Olen yrittänyt itsemurhaa

En muista vielä, miten, mutta muistelen, että olisin ainakin kaksi kertaa yrittänyt itsemurhaa. En kummallakaan kerralla onnistunut, onneksi. Haluan elää, vaikka elämä olisi täyttä helvettiä, haluan vain pysyä elossa.

Muistan kuusivuotiaana itkupotkuraivareissa juosseeni ulos itkien ja ajattelin, hyvästi julma maailma, hyppään auton alle. Sitten äitini lohdutteli minua jälkeenpäin ja itkien sanoin äidille ettei äiti rakasta minua. Että olen adoptoitu koska äiti ei rakasta. Äiti sanoi, että olen hänen oma lapsensa, hän on minut synnyttänyt ja rakastaa minua. Toivoin niin että voisin ottaa nuo sanat vastaan, mutta en vain tuntenut äidin todella tarkoittavan sitä, en tuntenut, että äiti rakastaisi minua.

Muistan tulleeni hulluksi jo lapsena koska "äiti ei rakasta". Leikin pyörien kehää lattialla niin että päässä heitti. Halusin jotenkin saada pään sekaisin että kestän järjissäni.

Mietin mahdollisimman romanttista tapaa tehdä itsemurha, muistaakseni. Mietin yöllä että menisin rantaan ja hukuttautuisin.

Muistan enoni kehuneen minua seksikkääksi. Mietin, miksi aina minulle käy näin? Pelkästään se oli traumaattista, saati tulla raiskatuksi.

Elämäni on ollut siis lapsesta asti järkeni menettämistä. Olen nähnyt hallusinaatioita enkeleistä ja demoneista. Olen katsonut hyväksikäyttäjiä ovellani ja nähnyt heidät kauniina valo-olentoina, tarkentanut katsettani ja he muuttuvat demoneiksi, tarkentanut lisää ja nähnyt todellisuuden - isä ovellani. Muistaakseni näin.

Olin koko universumin yksinäisin tyttö, mielestäni. En tiedä mistä keksin noin suuria sanoja lapsena. Mutta muistelen hämärästi pitäneeni itseäni kaikkeuden yksinäisimpänä tyttönä. Rukoilin öisin Jumalalta että Hän veisi minut pois tästä maailmasta, muistaakseni.

Lapsuuteni oli todella surullista aikaa, siihen saakka, kunnes olin seonnut ja räjähtänyt ja maniassa tauotta. Opettaja luuli että minulla menee paremmin koska olin iloisempi. Ei, ei tosiaan ei. Olinkin sitten taas kahdeksannella luokalla syvästi masentunut. Epätoivoisesti haaveilin seurustelukumppanista. Se oli varmasti toiveeni, että pääsisin vain harrastamaan seksiä jonkun muun kuin suvun kanssa. Siksi olin pakkomielteinen romanttisesta rakkaudesta. Edelleen tuntuu, että vain romanttinen rakkaus, parisuhde ja varsinkin seksi voi minut pelastaa. Ei se ole totta. Voin muutenkin eheytyä.

Joten sellaista elämäni oli lapsena.