Varmasti on edessäni vielä vaikeita vuosia. Eheytymisen matka on pitkä ja kivulias. Se sattuu välillä niin kovasti että rukoilen armahdusta kipuihini, rukoilen kuolemaa. Mutta pitää vain jaksaa eteenpäin. Kuoleminen ei ole vastaus tai ratkaisu. Toisaalta välillä tulee liikuttavia ja palkitsevia hetkiä kun pystyn itkemään kipuani ulos. Ne hetket saavat tämän koko tragedian näyttäytymään voittona.
Pitää vain jaksaa päivästä toiseen kärsien. Toivo paremmasta elää sisimmässäni ja intuitiossani joka sanoo, että vielä saavutan unelmani, ja voin olla onnellinen ja terve. Nyt riittäisi ihan sekin jo että pystyisin maadoittumaan edes vähän paremmin tähän hetkeen enkä kärsisi jatkuvasta dissosiaatiosta. Silloin mielenterveysongelmat aivan sulavat pois ja tunnen olevani terve.
En vieläkään sisäistä tätä todeksi mitä olen kokenut. Sekin auttaisi huomattavasti, saisi mielenrauhan, jos lopultakin myöntäisin tulleeni seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
Eteenpäin mennään päivittäin. Nyt juuri olen kiitollinen siitä että sain vähän edes itkettyä. Itku on parantavaa ja liikuttavaa. Olen syvästi liikuttunut sisimpääni myöten.
Muistutan itseäni siitä, että tämä on eheytymistä, ei tuhoutumista. En tuhoudu enää koskaan siten kuin silloin joskus. Tämä on tuskallista mutta tämä on eheytymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti