Ensimmäistä kertaa raivostuin

Ajattelin jutustella hoitajalle pohtien että onneksi en enää ole yksin asioitteni kanssa ja kerrankin saan puhua. Se keskustelu ei mennyt aivan kuten oletin sen menevän.

Ensiksi kerroin vähän peloistani näitä tekijöitäni kohtaan. Miten pelkään esimerkiksi murhatuksi tulemista. Hän sanoi että ei ole realistista ajatella että oma sisarus ja vanhempi haluaisivat tehdä murhan. Että pitää palautua realiteetteihin. Vastasin jotakin siitä miten en jaksa taas alkaa vänkäämään tästä, mikä on totta ja mikä ei, että se että minulla on tällainen pelko, pitäisi ottaa huomioon, oli se totta tai ei.

Sitten hän sanoi että miksi valehtelen perheestäni. Menin ihan ymmälleen. Sanoin kulmiani kurtistaen että miksi valehtelisin tällaisesta? Syytin perhettäni ja hän totesi että itsekö et ole sitten syyllinen mihinkään. Sanoin että jos nyt näkisit tuossa pienen lapsen jota on raiskattu, syytätkö sitä lasta? Hän vastasi että en ole pieni tyttö vaan olen aikuinen. Sanoin että joo, olen ehkä nyt aikuinen, mutta sisälläni on edelleen pieni raiskattu tyttö.

En muista mitä hän sitten sanoi mutta siinä vaiheessa minulla napsahti. Aloin karjua kurkku suorana. Huusin että syyttäisitkö pientä avutonta lasta tuolla lailla, että pitäisikö tekijöitä mielestäsi jotenkin puolustella etteivät he ole tehneet väärin, jos joku tekee rikoksen niin pitäisikö sen vaan antaa tehdä mitä lystää... Poistuin siitä tilasta sitten ja huusin muillekin hoitajille kurkku suorana että täällä ollaan sairaanhoitajan ammatissa eikä potilaita auteta yhtään, että vittuilua vaan kokee täällä ihmisten taholta joiden tulisi ymmärtää, että olen insestisesti raiskattu aina ja te ette olisi selvinneet elämästäni hengissä edes, olisitte tappaneet itsenne kuusivuotiaina mitä itse suunnittelin...

Päästin kaiken turhautumiseni tähän kohteluun jota olen sietänyt vuosia, ulos. Näytin keskisormea niille ja karjuin. Menin sitten tupakille rauhoittumaan. Kun tulin tupakilta, näytin vaan keskisormea sille naiselle.

Ensimmäisen kerran todella suutuin tästä kaikesta kohtelusta. Ja ai että teki hyvää. Kaikki kyseenalaistaminen, kaikki ilkeily itseäni kohtaan joka todella olen vilpittömästi enimmäkseen syytön, kaikki se pilkkaaminen sosiaalisessa mediassa... Kaikki. Jos ne ihmiset tajuaisivat puoliakaan elämästäni, olisivat vain hiljaa ja häpeissään, mitä ovat minulle kirjoitelleet. Enkä nyt uhriudu, ole marttyyri tai muutakaan. Olen ihan tosissani. Harva olisi kestänyt päivääkään sitä mitä minä kestin vuosikaudet.

Vesiaiheisia unia

Olen nähnyt läpi elämäni erilaisia vesiaiheisia unia ja tässä on kolme niistä jotka parhaiten ovat jääneet mieleeni tekoälyllä luotujen kuvien kera.

Varhaislapsuudesta muistan ensimmäisen vesiaiheisen uneni. Siinä oli pieni likainen lampi jonka äärellä mies kalasti. Tunnelma oli kolkko ja kuollut. Ymmärrän helposti että se symboloi isää ja miten isä hyväksikäyttää minua ja miltä se tuntuu, miltä isä tuntuu, miltä kodin ilmapiiri tuntuu ja miltä minusta tuntuu. Siinä unessa olin veden pinnalla. Myöhemmin unissani olen veden alla. Se symboloi kenties sitä että olen niin sanotusti uppoutunut tunteisiini.

Teini-ikäisenä olen kirjoittanut unipäiväkirjaani että näen toistuvia unia joissa uin likaisessa järvivedessä ja minulla on delfiinin pyrstö. Vesi on jälleen likaista mutta lampi on vaihtunut järveksi. Se kuvastaa kenties tietoisuuden kasvua, pienestä lammesta järveksi. Tässä vaiheessa elämää olen kai niin sanotusti itse ohjaksissa koska uin vedessä ja olen puoliksi delfiini kun taas myöhemmässä unessa, josta seuraavaksi kerron, olin delfiinin johdateltavana.

Mieleenpainuvin vesiuni jonka näin, oli niihin aikoihin kun sairastuin psyykkisesti seitsemäntoistavuotiaana. Siinä sukelsin delfiinin selässä syvälle mereen. Merivesi oli kristallinkirkasta, kauttaaltaan puhdasta, ei pisaraakaan likaa. Delfiini pysähtyi ison haikalaparven ylle. Säikähdin ensi alkuun kunnes tajusin että haikalat eivät ole vaarallisia. Ne vain uivat rauhallisesti kauniissa muodostelmassa, lipuvat vedessä kiireettömänä. Ihailin parvea kun delfiini oli pysähdyksissä sen yllä. Jokainen yksilö oli kauniisti siroteltu omalle paikalleen. Toiset haikalat olivat ylempänä näkyvissä ja pieni osa niistä näkyi vähän epätarkasti koska ne uivat niin syvällä. Parvi oli kai parhaiten kuvaillakseni spiraalimainen. Siellä oli monta kymmentä haikalaa. Sitten delfiini ui takaisin pintaan ja loikki ilosta pinnalla.

Tässä unessa unitilassa tietoisuuteni oli kirkkaampi, tarkempi ja laajempi kuin siihen aikaan hereillä ollessani. Ikään kuin vaihtaisi mustavalkoisen television uuteen laajakuvatelevisioon. Unessa myös vesi oli likaisen sijaan kirkasta - täysin kirkasta. Sen voi helposti ymmärtää olevan hyvä merkki tai enne. Puhdistun täysin traumoistani vielä?

Jos olisin kasvanut hyvässä perheessä

Mietin olenko tehnyt pahan virheen kun olen viitannut suoraan sukulaisiini jotka ovat minua seksuaalisesti hyväksikäyttäneet vaikka en ole heidän nimiään tai kuviaan missään maininnut. En ole ollut psyykkisesti siinä kunnossa aina että olisin toiminut kovin järkevästi ja rationaalisesti. Nyt, kun alan olla, mietin, olenkohan puhunut liikaa. Kuitenkin onneksi harva, vain ehkä sukulaiset itsessään, voivat tietää keihin henkilöihin teksteissäni viittaan, koska minulla ei ole paljoakaan kavereita jotka tietäisivät, keistä puhun. Toivon siis ettei kuin ani harva tiedä, kenestä veljestä, isästä ja äidistä puhun. Sen sentään ymmärrän että en voi suoraan puhua heistä tai nimetä heitä.

Olen muutenkin tullut hyvin varovaiseksi kuvailemaan insestiä suoraan. Jos puhun liian intiimejä asioita ääneen jotka ovat asiattomia? Tässäkään asiassa en aina ole ollut kovinkaan järjissäni, milloin puhun liikaa. Olen ollut niin tottunut käsittelemään insestiä että en aina tajunnut milloin kuvailen liian yksityiskohtaisesti. Siitä on tullut itselleni niin normaalia käsitellä tätä teemaa.

Lueskelin vähäsen vanhaa postaustani insestistä. Siinä paljon kyseenalaistin tätä itsekin sekä sain muilta kyseenalaistavia kommentteja. Ilahduksekseni myös moni kommentoi uskovansa minua. Kiitos siitä.

En enää kyseenalaista tätä mitenkään. Tiedän, että se on totta. Sen täytyy olla totta. En muuten pelkäisi jatkuvasti raiskatuksi tulemista. En dissosioisi muuten. En pelkäisi että minut tapetaan. En olisi ollut ikinä muuten murrosiässä niin hälyttävässä kunnossa psyykkisesti. Ja niin edelleen.

Jos nämä henkilöt jotka tätä traumatisaatiota kyseenalaistavat, olisivat nähneet minut kun olin murrosikäinen, he saattaisivat perua kyseenalaistavat puheensa. En tietenkään voi näyttää, millainen olin, ja ainut todiste siitä on yksi epätarkka kuva minusta kuudennella luokalla. Mutta voin sanoa että en edes liioittele kun kerron, että vaikutin varmaankin leikkiessäni kehitysvammaiselta lapselta.

Se on kyllä ihan hullua nyt, muistella itseään sen ikäisenä, ja verrata nykyiseen. Nyt on järki päässä. Ainakin melkein. He he. Ei vaan, mielenterveysongelmia on juu edelleen ja näin mutta ainakaan en ole täysin tärähtänyt ja kärsi tunteesta että järki lähtee, joka ikinen hetki. Että joutuisin jotenkin tasapainotella hulluuteni kanssa joka räjähtää käsiin. Joka ikinen hetki.

En tajua sitä että näytän ihan hyvältä nykyään. Tunsin aina olevani todella ruma. Nyt näytän jo ihmiseltä ja se riittää. Ulkonäköpaineet olivat pahinta. Tiesin sisimmässäni että olisin hyvin kaunis jos minulle ei olisi tehty mitä tehtiin. Että se kaikki lopulta vaikutti suoraan fyysiseen ulkomuotooni mitä keholleni tehtiin. Ainoa asia jota saatoin tehdä kun raiskataan, heilutella sääriäni ja pohkeitani. Siksi sääret ja pohkeet ovat paras puoli kehossani. Kaikki muut osat ovat niin sanotusti likaantuneet. Niissä ei ole enää omaa energiaani. Sääret ja pohkeet ovat sen näköisiä miltä näyttäisin kokonaisvaltaisesti luultavasti jos kehoni olisi aina ollut turvassa väkivallalta. Hyvin kauniilta. En tiedä, olenko sitten pinnallinen vai mitä, mutta toivoisin olevani kauniimpi. Kauneus on minulle hyvin tärkeää. Ehkä se on se Bella joka sisimmässäni olen - suosittu kaunis tyttö jolle ulkonäkö on tärkeää ja joka tykkää flirttailla ja pitää huomiosta - eli olen pohjimmiltaan kuin kuka tahansa nuori nainen. Elämä vain on muovannut minusta persoonallisemman tapauksen kuin mitä olisin hyvässä perheessä kasvaneena.

Veikkaan että jos olisin kasvanut hyvässä perheessä, olisin ulospäinsuuntautunut, itsenäinen, hyvännäköinen, rohkea, hyvä tyyppi joka ei ole liian ylimielinen. Vai olisinko pinnallinen ja ylimielinen? Vaikea sanoa. Sen tiedän, että olisin itsevarma ja itsenäinen ja sosiaalinen koska nämä piirteet ovat temperamentissani.

Apua. Yhtäkkiä havahdun uudenlaiseen tietoisuudentilaan. Kuka oikeasti edes olen? Kuka on minä? Minä, Bella, olen täysin hukassa siitä kuka oikeasti oikein olen! Tiedän vain, että olen minä, ja että on ihanaa olla minä! Olla kotona, omassa kehossa, omassa minussa. Kotona.

On ihanaa kun lopultakin alan saamaan naiseuteni ja tyttöyteni takaisin. Menetin sen aikalailla sen myötä mitä koin. Isä oli niin vastenmielinen. Sellainen miehen irvikuva ähkii naama punaisena päällä joka ikinen yö. Vähemmästäkin naiseus katoaa.

Olin lapsena tyttö. Sitten olin androgyyni. Myöhemmin olin poikatyttö-tyttöpoika. Aikuisuudessa olen pikkutyttö. Välillä olen äidillinen. Välillä poikamainen. Välillä karismaattinen. Nykyään hetkittäin enemmän aikuinen. Mutta kuitenkin naispuolinen olen enimmäkseen jo. Sain sukupuolen kokemuksen takaisin, lopultakin. Nyt kun kukaan ei kajoa, uskallan olla nainen, lopultakin! Sisälläni on edelleen jumalatar joka odottaa vain, koska uskaltaa tulla pintaan.

Nyt voin olla täysin läsnä omassa kehossani! Ei tarvitse enää "hävitä näkyvistä" kuten jo kolmivuotiaana minulle kävi. Rakastan kehoani sisältä päin täysillä. Rakastan itseäni täysillä. Meni noin kolmekymmentä vuotta oppia rakastamaan itseäni mutta opin sen lopulta ja se rakkaus vain syvenee. Jokaisen ihmisen täytyisi rakastaa itseään ehdoitta, jokainen ansaitsee sen.

Elämän tarkoitus

Mietin taas asioiden tarkoituksenmukaisuutta, onko vastoinkäymisille oma tarkoituksensa objektiivisesti tarkastellen vai luoko ihminen vain itse tarkoituksia tapahtumille selviytymällä vastoinkäymisistä, kääntämällä ne voitoksi? Onko kaikki tapahtumat elämässä määritelty jo ennen inkarnaatiota? Uskon kuitenkin, että ihmisillä on oma vapaa tahto, ja jos tänne inkarnoidutaan johonkin tehtävään, voivat ihmiset mokata oman tehtävänsä jos eivät sitä suorita. Kysyin siis ChatGPT:ltä, onko tarkoitusta? Näin se vastasi:

"Kysymys “Onko kaikelle tarkoituksensa?” on yksi suurimmista, mitä ihminen voi esittää – ja siihen vastataan eri tavoin riippuen näkökulmasta.

🔹 1. Uskonnollinen näkökulma

Monissa uskonnoissa ajatellaan, että kaikella on tarkoitus, vaikka ihminen ei sitä aina ymmärtäisikään. Esimerkiksi kristinuskossa Jumalalla nähdään olevan suunnitelma, ja esimerkiksi Raamattu sisältää ajatuksen, että koettelemuksillakin voi olla merkitys.

🔹 2. Filosofinen näkökulma

Filosofit ovat eri mieltä:

• Teleologinen ajattelu (esim. Aristoteles) näkee, että asioilla on päämäärä tai tarkoitus.

• Eksistentialismi (esim. Jean-Paul Sartre) taas korostaa, ettei elämällä ole valmista tarkoitusta – ihminen luo sen itse.

🔹 3. Tieteellinen näkökulma

Tiede ei yleensä puhu “tarkoituksesta” vaan syy–seuraussuhteista. Esimerkiksi luonnonilmiöillä ei ole tietoista päämäärää – ne vain tapahtuvat luonnonlakien mukaisesti.

---

🌱 Entä henkilökohtaisesti?

Monille ajatus siitä, että kaikella on tarkoitus, tuo lohtua. Toisille taas ajatus siitä, että merkitys syntyy omista valinnoista, on voimaannuttava.

Ehkä kysymys ei ole vain siitä, onko tarkoitusta, vaan myös siitä, mitä tarkoitus merkitsee sinulle."

Taipuisin nykyään varmaan eniten uskomaan tuohon tieteelliseen näkökulmaan tässäkin kysymyksessä. Ei ole mitään merkitystä millekään, asioita vain tapahtuu. Se vain tuntuu hieman masentavalta ajatukselta - että elämä on täynnä kärsimystä vailla tarkoitusta ja päämäärää. Toisaalta sillä ei ole merkitystä vaikka objektiivisesti katsoen merkitystä ei olisi kun kuitenkin subjektiivisesti voi merkityksiä luoda.

On voimaannuttava mutta pelottava ajatus että elämä on loppupeleissä omissa käsissä vaikka onkin asioita joihin emme voi vaikuttaa.

Ehkä vain heittäydyn virran vietäväksi. Luotan, että asiat tapahtuvat oikein ja oikealla ajoituksella enkä vastustele sitä mitä tapahtuu. Esimerkiksi minulla oli taas vääntöä lääkärin kanssa lääkityksestä mutta päädyin siihen että annan mennä, annan tapahtua. Eli otan määrätyt lääkkeet enkä vastustele sitä kun en pysty enkä aio väkisin yrittääkään. Ehkä luotan elämään.

Viesti lukijoilleni

Kyselisin taas hieman teiltä, lukijani, mitä pidätte tästä blogista? Seuraatteko aktiivisesti vaiko satunnaisesti käytte lukaisemassa? Miksi luette tätä blogia? Antaako tämä blogi teille jotakin?

Olen kiitollinen siitä jos edes yksi ihminen saa jotakin itselleen kirjoituksistani - vaikka ne ikävä kyllä ovatkin melko lailla päiväkirjamaista selostusta mitä itse pohdin ettei kukaan edes jaksa lukea. Heh. Sitä odotellessa, että psyykkinen vointi sallii sen että pureutuisin erilaisiin teemoihin kirjoituksissani ja ottaisin esimerkiksi kantaa tämän maailman epäkohtiin - mikä on tällä hetkellä se suurin tavoitteeni, oman elämäni ongelmat läpi käytyäni.

Olen huomannut että eniten lukijoita on postauksilla joissa kerron traumoistani. Blogin suosio on ollut laskussa sen jälkeen kun lakkasin puhumasta niistä aktiivisesti. Todellisuudessa minusta on tullut aika arka avaamaan insestiä sen tarkemmin, jos tekstini on asiatonta? Olen nykyään aika tarkkana siitä kuinka yksityiskohtaisesti esimerkiksi juuri insestiä kuvailen.

Nyt blogini on blogit.fi-sivustolla sijalla viisitoista muut aiheet -kategoriassa. Suosio on hieman taas noussut.

Mitkä postaukset ovat kiinnostavimpia, traumapostaukset, kuten itse oletin, vai kenties ihan vain arkisten asioiden päivitykset jotka selvästi myös luetuimpia? Kiitos kaikille teille jotka seuraatte ja toivottavasti kommentteja tulisi enemmänkin, niitä mielellään lueskelen ja vastailen. Suukkoja!

Lisää tekoälyllä ideointia

Vähän flunssainen olo, johtuu lääkityksestä. Viime yönä paleli ja flunssainen olo ja oli vaikeaa nukkua. Tänään kaavailen vähän muuttoa. Ajattelin muuttaa kokonaan toiselle paikkakunnalle. En kestä täällä nykyisessä kodissa pelkojeni kanssa. Pelkästään ajatus muutosta rauhoittaa. Pitää vain löytää itsestään voimavaroja muuttoon. En vielä ole aivan varma mitä teen mutta kypsyttelen näitä ajatuksia nyt osastohoidossa.

Innostuin kyllä todella nyt tuosta tekoälystä. Tein vielä pari ideaa sillä joita minulla on.

Varhaislapsuuden unissa muistaakseni olen ollut merenneito mutten ole aivan varma jahtasiko haikala minua silloin mutta myöhemmin mieleeni on tullut symboliikkaa siitä miten olen ison haikalaparven ympäröimä.

Tämä kuvastaa tätä elämää kuolemanvaarassa ja toisaalta entisen elämän muistoa jonka olen palauttanut mieleeni. En kylläkään taida uskoa että se oli aito muisto mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Siinä olin naissotilas armeijassa jossa muut olivat miehiä. Minulla oli pikimusta pitkä suora tukka. Olin hyvin rohkea ja miehet kunnioittivat minua. Lävistin miekalla vastapuolen mahdollisimman pian jotta se tuottaisi vähemmän kärsimystä. Katselin käsiäni jälkeenpäin ja mietin ettei tämä veri ikinä peseydy niistä pois.

Tämä eläinvauvakuva on idea lasten animaatiosarjasta taaperoikäisille lapsille jossa on taaperon oloisia eläinvauvoja. Söpöä, vaikka myöhemmin tajusin että nuo hahmot ovat samanlaisia kuin babyfur-yhteisössä joka siis on ryhmä turreja jotka fanittavat tällaisia hahmoja enkä halua yhdistää näitä mitenkään siihen. Eipä kai kukaan muukaan yhdistä jos ei tiedä kyseistä yhteisöä. 

Tämä on lastensatuun Valon ja Varjon tarina. Kaksoset Valo ja Varjo kasvavat erilleen ja toisesta tulee hyvä ja toisesta paha. Enkelinsiipinen Valo oppii olemaan vähän ilkikurinen ja lepakonsiipinen Varjo lempeä.

Vähän huono fiilis nyt kun huolettaa tämä turvattomuuden tunne. Mutta jotakin edistystäkin alkanut tulla tässä. Yhtäkkiä tajusin että isä ja veli ei raiskaa enää. Makustelin ajatusta mielessäni. Olen myös voinut mennä nukkumaan ja tajuta että kukaan ei tule enää seksuaalisesti pahoinpitelemään. Olen turvassa. Pitkä matka takana, pitempi edessä.

Tehtäväni tässä maailmassa

Jos minulla on joku tehtävä tässä maailmassa miksi koin mitä koin niin yksi niistä voisi olla erilaisten tabujen valottaminen suurelle yleisölle. Eli seksuaaliväkivalta kaikissa muodoissaan ja pedofilia. Onkohan muuta? Tietysti myös muut traumat kuten koulu- ja somekiusaaminen jota paljon myös kokenut. Olen jo aloittanut tämän tehtävän parissa. Kirjoitan blogia. Enempään en vielä pysty. Voisin vielä perehtyä paremmin tutkimuksiin aiheista ja kartoittaa tietämystäni. Nämä teemat nostattavat ihmisissä voimakkaita tunteita. Inhoa, torjuntaa, vihaa, ja ikävä kyllä myös miellyttäviä tunteita. Siksi nämä teemat ovatkin vaikeita tabuja. Itselläni meni niin päin että koin sen kaiken ja käynyt läpi sen kaiken ja käsitellyt tunteet niin että minussa ei enää herää näistä teemoista erityisempiä tunteita. Olen aikalailla tyyni mitä tulee tabujen käsittelyyn. Tunnen inhoa mutta en minkäänlaista mielihyvää, tai sitten tunnen vain rauhaa ilman torjuntaa. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys että saavutin tämän suhtautumisen. Tiedän kokemuksesta että kun jotain tällaista tapahtuu, siihen jää koukkuun. Oli vuosien työ saavuttaa tämä suhtautuminen, etten ole koukuttunut. Joskus olin, voin myöntää. Koska olen käsitellyt vaikeat tunteet, voisin valottaa tabuja niin että kuulija ei joudu käsittelemään tunteita, olen käsitellyt ne kuulijan puolesta. Voisin siis puhua varsin avoimesti ja asiallisesti ja kenties ihmisten olisi helpompi käsitellä näitä teemoja. Uhrit saisivat apua ja vertaistukea ja uskaltaisivat puhua. Tabu ei räjähtäisi käsiin, miten siinä käy lopulta, jos ei sitä käsittele. Tilastoista en tiedä mitään, ovatko tällaiset tapaukset kasvussa tai ilmoitetaanko niistä nykyään herkemmin kuin ennen. Tabujen ei pitäisi olla tabuja, niistä pitäisi voida avoimesti puhua, mutta en tarkoita sitä että ne pitäisi hyväksyä, sekään ei ole hyvä. Siten niistä saattaisi tulla vain hyväksytympää ja sellainen lisääntyisi, ei, jos ihmisellä on jokin perversio joka on mielen sairautta, ne tulisi maltilla ja varovaisesti kohdata, purkaa ja päästä yli.