Uusia muistoja tullut eilen kun pitkästä aikaa iski takauma päälle mutta en muista niitä enää tarkkaan. Ne oli aika sekavia välähdyksiä sieltä täältä. Muistan kuitenkin miten kaikkialla haisi erilaiset eritteet ja koko asunto oli oksennuksen, sperman ja ulosteen sotkussa. Äitini aina siivosi kaiken pois kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muistan nähneeni kuolleita raatoja kaikkialla ja verta. Muistan myös jotakin mikä on niin brutaalia etten uskalla siitä kirjoittaa enkä ole varma ovatko ne huumehallusinaatioita vaiko totta. Olen siis nähnyt miten ihmisiä kidutetaan hengiltä ja tapetaan ja niille ruumiille tehdään vielä jotakin ihan kauheaa. Siksi minusta on lopulta tullut todella arka ja passiivinen. Olen pelännyt kuollakseni. Omituisia pamahduksia kuulunut yössä kuin joku olisi tapettu. Mutta onko se millään logiikalla mahdollista? En osaa sanoa, ei logiikka tässä toimi, pelkään vain.
Muistan että perheessämme pahoinvointi on lisääntynyt vain ja siirtynyt henkilöltä toiselle. Olemme olleet niin tiiviissä vuorovaikutuksessa että minun pahoinvointini on tarttunut muihin ja toisin päin. Siksi uskon telepatiaan. Rajani ovat liuenneet muihin enkä enää tunnista, missä menee minä ja missä muut. Siksi kärsin tuosta telepatiasta lähinnä kun takauma on päällä mutta en muuten niin paljoa. Yksityisyys vain viety sillä tavoin etten uskalla luottaa että olen yksin ajatusteni kanssa. Telepatia on myös ehkä joskus ollut pelastukseni, ainoa asia joka helpottaa. Ehkä. Tai sitten se on ollut pikemminkin pelko aina.
Muistan ukin eritteet. Muistan että vieressäni oli vati koska oksentelin kun minua raiskattiin. Muistan sen koska se tuntui melkein kuin huolenpidolta vaikka se oli vain sitä etten sotkisi paikkoja. Muistan että isän katse oli niin kiihkeä että sain orgasmin pelkästään sen kasvoja katsomalla. Muistan että minun oli pakko lopulta kiihottua koska ne yhdyntäkivut olivat liikaa siedettäväksi. Eli nautin ihan vain jotta ei sattuisi niin paljoa.
Muistan että minulla on ollut hämäriä ja itsetuhoisia fantasioita että isä taikka veli siittää minulle lapsia ja kansoitan koko maailman sisäsiittoisilla lapsilla jotka taas lisääntyvät edelleen niin että koko maailma tuhoutuu koska kaikki ihmiset ovat sukusiitoksen tuotetta. Tuo on ihan hirveä ajatus nyt kun kirjoitan sen ylös. Tuskin oikeasti nautin näistä fantasioista, kärsin pikemminkin. Mutta olin vain niin itsetuhoinen. Taikka sekin miten toivoin suorastaan että sekoaisin pahemmin kuin kukaan koskaan.
Vauvana kehdossa olen pelännyt suorastaan että jos vain räpäytän silmiäni niin koko maailma tuhoutuu. Että koko maailma menee järjiltään jos minä menen ja että koko maailma tuhoutuu mielisairauteeni. Luonnollisesti aikuinen minä ei, kiitos sille, ajattele näin, mutta joku osa minussa oli niin kauhusta kankeana että oikeasti uskoi tällaiseen. Tämä ajatus on hieman lähtenyt purkautumaan ja olen sitä kautta rauhallisempi.
Nyt sitten yritän purkaa näitä itsetuhoisia ajatusmalleja ja korvata niitä terveemmillä ja se ottaa oman aikansa. Näiden ajatusten vuoksi voin niin pahoin kuin voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti