Tässä pohdin ja hyväksyin sen faktan etten ehkä koskaan tule muistamaan kunnolla, kokonaisia tilanteita, vaan muistoni jäävät aina sirpaleiksi sieltä täältä. Eli en voisi omaelämäkertaakaan kirjoittaa koskaan koska tarinani on liian sirpaleinen kokonaiseksi kirjaksi.
Mutta se hyvä idea oli kirjoittaa puolittain fiktiivinen, puolittain tosielämään perustuva romaani. Sen voisin kirjoittaa omalla nimelläni, mutta vaihtaisin tarinan henkilöiden nimet. Sellaisen kai voisi julkaista vaikka tekijöitä ei olisi tuomittu rikoksesta?
Hyväksyin tosiaan faktan että ehkä muistoni tulevat aina olemaan sirpaleita sieltä täältä. Voin silti elää ihan hyvää elämää. Ja vaikka kärsisin dissosiaatiosta lopun elämäni, se kuitenkin lievittää, mikä on tärkeintä. Ja koskaan en tule elämään niin pahassa helvetissä missä olen lapsuus ja nuoruusvuosinani ollut. Pahin helvetti on ohitse. Olen selviytyjä.
Hyväksyn elämäni tällaisena ja saan mielenrauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti