Ehkä minulla on toivoa

Ehkä minulla on toivoa paremmasta. Ehkä elämäni kääntyy vielä nousujohteiseksi ja tämä tragedia on lopulta voitto.

Ehkä joku kaunis päivä huomaan ettei telepatiauskomus vaivaa minua enää ja pystyn taas vapaasti ajatella ja tuntea tunteeni. Sitten varmasti nautin vain entistäkin enemmän omiin ajatuksiini uppoutumisesta kuin ennen telepatiaa. Ja olen kenties telepatiauskomuksen takia oppinut käyttämään mieltäni monipuolisemmilla tavoilla kuin ilman sitä. En nyt ihan osaa selittää, mitä sillä tarkoitan, kanavoin korkeammasta tietoisuudesta käsin?

Ehkä tosiaan soluni tietävät, että kaikki on niin hyvin kuin voi vain olla, sain sellaisen kokemuksen joskus. Toivon, että se oli todellinen eikä vain harhaa. Kaikki on niin hyvin kuin voi vain olla vaikken tiedosta sitä itse.

Ehkä sopeudun täysin elämääni, oli se minkälaista hyvänsä, osaan olla täysin tyytyväinen siihen. Vaikka kaikki ei menisi kuin toivon sen menevän, minua ei haittaa. Esimerkiksi vaikka tekijöitä ei koskaan tuomittaisi, osaan elää sen asian kanssa täysin tyytyväisenä elämääni.

Ehkä todella "alttarille päästyäni purskahdan itkuun enkä voi lopettaa", eli menen naimisiin unelmieni miehen kanssa - jonka saatan tuntea jo, nimittäin exäni - ja "vanhoina kävelemme yhdessä luonnossa muistellen elämäämme" eli tiedän jo vanhenevani tuon miehen rinnalla. Voi, kun nämä ennustukset olisivatkin tosia! Minun on vain vaikea uskoa siihen, tuntuu, että harhoja nekin varmaan ovat, ettei minulle voi tapahtua mitään niin hyvää!

Olen ehkä rakastunut exääni! Haluan hänen kanssaan lapsia ja vanheta hänen rinnallaan. Hän rakastaa minua koko sydämestään, vilpittömästi ja pyyteettömästi. Sellaista rakkautta en ole aiemmin saanut kokea. Dissosioin vain tunteeni yleensä häntä kohtaan, ne hälvenevät kuin niitä ei olisi, ja se surettaa minua. Sisimmässäni tiedän että minulla on ehkä hyvin vahvoja tunteita häntä kohtaan, ja haluan hänet edelleen itselleni. Häntä on lähestynyt muutamakin nainen mutta hän on torjunut heidät, koska "he eivät ole minä". Hän haluaa juuri ja vain minut, ja minä olen kuulemma ainut nainen koskaan josta hän tahtoisi tehdä lastensa äidin. Niin paljon hän rakastaa minua. Ja olen siitä kiitollinen, vaikka en osaa kunnolla ottaa vastaan hänen tunteitaan. Tuntisinkin hänen rakkautensa! Ja rakastaisin häntä kuin hän minua - siis tuntisin ne tunteet mitä minulla on olemassa, jotka dissosioin.

Eli elämässäni on rakkautta. Se on tärkeintä. Minulla on ystävällinen yhteisö jossa olen välitetty. Joku oikeasti välittää minusta! Koin aina, että koko maailma vihaa minua. Tuosta kokemuksesta on edelleen vaikeaa päästää irti, ja se tuhoaa mielenterveyttäni ja aiheuttaa minulle vain turhaan huonoa oloa. Koska tiedän, ettei se ole totta, mutta sisimmässäni tunnen edelleen niin.

Minulla on kaikki raajat tallella, olen yhtenä kappaleena edelleen ja elän ja hengitän. Riemuitsen pelkästään olemassaolostani. On ihanaa kun tuntee entistä paremmin oman kehonsa sisältä päin ja on omassa kehossaan ilman dissosiointia. Olen kaunis niin fyysisesti kuin henkisestikin ja aivan ihana ihminen, tiedän sen, ja saan kuulla sitä usein. Hihi!

Rakastan itseäni, rakastan sitä kuka olen, vaikka välillä kärsinkin ulkonäköpaineista. Mutta dissosiaatio on se mikä enemmän häiritsee kuin mitkään ulkonäköpaineet. Kunhan tunnen kehoni sisältä päin, tunnen olevani kaunis ja näytän kauniilta.

Ehkä tosiaan ajatukseni tulevat vielä koostumaan, nykyisellään mieleni on aika sirpaleinen, enkä tiedä johtuuko se lääkkeistä vaiko traumoista. Mutta ehkä joskus ajatukseni ovat vielä kasassa ja voin lopettaa lääkkeet ja pärjään ilman niitä. Ehkä tämäkin palkitsee jollain lailla.

On ihanaa olla ihastunut. Olen ihastunut exääni. Tunnen sen paremmin nyt. Olen varma, että haluan juuri hänet. Minulla vain on alitajuisia pelkoja häneen liittyen - että hänkin on joku sosiopaatti pedofiili raiskaaja. Välillä havahdun ajattelemaan ettei hän ikinä ole raiskannut minua. Joten alitajuisesti pelkään hänestä kaikenlaista mikä on ainut syy tunteitteni latistumiseen häntä kohtaan. Vaikka hän on hyvin älykäs, komeakin ja hyvä mies. Ja selvästi rakastaa minua vilpittömästi, sitä en epäile yhtään. Tuntee myös syvää himoa minua kohtaan.

Hänen, exäni, ansiosta olen nykyään rakastunut itseeni. Hänen ansiostaan olen älykkäämpi kuin ennen - hän on niin älykäs itse että nostattanut minussa uinuvan älykkyyden ja potentiaalin esiin. Hän on komein mies kenet tiedän. Kun katselen miehiä, en kiinnostu juurikaan kestään, vain ja ainoastaan hänestä. Ja hän kokee minuun samoin.

Rakastan itsekin häntä ehdoitta ja pyyteettömästi. Olen oppinut pyyteettömän rakkauden. Sekin oli ehkä yksi oppiläksy tässä elämässä, oppia rakastamaan itseään ja muita pyyteettömästi. Se ei ole ollut helppo oppiläksy, mutta nykyisin olen sillä tasolla henkisesti että osaan tämän. Tiedostan hänen puutteensa ja virheensä ja hyvät puolensa ja hän on silti minulle kokonaisuus joka on juuri sellainen kuin sen kuuluukin olla.

Mielenterveyteni tulee hiljalleen eheytymään, varmasti, vaikka en olisi koskaan täysin eheä. Senkin hyväksyn. Olen vasta kolmekymmentäkolmevuotias, kymmenen vuoden kuluttua olen nuori nelikymppinen, en vielä mielestäni vanha silloinkaan. Ja kymmenessä vuodessa varmasti eheydyn hurjasti. Nyt en melkein malta odottaa että vuodet kuluvat! Voin vielä perustaa perheen vaikka se veisi kymmenen vuotta. En ole liian vanha äidiksi.

Jos hyvin käy, saan kaksi lasta. Nimet Aurora ja Romeo olen saanut jostain joskus päähäni että tämän nimiset lapset minulla on. Eräs näkijä näki minulle kaksi lasta. En varsinaisesti usko tähänkään, mutta ei sitä tiedä. Toivoisin vielä olevani äiti jonain päivänä. Tämä näkijä myös sanoi, että minulle omat lapset ovat viimeinen pala omaa paranemistani - en halua viedä lapsen viattomuutta, ymmärrän. Voin hyvin kuvitella että perheen perustaminen rakastamansa miehen kanssa olisi todella eheyttävää ja äitinä olo, voi, olen kuin syntynyt äidiksi.

Joten ehkäpä minulla on kaikista vastoinkäymisistäkin huolimatta toivoa. Joku rakastaa minua täysillä, ja tulen eheytymään varmaan parissakin vuodessa jo paljon, ehkä niin, että minäkin tunnen paremmin rakkauteni häntä kohtaan. Hän ei koskaan ole halunnut luovuttaa meidän suhteen, vaikka seksi ei toiminut, kommunikaatio ei toiminut, ei melkein mikään. Hän silti edelleen haluaa minut. Hän olisi kuulemma kenen tahansa muun kohdalla jo luovuttanut, mutta ei minun kohdallani. En varmaankaan edes käsitä miten paljon hänen täytyy rakastaa minua.

Ennustin, että kolmekymmentäviisivuotiaana olisin elämäni kunnossa. Saa nähdä oliko tuokin jokin harha vain. Voi se hyvin olla että eheydyn parissa vuodessa niin paljon että takaumat pysyisivät kurissa ja voisin elää jokseenkin elämän arvoista elämää! Toivon nyt kaikkein eniten että dissosiaationi vähenisi sille tasolle että tuntisin olevani enemmän kehossani ja tässä ajassa ja paikassa ja että takaumat olisivat helpompia kestää. Sitten varmaan uskallan hiljalleen tuntea tunteenikin normaalimmin ja ajatella normaalimmin ja päästää turhasta telepatian pelosta irti (minkä jo tavallaan ymmärrän harhaksi). Joten sitä odotellessa.