Totesin itselleni, nyt olen tarpeeksi vahva elämään läpi takaumani. Olen soturi. Olen valon puolella jo. Helpotti sanoa itselleen, että on tarpeeksi vahva. Että kestää tämän.
Se on vain henkistä kipua enkä kuole hulluuteeni vaikka pahimmillaan oloni on sitä että kuolen pian tähän hulluuteen. Sekin oli vain omaa itsetuhoisuuttani kuudennella luokalla kun sekosin milteipä tarkoituksellisesti entistäkin pahemmin. Minulla oli masokistisia ajatuksia seota niin pahasti että kukaan ei katsoisi minuun päinkään siinä mielessä. Taikka että sekoaisin niin täydellisesti että koko maailma posahtaisi hulluuteeni. Se oli tapa saada hyväksikäyttö loppumaan. Se oli samalla myös hätähuuto. Ja toisaalta se oli sitä että oli helpompi seota siinä perheessä kuin pysyä järjissään.
Lopulta näin unen joka varoitti minua tästä tiestä ja siihen se sekoilu sitten päättyi. Aloin olla jo todella huolestuttavassa voinnissa. Nyt vain hymyilen sille lapselle, siitä lapsesta kyllä välitettiin vaikka se ei itse tuntenut niin. Siitä tuntui kuin koko maailma olisi vastassa. Kuin kukaan ei rakastaisi ja välittäisi. Se lapsi ei muuta niin paljon toivonutkaan kuin ystävällisyyttä.
Hymyilen koska en ole enää koskaan niin sekaisin kuin silloin. Käyn traumani hiljalleen läpi, omaan tahtiini. Olen jo psyykkisesti paljon terveempi kuin silloin. En kuollut hulluuteeni. Saan olla hyvin ylpeä itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti