Äsken nukuin makoisat päiväunet ja heti tuntuu olo paremmalta. Kyllä se uni tekee hyvää kun tuskin on nukkunut koskaan elämässään kunnolla. Kouluaamuisin olin rättiväsynyt aina ja piti vain nousta silti ylös ja mennä luokkaan muiden kiusattavaksi. Tämän muistan parhaiten. Ei minua aina kiusattu mutta muistan parhaiten sen ajan kun kiusattiin. Positiiviset asiat ja reaktiot muilta ihmisiltä ovat unohtuneet. Muistan vain kokeneeni olevani luokan kiusatuin tyttö, joskus kuudennella luokalla, kun menetin järkeni. Todella väärin että ihmisiä kiusataan jotka voivat pahoin. Hyvä esimerkki tästä on Johanna Tukiainen. Hän saa niin käsittämätöntä käytöstä osakseen että pistää vihaksi. Ei kukaan tuollaista ansaitse mutta toiset ihmiset vetävät vihaa puoleensa pesusienen lailla.
Siitä voisinkin kirjoittaa vähän. Minä itse suorastaan toivoin itsetuhoisissa ajatuksissani että koko maailma vihaisi minua. Että kaikki syyttäisivät minua. Että kun itken niin olen säälittävä taikka kerjään huomiota. Että minä en saa suuttua tai minulle suututaan ja siltikin juuri minua kohtaan ollaan ilkeitä. Jos itse olen vähääkään ilkeä niin olen paha ja ne jotka ovat minua kohtaan ilkeitä, niiden käytös sallitaan. Tällaisten ajatusten taikka uskomusten varaan olen rakentanut maailmaani. Ja se sitten niin sanotusti manifestoituu todeksi. Vedän puoleeni ilkeitä kommentteja joita en ansaitse. Tämä ajatus myös tekee minusta epävarmemman sosiaalisissa tilanteissa kuin muuten olisin. Myötäilen muita vain.
Minun täytyisi jotenkin kääntää tuo ajatus pois ja ohjelmoida aivoni uudelleen siihen ajatukseen että olen rakastettu. Mutta voi, kun viha on ollut helpompaa ottaa vastaan kuin ystävällisyys, koska ystävällisiä eleitä olen oppinut pelkäämään koska ne johtavat jonkinlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen (perheen sisällä)! Vaikka se viha on todella tuhoisaa niin pelottaa ystävyys. Enköhän vielä pääse tästäkin yli ja opi luottamaan ystävällisyyteen ettei siinä ole seksuaalisia tarkoitusperiä.
Jos joku on selvästi aidosti myötätuntoinen niin osaan ottaa sen vastaan. Mutta aina ei ole näin. Joskus se jää minulta huomaamatta täysin, miten joku on vilpittömästi ystävällinen. En ole mitään muuta niin kaivannut kuin vain ystävällistä kohtelua.
Edelleen pääni sisällä jos itken, kerjään huomiota taikka esitän, jos olen vihainen niin minulle ollaan tuplasti vihaisempia... Ja tämä kaikki johtuu perheestäni. Jos joku on ystävällinen niin alkaa pelottaa heti että milloin tämäkin tilanne saa seksuaalisia sävyjä joita en tahdo.
Olen kyllä helvetinmoinen selviytyjä vaikka itse sanonkin. Kykenen elämään läpi kauhun ja pelon. Se on rohkeutta, olla herkkä. En pura aggressiotani muihin vaan mieluummin itse kärsin kuin tuotan kärsimystä muille. Pelkoni näyttäytyy heikkoutena ja avuttomuutena mutta se on kaikkea muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti