Mitä hyvää muistan lapsuudestani?

Ryhdyin taas pohtimaan traumojani ja miten ne eivät vieläkään tunnu tosilta. Kysyin itseltäni, mitä muistan lapsuudestani ja nuoruudestani varmuudella, mitkä asiat eivät ole unohtuneet?

Muistan miten kaikki perheenjäsenet olivat omilla tietokoneillaan ja huudeltiin sitten huoneesta toiseen toisillemme jotain. Muistan perhejoulut kun katsottiin aamulla piirrettyjä ja illalla syötiin jouluruokia ja avattiin kuusen äärellä lahjapaketit kukin vuorotellen niin että kaikki näkivät mitä toiset saivat. Muistan kesät kun käytiin uimarannalla uimassa, parhaan ystävän kanssa veneilyretket saarelle telttailemaan. Muistan miten hauskaa meillä oli yhdessä ja nauroin paljon. Naurettiin yhdessä toilailuillemme ja puhuttiin puhelimessa tuntikausia. Käytiin salaa yökävelyillä ja yökyläiltiin ja pidettiin kunnolla hauskaa. (Paras ystäväni oli todella huumorintajuinen ja varmaan siksi hän nosti minusta pintaan hauskoja puolia.) Muistan että kesällä poimittiin pensaasta marjoja ja tehtiin piirakkaa niistä, heitettiin tikkaa, yövyttiin ulkona teltassa ja tehtiin kaikenlaista kivaa parhaan kaverin kanssa, kuten esimerkiksi adjektiivitarinoita (eli kirjoitettiin tarinoita lähinnä fanituksen kohteista ja siihen piti toisen täydentää adjektiiveja ja niistä tarinoista tuli hulvattoman hauskoja). Muistan miten tein läksyjä ja opiskelin kokeisiin, piirsin paljon ja pidin kotisivuja. Tällaista oli minun näennäisen onnellinen lapsuuteni. Edelleen nämä asiat tuntuvat todellisilta ja traumat eivät.

Sitten on nämä traumoihin viittaavat asiat joita en ole unohtanut koskaan. Kuten se miten isäni nosti minut rinnuksista seinää vasten vihaisena, kuten se miten enoni kehaisi minua seksikkääksi, ja enosta toinen miten hän nosti minut syliinsä ja siinä tuntui olevan jotakin väärää ja halusin alas, kuinka joka aamu jalat olivat niin kipeät kuin olisi yöllä juossut maratonin, kuinka kurkku oli aina täynnä limaa ja huulet rohtuneet, se kuinka paras kaveri kertoi nähneensä isäni ja veljeni katsomassa yhdessä pornoa, kuinka olin aivan rättiväsynyt kouluaamuina mutta oli vain pakko nousta ylös, kuinka punastelin kaikkia ihmisiä ja hymyilin täsmälleen samoin kuten isäni, kuinka pelkäsin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä niin että minulla ei kunnolla ollut kavereita... Tällaisia asioita en ole koskaan unohtanut.

Sitten on asioita jotka tulevat pintaan takaumina. Kuten isän penis kurkussa ja miten tukehdun, äidin löyhkä, veljen aggressiivisuus, isän katse kun hän on päälläni, ukin kivespussit hakkaavat naamaan, ja kaikkea tätä mistä en enää oikein uskalla kauhean syvällisesti kirjoittaa koska niin tabu aihe edelleen muille vaikka itselleni ei enää olisi. Ja se vain vieläkin tuntuu niin epätodelliselta vaikka tiedän että jotakin pahaa on sattunut varmasti, kaikki merkit viittaavat siihen, kuten se että kaikilla sukulaisilla poikkeuksetta on jotain vakavia mielenterveysongelmia.

Tuntuu hyvältä muistella noita positiivisia asioita ja todeta että puolittain elin aivan normaalia lapsuutta. Meillä oli pöydässä ruokaa ja vanhemmat kävivät töissä, alkoholinkäyttö kaiketi oli maltillista ja huumeista en ole ihan varma kylläkään onko niiden käyttöä ollut vaiko ei. Mutta perusasiat olivat kunnossa, vanhempien palkka oli ihan hyvä eikä ollut puutetta rahallisesti mistään. Leikin muiden lasten kanssa vaikka joissain tilanteissa jännitin hirveästi kuten päiväkotikaverin syntymäpäivillä sitä ryhmätilannetta. Kulissit olivat kunnossa. Se taas mitä yön hämärässä tapahtui... sitä tuskin muistan.

Muistan öistä ainoastaan sen (ja tätä en ole koskaan unohtanut) että tuuletin humisi hiljaa ja koin salaperäisen, mystisen yön tunnelman. Oli hiljaista, vain tuulettimen ääni. Ihmettelin miksi tuuletin laitettiin aina öisin päälle kun päivällä se ei ollut. (Nyt mietin että johtuiko se niistä inhottavista hajuista ilmassa joista yritettiin sitä kautta päästä eroon. Näissä muistoissani en haista sitä hajua mutta takaumina on tullut ajatuksia että täytyy päästä tästä löyhkästä, hien ja testosteronin, löyhkästä johonkin ulos ja pois.) Muistan tunnelman joka oli rauhallinen ja tyyni. Muistan muutenkin parhaiten kaiketi tunteita ja tunnelmia vaikka monesti traumamuistoista juurikin se tunne jää hämärän peittoon eikä sitä muista.

Voisin muistella lisää elämäni hyviä hetkiä, ne tuovat voimaa. Että elämäni ei ole ollut pelkkää traumatisaatiota, miltä se nykyisin on vähän tuntunut olevan. On paljon muutakin. On paljon iloa, naurua ja hyviä hetkiä. On paljon erilaista mukavaa tekemistä ja aktiviteetteja. On paljon ihan niin sanotusti normaaleja keskusteluja kavereiden kanssa ja leikkimistä. On Bella joka vaikutti täysin terveeltä.