...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti