Siis aivot huutaa taas hoosiannaa. Vaihteleva vointini taas romahtanut.
Eli siis, vaihteeksi, taas, osastohoidossa. Jep. Taas. Terapia varmaan siis jää seuraavalta kerralta välistä. Vituttaa.
Voi siis vittu tätä henkistä helvettiä ei voi sietää enää. Sietokyky äärimmilleen taas venytetty. Ei voi uskaltaa enää suorastaan ajatellakaan mitään normaaliin tapaan kun tuntuu kuin koko maailmankaikkeus voisi lukea ajatukseni. Ja siis kyllä, aivan täysin turha pelko tuokin minulla, mutta eipä mitään, en jostain syystä pääse tästä tunteesta irti.
Vituttaa suoraan sanottuna tämä kohtaloni. Olla sekavampi kuin kukaan koskaan varmaan, ei sentään, mutta kuitenkin. Ja. Siis. Huoh. En siedä enää yhtään epäystävällistä kommentointia vaikka siis joo, ymmärrettävää, ettei kukaan normaali tervejärkinen ihminen siedä lukea näin sairaita juttuja mitä tänne kirjoitan.
Heureka. Jos nukkuisin seuraavan yön edes kunnolla niin aamulla olisi heti parempi vointi. Onneksi täällä osastolla sentään minua kohdeltu ymmärtäväisesti. Siis, en mitään muuta kaipaa niin kuin ystävällistä ja ymmärtäväistä kohtelua.
Siis. Elikkäs. Tiivistettynä tämänhetkiset fiilikset: vituttaa tämä jakomielitautinen todellisuudentajun järkkyminen. Ja kaikki nuo muistot, joita mieleni pikakelaa läpi. Ja tämä oma epävarmuuteni edes ottaa vastaan apua. Mitään muuta en ole koko elämässäni kaivannutkaan kuin apua tällaisina hetkinä. Ja se vituttaa, etten osannut edes ottaa apua vastaan kun sitä oli tarjolla. Siis, armottomasti, vituttaa, suorastaan. Ei minulla muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti