Minulla on tallessa edelleen ehkä kaikkein parhain teksti minkä koskaan olen kirjoittanut, ja tein sen vasta viidennellä luokalla ollessani alakoulussa. Haluaisin joskus julkaista sen lastensatukirjana. Sen nimi on Orpotyttö ja kulkukoira.
Siinä kerrotaan orpotytöstä joka asuu yksin vajassa. Siinä oli kauniita kuvauksia kuten tyttö asteli ulkona ja puut kumarsivat hänelle kuin hän olisi joku tärkeä. Tyttö löytää vangitun koiran ja vapauttaa sen. Koira pakenee häntä mutta palaa lopulta hänen luokseen ja heistä tulee parhaat ystävät. Yhdessä he elelevät köyhinä mutta onnellisina, varastellen ruokaa ja vaatteita. Eräänä päivänä tyttö löytää koiran eikä se hengitä. Tyttö kuolee suruunsa ja menee ja tekee itsemurhan.
Opettaja luki tätä luokan edessä ja purskahti itkuun. Kaikki päät kääntyivät minuun päin. Kiemurtelin penkissäni häpeissäni.
Se tarina ei voisi loppua paremmin. Se symboloi minua ja minun sieluani, veikkaan, jos lähtee tulkitsemaan. Olisin tahtonut olla orpotyttö, vailla vanhempia jotka kiduttavat. Halusin kovasti koiran itselleni kaveriksi, kumppaniksi. Kulkukoira symboloi sieluani - sitä kuvaillaan todella kauniiksi tarinassa. Sieluni kuoli ja kehoni ei kestänyt enää ja kuihtui pois.
Kävin kahviolla herkuttelemassa possumunkkia, kahvia ja jäälaten. Nukuin makoisat päikkärit myös joiden jälkeen sisäistin paremmin traumatisaationi. Nyt voisin jatkaa lepäämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti