Tekoälyllä ideointia

Löysinpä itsekin tieni tekoälyn ihmeelliseen maailmaan. Ja vau, nuo ideat olivat omassa päässäkin hienoja mutta monin verroin hienompia tekoälyn toteuttamana! Tekoäly taitaa olla ihmistä älykkäämpi jo? En osaa ottaa kantaa siihen onko tekoäly oivallinen työkalu vai huono homma. Mielestäni se on hyödyllinen työkalu siinä mielessä jos on jokin idea kuvasta jota ei itse osaa toteuttaa, piirtää tai muokata kuvasta, että antaa idean tekoälylle ja sen hoitaa kuvan teon. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin itse tehty kuvanmuokkaus tai taide, mutta näin on ainakin itselleni helpointa toteuttaa kuvat jotka päässäni ovat joita en muuten itse osaisi toteuttaa, piirtää tai muokata valokuvasta. En tiedä aiheesta juurikaan niin että osaisin puhua sen haitoista mutta koen itse sen varsin viattomana hauskanpitona, toisaalta, toisaalta juurikin saada omat ideat pään sisältä kuviksi joita ei itse osaisi mitenkään toteuttaa.

Joten tässä on muutama kuva jonka ChatGPT:llä tein!

Halusin itsestäni kissatyttökuvan. Käytin joskus nimimerkkiä Hannakissa kun poikakaverini aina sanoi minua Hannakissaksi ja ajattelin ottaa tavaksi piirtää erilaisia kissakuvia itsestäni jotka heijastelevat kulloistakin mielialaa ja ajatuksia. Meow.

Kokeilin karikatyyrikuvaa itsestäni kissanpentujen ja enkeleiden ympäröimänä, kruunu päässä ja taustalle tähtitaivas ja tämän tekoäly loi. Ei mikään suosikkini.

Tähän erityisesti tykästyin. Ilme on turhan vihainen, toivoin sille tyyntä ja rauhallista, vakaata ilmettä, mutta tällaisen tekoäly siitä teki. Sillä on kruunu päässä taas koska lapsena piirtelin kruunupäisiä kissoja. Aurinkosymboli on taustalla koska jostain syystä aina tykkään piirtää sen omakuvien taustalle, kenties kuvastamaan voimaa. Sillä on enkelin siivet koska jostain syystä monesti piirrän itseni pahoinpideltynä enkelinä. Lumileopardi on fursonani ja eläin joka kuvastaa itseäni (olen turri).

Sitten muita kuvia kuin omakuvia. Näihin varsinkin tykästyin! Tässä on itkevä merenneito ja taustalla on iso valkohai. Tämä idea tulee varhaislapsuudesta. Muistelen nähneeni unia joissa olen pakeneva merenneito. Kaavailin vähän ideaa elokuvaan kauniista ja herkästä merenneidosta joka itkeskelee yksin kaikkea ja pelkää kuollakseen haikaloja jotka jahtaavat. Merenneito on kaikkein kaunein ja kiltein sekä herkin merenneidoista mutta ei näe sitä itse.

Tästä tuli niin söpö! Kaavailin elokuvaa kissojen taivaasta, eli taivaasta jossa on enkelinsiipisiä kissanpentuja. Piirroselokuva varsinkin pienille lapsille. Söpöä, eikö?

Tässä on se sarjamurhaajanainen josta aiemmin jo kirjoitin. Elokuvaidea joka etenkin kiehtoo minua. Jospa itsestäni olisi tullut sarjamurhaaja? Tekoäly ei voinut tehdä sille asetta käteen joten päädyin siihen että sillä on kädet nyrkissä ja julma ilme ja seksikäs poseeraus. Olisin tahtonut sen tähtäävän aseella ja poseeraamassa samalla. 

Tämä! Tämä on ehkäpä suosikkini. Siinä on delfiini josta olen kirjoittanut lastensadun tänne (Marie merten kuningatar). Marie-delfiini on merten urhein ja nopein delfiini joka pakenee öisin haikaloja. En ole aivan varma mistä alun perin idea tästä delfiinistä tuli. Psykoosissa ehkä kuvittelin että on todella tällainen delfiini merissämme jolla on delfiininä tärkeä tehtävä (että niin eläimillä kuin ihmisilläkin on omia tehtäviä). Voi olla että Marie oli symboli itselleni kuolemanvaarassa. Halusin Marielle päättäväisen ilmeen ja ison haikalaparven taustalle ja kruunun merkiksi siitä että hän on merten kuningatar.

Olisi niin mahtavaa vielä jos voisin kouluttautua ihan oikeasti elokuvaohjaajaksi ja käsikirjoittaa ja ohjata elokuvia ja jalostaa näitä ideoita elokuviksi, ja jos ei elokuviksi, niin ainakin kirjoiksi, esimerkiksi lastensatukirjoiksi. Se olisi vielä suhteellisen helppoa ja varmasti toteutettavissa, mutta elokuvaohjaajan ammatista haaveilen todella. No, olen jo aloittanut työn - ideoin.

Mikä näistä kuvista on sinun suosikkisi?

Angstia

Vihaan tätä elämää. Haluan vain kuolla pois. Miksi vihaan elämää? On niin paha olla. Enkä edes tunne sitä kunnolla, en juuri mitään, mutta tiedän vain että jossain tuolla sisällä on paha olla.

En ole tekemässä mitään itselleni kuitenkaan. Enkä oikeasti halua kuolla. Inhoan vain tätä pahaa oloa.

Ainakin pääsin hiukan eteenpäin. Annan itseni tuntea nyt tunteeni vapaasti enkä patoa niitä. Annan niiden virrata vapaasti.

Tekisi mieli itkeä. Mutta ei itku tule. Olen turta.

Haluan vain pois täältä... Johonkin parempaan paikkaan. Olisinpa alieneiden kanssa jossain tuolla, toisella planeetalla. Kotiplaneetalla. En tunne kuuluvani tähän maailmaan.

En löydä kumppania. Mätänen varmaan yksin loppuelämäni. Vaikka ei sitä tiedä kenet vielä tapaa, sanotaan. Olen epätoivoinen kuitenkin.

Haluan vain elää elämää, hitto vie! Surettaa olla näin traumaattinen tapaus. Miksi tämän kaiken piti tapahtua? Onko tälle jokin merkitys? Onko millekään mitään merkitystä vai kärsimmekö täällä ilman syytä?

Haluaisin uskoa jonkinlaiseen tarkoitukseen mutta ehkä se on vain sellainen lohdullinen ajatus eikä todellisuutta.

Tietysti itse voi luoda tarkoituksen asioille niitä työstämällä ja kääntämällä ne voimavaraksi. Sitä paraikaa teen.

Nyt vain vituttaa ja haluan vain itkeä, itkeä, itkeä... Jos itku tulisi.

Olen hukassa.

Ja silti jokin toiveikas ääni sisälläni kuiskaa, miten kaikki tulee vielä järjestymään parhain päin. Saan vielä elämänkumppanin. Saan lapsia. Työskentelen unelma-ammatissa. Nyt on vain hankala vaihe. Se on vain vaihe. Se ei kestä ikuisesti. Siitä päästään vielä yli.

Lupaan itselleni niin. Ja lupaukset pidetään.

Voisinkohan jo muistaa?

Nukuin tänään taas todella pitkään. Lääkitystä on nostettu ja se väsyttää. Viimeksi kun se oli näin korkealla, mieleni oli todella sirpaleinen. Nyt en huomaa samaa vaikutusta juurikaan. Ehkäpä se mielen sirpaleisuus johtui sittenkin telepatiauskomuksesta eikä lääkkeestä. Nyt ei ole viikkoon, pariin, ollut enää telepatian kokemusta. Välillä tuntuu että ajatukseni ovat niin äänekkäät että muutkin voisivat ne kuulla. Vakuuttelen itselleni ettei näin ole, että se on vain harhaa.

Helpottavaa kun en enää kärsi tuosta uskomuksesta juurikaan. Olen siitäkin päässyt nopeasti yli ettei ne ihanat parisuhdeajatukset olleetkaan tosia. Että siis telepaattisesti juttelisin ihastuksilleni ja he olisivat kiinnostuneita minusta. Juttelin jopa suosikkiartistilleni ja kuvittelin hänen olevan se oikea, yksi ja ainut sielunpuoliskoni. Kesti vähän aikaa luopua tästä ajatuksesta.

Olen siis skitsofreenikko, kyllä. Voin jo ymmärtää sen itsekin. Traumataustastani sen sijaan olen monesta syystä vakuuttunut, on kaikki se oireilu varhaislapsuudesta saakka aikuisuuteen asti ja ne muistot joita en ikinä ole unohtanut, joista olen varma, että ne ovat totta. Miksi jalkani olivat aamulla ihan kipeät kuin yön aikana olisin juossut maratonin? Miksi huuleni olivat aina rohtuneet ja kurkku täynnä limaa? Miksi olin kouluaamuina aivan väsynyt kuin en olisi nukkunut yhtään? Miksi halusin tehdä itsemurhan jo kuusivuotiaana? Miksi olin murrosiässä täysin räjähtäneessä kunnossa psyykkisesti (eli nauraa hekotin maniassa silmät päästä suorastaan pullistuen ja toistelin päässäni outoja sanoja ja irvistelin peilin edessä)? Miksi minulla olisi muuten lukuisia eri persoonia? Ja niin edelleen. Jotakin on tapahtunut, jotakin pahaa. En vain vieläkään muista kunnolla.

Minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty koko lapsuuteni. Tuo ajatus tuo mielenrauhan. Sitä ei siis tapahdu enää, ymmärrän. Se oli lapsuudessa, nyt olen aikuinen.

Juttelin hetken hoitajan kanssa. Yhtäkkiä ikään kuin heräsin unesta ja aloin itkeä. Nousi pintaan jotakin mitä olen tukahduttanut pitkään. Aloin miettiä niitä tilanteita enemmän joita muistan, kuten enoni lähentelyn. Totesin että olen varmuudella kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää lapsena. Tuo muisto on myös sellainen jota jotenkin vähättelen, kuin sitä ei olisi ollut. Mutta on.

Katsoin itseäni peilistä. Olen kuin kuori ihmisestä. En tajua, kuka olen. En tunnista itseäni enää. Olen aikalailla unohtanut sen, kuka olin, hyvin häiriintynyt lapsi ja teini. En ole enää sillä tapaa häiriintynyt. Ja nyt en enää tunnista itseäni. Olen joku aivan uusi henkilö. Uudistunut.

Haluanko muistaa? Haluan, mutta se pelottaa. Olen oppinut unohtamaan. Edelleen mieleni on sellaisessa suojautumisen tilassa että koen välttämättömyytenä unohtamisen. Vaikkakaan tilanne ei enää ole sama, että täytyy vain unohtaa kaikki. Pelottavaa... Jos muistaisin. Ja hämmentävää. Erikoista. Vapauttavaa, ehdottomasti!

Joten ehkä voin jo muistaa? Miten välittäisin mielelleni sen tiedon, että nyt voi alkaa turvallisesti purkamaan tätä unohtamisen tapaa ja alkaa vähitellen muistamaan, että enää mitään traumaattista tilannetta ei ole tässä, nyt?

Leffaideoita ja suosikkiammatteja

Mitä vikaa? Rupesin selostamaan hoitajille leffaideaani ja he sanoivat että on aika mielisairaalapuheita. Mielestäni tämä on juuri kiehtova idea.

Tyttö tulee isänsä pahoinpitelemäksi läpi lapsuutensa ja pelkää isäänsä suunnattomasti. Tytöstä kasvaa sosiopaatti joka vihaa miehiä. Aikuisena menee baariin viettelemään miehiä, iskee ne, flirttailee silmiin tutkiskelevasti katsellen - ei näytä oikein kunnolla mitään tunteita vaan on tyyni. Harrastaa väkinäisesti seksiä kunnes murhaa ne miehet. Kerran baarissa tapaa miehen joka on myös murhaaja mutta kumpikin esittää roolia niin hyvin etteivät tunnista toistensa olevan murhaajia kunnes vasta kun yrittävät tappaa toisensa. Silloin aloittavat parisuhteen. Murhaavat yhdessä ja suutelevat tulisesti murhien jälkeen. Lopussa molemmat määrätään teloitettavaksi. Silloin heillä kuori murenee, he itkevät, osoittavat katumusta ainoastaan koska heidät erotetaan toisistaan. Melkoinen rakkaustarina?

Piirsin täällä random kuvan naisesta jolla on ehkä vähän samankaltainen tutkiskeleva katse minkä kuvittelin tälle sarjamurhaajanaiselle.

Leffaideoita on hauskaa kaavailla vaikkei minusta koskaan elokuvaohjaaja tulisi, mutta se on yksi haaveammateistani. Olisi varsinkin kivaa tehdä piirroselokuvia, joissa on syvällinen sanoma, sellaisia mitä vanhat kunnon Disney-klassikot vielä olivat. Jotakin lapsille, jotakin aikuisille.

Olen miettinyt piirrossarjaa kolmivuotiaille taaperoille ja sitä nuoremmille. Sellaista ei vielä ole tehty. Siinä olisi kömpelöitä ja säikkyjä söpöjä eläinhahmoja jotka ovat hyvin viattomia, käyttäytyvät siis samalla lailla kuin taaperot yleensä. Lastensatukirjat ovat myös yksi haaveistani. Niitä kirjoittaa ja kuvittaa. Olisi myös turrina mahtavaa ohjata leffa jossa on aidon anthropomorfisten hahmojen näköisiä hahmoja animoituna, realistisempia kuin vaikka Zootropolis-leffassa.

Toistaiseksi ideoin, on sekin jo alku. Sitten kun on toimintakykyä opiskeluun, voisin hakeutua johonkin opintoihin teatteripuolelle tai elokuvaohjaamisen pariin. Haaveammattini vähän vaihtelevat, lapsena se oli kuvataiteilija ja artisti, nykyään eniten haaveilen kirjojen kirjoittamisesta, artistin urasta edelleen mutta kyllä tuo elokuvaohjaajan ammatti on siellä kärkipäässä suosikkialoistani. Kuvataiteilu ei enää niinkään kiinnosta vaikka piirtäminen tulee aina olemaan minulle tärkeä harrastus.

Hyvyyden ja pahuuden välinen vastakkainasettelu on jotakin minkä ympärille varmasti moni ideoistani keskittyy. Koko elämäni on ollut hyvyyden ja pahuuden välistä taistelukenttää. Kuten vaikkapa Marie-delfiinin tarina, urhea ja nopea delfiini joka pakenee haikaloja ja tarinassa myöhemmin haikalat ja delfiinit solmivat sovun ja leikkivät keskenään hippaleikkejä eivätkä haikalat enää syö delfiinejä.

Voi, on niin ihanaa ideoida kaikenlaista! Vielä kun ideoista ja haaveista voisi käytännössä tulla totta...! Vielä on matkaa siihen, haaveiden käytännössä toteuttamiseen. Toimintakyky on heikko. Mutta olen jo aloittanut. Aloittanut ideoinnin. Ajatustyöstä kaikki työ alkaa!

Äitiys

Annettiinko minulle ennen inkarnaatiota tälle planeetalle tehtävä jota kukaan muu ei uskaltanut ottaa vastaan, vai onko tämäkin jotakin psykoosiani tämä ajatus? Jaa'a.

Tajusin että hitto vie olen joka tapauksessa rohkea.

Yritän olla nyt ajattelematta mitään liian spirituaalista ja totean itselleni aikalailla kaikesta liian yliampuvasta ajattelusta että se on jotakin harhaa vain. Parempi ehkä nyt niin.

Ymmärsin ettei ole mikään itsestäänselvyys että olen missä olen. Että en siirrä väkivaltaa eteenpäin tai ole itse väkivaltainen ihminen. Lähestulkoon jokainen sukulaiseni on tavalla tai toisella väkivaltaisia tai huonoja äitejä.

Itse jos saan jälkikasvua vielä joskus, tiedän, etten siirrä traumojani omille lapsilleni. Taitaisin olla suvun ainut jolla se menee näin. Käsittääkseni jokainen sukulaisnainen on pahoinpidellyt lapsiaan jotenkin, mutta yhdestä, edesmenneestä tädistäni, en ole aivan varma, oliko hän ihan hyvä äiti. Ainakin hänen lapsensa vaikuttaa olevan ihan terve päällisin puolin. Siitä kiitollinen, jos edes hän osasi traumoistaan huolimatta, joita siis varmuudella on, olla ihan kelpuutettava äiti.

Erään sukulaisen lapsi otettiin huostaan viiden vanhana. Hänen äitinsä ei osannut ollenkaan olla äiti. Jotakin "sopimatonta" oli näiden välillä, minulle epämääräisesti sanottiin. Ehkä sitä samaa, josta muutkin sukulaiset ovat kärsineet, seksuaalista hyväksikäyttöä.

Tietääkseni kaikilla sukulaisilla, ei vain minulla, on sama trauma. Omat vanhemmat ovat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet sekä sisarukset ja nämä lapset ovat siirtäneet traumansa eteenpäin omille lapsilleen.

Kyllä tällaisiakin perheitä on, vaikka minua kovin edelleen kyseenalaistetaan tässä koska olen skitsofreenikko. Se että minulla on skitsofrenia ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö traumani olisi tosia. Noin puolella sukulaisista on jokin diagnoosi ja sitten toisella puoliskolla selvästi jotakin oireilua mutta ei diagnoosia. Koko suku siis on sairas, en vain minä.

Helpottavaa on kuvitella mielessään onnistunutta perhe-elämää. Turvallista kiintymyssuhdetta lapseen. Aviomiestä, tai vaimoa, jonka kanssa suhde on romanttinen. Sitä, että lapset ovat terveitä psyykkisesti eivätkä joudu koskaan kärsiä samaa helvettiä läpi jonka itse, ja varmaankin koko suku, käynyt läpi, jos ei yhtä sukulaista lasketa joka ehkä on säästynyt traumoilta. Kiitollinen siitä jos edes yksi sukulainen siltä kaikelta säästynyt.

En todellakaan ole vielä valmis äidiksi mutta on tässä hyvin kymmenen vuotta aikaa. Vasta sitten kun olen täysin valmis ja tiedän etten vahingossakaan siirrä mitään omia traumoja tiedostamatta lapseen. Mutta varaudun äitiyteen jo hyvissä ajoin ja käyn mielessä tilanteita, kuinka jutella lapselle, mistä jutella, miten kasvattaa, mitä opettaa, ja niin edelleen. Että välillä kuuntelen mitä sanottavaa lapsella on ja annan hänen päättää. Ja välillä pidän rajoista kiinni ja teen tietyillä rajoilla turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Osaan komentaa mutta myös kuunnella. Tuntuu, että äitiys tulee minulta luonnostaan, kun näitä tilanteita kuvittelen, miten vaikka suhtautua jos lapsi vaatii jotakin mitä ei saa, miten reagoin rauhallisen tasapainoisesti mutta komentaen. En ääntä korottaen. Ajattelen myös että kaikki tunteet voi vapaasti ilmaista. On ihan okei kiukustua välillä mutta sekin on tervettä tunteiden ilmaisua ja lapsikin ymmärtää ettei äiti pahaa tahdo jos tiuskaisee joskus vaikkapa että nyt äidillä on kiireitä töiden kanssa.

Ei ole tietenkään täydellistä äitiyttä. Täydellinen on sanana vähän väärä. Ei ole olemassa vanhemmuutta mikä olisi jatkuvaa iloa, rakkautta, tyytyväisyyttä, vailla mitään negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet pitäisi yhtälailla voida vapaasti ilmaista. Ehkä ainut sellainen asia josta ei saa tinkiä, on turvallisuus, turvallinen kiintymyssuhde. Mielestäni, ei tietysti aina, sen pitäisi olla ehdotonta, mutta eivät kaikki ole äiteinä täydellisiä eikä sitä pidä vaatia. Kunhan eivät ole väkivaltaisia mitenkään. Itse tahdon, että turvallisuudentunne olisi ehdotonta. Täydellisen turvallinen kiintymyssuhde. Se on kaiken perusta. Sen minäkin voin ymmärtää vaikka olen kasvanut sellaisessa perheessä jossa olen.

Kuvittelen välillä juttelevani esikoistyttäreni kanssa. Jotenkin mietin että tuleva esikoiseni on tyttölapsi, jos lapsia saan. Kuvittelen keskusteluita hänen kanssaan ja harjoittelen sitä kautta äitiyttä. Olen pohtinut että ennen lasten hankkimista menisin johonkin päiväkotiin töihin missä saisin hiukan kokemusta miten lasten kanssa toimitaan. Olen aika avuton mitä tulee lasten kanssa toimimiseen. Olen todella hukassa. Teoriassa osaan paljon, sanoa oikeat asiat oikealla äänenpainolla - tätä olen elämässäni väkivaltaisten ihmisten kanssa toimiessa oppinut paljon - mutta käytännössä olen todella hukassa enkä osaa luontevasti jutustella lasten kanssa. Tarvitsen siihen harjoitusta.

Eniten haaveilen erilaisista ammateista mutta kyllä äitiys varmaankin olisi yksi palkitsevimmista asioista tässä elämässä.

Olen niin kiitollinen siitä ajatuksesta että omat lapset eivät joudu ikinä kokemaan samaa mitä minä. He saisivat hyvän elämän kaikin puolin. Jos lapset kyselisivät, mikseivät näe koskaan isovanhempiaan, sanoisin vain että älkää miettikö sitä liikaa, että he eivät ole kovin mukavia ihmisiä, ja kerron heti enemmän kun olette tarpeeksi vanhoja. Toivon että tämä vastaus olisi tyydyttävä eikä pelästyttäisi lapsia liikaa. Luonnollisesti koskaan en sallisi vanhempiani, jos vielä elossa ovat, tavata koskaan mahdollisesti tulevia lapsiani. Suojelisin heitä kaikilta vahingollisilta ihmisiltä.

My day -postaus

Eilen oli osastolla ryhmätoimintaa - pelattiin piirrä ja arvaata. Oli hauskaa kun itse piirtämisestä tykkään. Ja ryhmistä. Sain kehuja siitä että olen hyvä piirtämään. Nauratti kun ne olivat sellaisia pilapiirroksia lähinnä mitä tein ja silloin kun piirrän kunnolla, en saa yleensä samanlaisia kehuja.

Tänään nukuin pitkään ja tapasin lääkäriä. Sitten kävin suihkussa. Vähän on jo parempi olo tässä ollut.

Kävin Pancho Villassa syömässä pekonihampurilaisaterian taivaallisen hyvällä kastikkeella. Nam! Vähän hemmottelua tänne osastoarkeen.

Ostin myös Smasheja, niitä herkullisia suklaapäällysteisiä, kirpeitä karkkeja ja energiajuomaa. Lihon kyllä ihan hirveästi kun herkuttelen kuin possu...

Nyt on parempi olo. Se riittää.

Ehkä asiat lähtevät tästä vielä järjestymään.

Kuinka olen oireillut

Ajattelin kirjoittaa elämäntarinani alusta tähän pisteeseen niin tarkkaan kuin tällä hetkellä pystyn muistamaan ja ehkä samalla harjoittelen omaelämäkertaani varten.

Synnyin yöhön, vertauskuvallisesti. Heti siitä hetkestä saakka yö alkoi kun päädyin synnytyssairaalasta tulevaan kotiini. Muistan yhden kuvan vauvaikäisenä kun isäni nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin omituista. Näin kuvassa miten dissosioiduin irti kehostani. Minua kai alettiin seksuaalisesti hyväksikäyttämään jo vauvasta asti. En muista vauvaikää sen tarkemmin mutta minulla on etäinen käsitys siitä että se oli yhtä kauhua. Minusta on olemassa valokuvia joita isä on ottanut ja jo sen ikäisenä omaksuin isän hymyn, jonka varsin hyvin muistan, omakseni.

Varhaislapsuutta en muista kunnolla. Muistan kuitenkin unen käsittääkseni varhaislapsuudesta. Siinä oli likainen lampi ja mies kalastamassa. Tunnelma oli kolkko, pysähtynyt. Sama tunnelma jonka varsin hyvin isästäni muistan, oli unessani. Kuollut tunnelma.

Lapsuudessani olin näennäisen onnellinen. Tein kaikkea mitä muutkin lapset tekivät. Leikkini kuitenkin taisivat olla aika seksuaalissävytteisiä. Leikin kuusivuotiaana kissaa mieluiten. Kun myöhemmin kyselin vanhemmiltani miten leikin kissaa, he menivät vaivautuneiksi. Kissaleikeissä ehkä leikin hyväksikäytön tilanteita ja viettelin. Päiväkodissa eristäydyin muiden lasten leikeistä piirtämään kruunupäisiä kissoja ja hiviökaloja. Samat kuvat aina uudestaan ja uudestaan. Käsittelin varmasti jo silloin piirtämällä traumojani.

En tiedä mitä hirviökalat olivat mutta niillä oli pistävän vihaiset silmät ja torahampaat. Olivatko ne haikaloja? Myöhemmin unissani on ollut haikaloja tai symbolisesti koen olleeni keskellä haikalaparvea. Kissan kruunu kuvasti sitä että olen paras ja ykkönen, tämän muistan. Halusin olla paras ja ykkönen.

Seitsemänvuotiaana äitini leikautti minulle polkkatukan jota vihasin. Koin menettäneeni tyttöyteni. Olin vielä kuusivuotiaana varsin tyttömäinen mutta seitsemänvuotiaana androgyyni. Persoonani alkoivat vaihtumaan vuosi vuodelta. Olin joka vuosi eri ihminen identiteetiltäni.

Murrosiässä tapahtui romahdus. En muista tarkkaan miten ja koska tajusin ettei insesti olekaan jotakin mitä kaikki tekevät, mutta varmaan murrosiässä aloin tämän tajuta. Nauroin kuin mielipuoli. Parhaan kaverin kanssa pelleilimme, sanoimme sitä hugailuksi (eikä mitään käsitystä mistä tuo sana tuli), mutta se oli sellaista ilmeilyä, pyllistelyä... halusin vain seota pahemmin ja pahemmin, en osannut muuten tuskaani käsitellä. Vaikutin tuon ikäisenä varmaankin kehitysvammaiselta lapselta käytökseltäni. Olin täysin seonnut.

Teininä olin räävitön, hullu ja pervo. Pukeuduin aivan liian paljastavasti. Olin äänekäs sekopää. Kahdeksannella luokalla itseni vastakohta, melankolinen, hiljainen ja nöyrä. Yhdeksännellä luokalla jotenkin vain katosin enkä muista sieltä mitään muuta.

Lukioajat muistuvat mieleen paremmin. Haaveilin tyttörakkaudesta enemmän ja enemmän. Niihin aikoihin minulla oli kai jotain romanttista viritelmää äitini kanssa. Muistan sen jokseenkin kauniina vaikkakin häiriintyneenä, miten kenties molemmat meistä surevat, että olemme äiti ja tytär emmekä jotkut toisilleen ventovieraat henkilöt jotka ovat tavanneet jossain. Jotta voisimme olla parisuhteessa. En tietenkään lukiolaisena tiedostanut tätä mutta se äidin ja minun välinen suhde heijastui parisuhdehaaveisiin herkästä tyttörakkaudesta.

Seitsemäntoistavuotiaana lopulta sairastuin niin että siihen alettiin puuttua. Vasta silloin vaikka selvästi olin aina oirehtinut.

Lukion toinen vuosi oli juuri alkanut kun luokkahuoneessa se alkoi. Kehoni täyttyi mielihyvästä yllättäen. Sitä fyysistä kiihotustilaa kesti parisen kuukautta kunnes se meni ohitse. Tuntui jotenkin kuin olisin tuplasti älykkäämpi. Näin unen kristallinkirkkaasta merestä ja kauniista haikalaparvesta jossa delfiini oli oppaani. Aloin miettiä asioita ensimmäistä kertaa kunnolla. Päädyin osastohoitoon jossa katselin ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Päätös piti ja sillä tiellä olen edelleen.

Tutustuin ex-poikakaveriin siitä kolmen vuoden päästä kun olin kahdenkymmenen. Hänen luonaan asuin vuoden, turvassa. Sitten alkoi tämä vaikea vaihe olla murhayritysten kohteena, mitä en muista muuten kuin sen jatkuvan, edelleen jatkuvan, pelon.

Seuraavista vuosista on hankala kirjoittaa. Olen kuitenkin kirjoittanut siitä asti aktiivisesti päiväkirjaa joiden kautta voin palata niihin tapahtumiin ja mietteisiin. Muistan vuonna 2013 olleeni kuin kehoton tietoisuus. Dissosioin paljon. 2014 vuonna olin onnellisuusmaniassa. Seuraava vuosi oli pelkkää pelkoa, muuta en muista. Sitä seuraava aika tylsä. Vuonna 2018 alkoi näkyä jo valoa ja elämä olla paremmin mallillaan. Aloin "maallistua" ajatuksissani.

Viimeiset pari vuotta olen voinut jo paremmin. Edistystä on ollut. Välillä kyllä olen ollut psykoottinen, kuten vielä pari viikkoa sitten olin. Tunnistan nyt jo paremmin sen mikä on harhaa ja mikä totta. Ja se seitsemäntoistavuotiaana alkanut itsepintainen uskomus telepatiaan on nyt ohimennyttä. Lopultakin. Se kestikin kauan. Mutta se on iso edistysaskel että se alkaa hiljalleen olla varmaan tosissaan ohitse. Sitä on kestänyt niin kauan.

Koko elämäni on ollut seksuaalisen hyväksikäytön sävyttämää. En vain vielä muista sitä kunnolla enkä sisäistä sitä tapahtuneeksi vaikka paljon on viitteitä siihen että se on todella tapahtunut. Oireilen juuri tyypillisellä tavalla. Välillä koen jopa ylpeyttä tajutessani että minua on hyväksikäytetty. Samalla häpeää ja huonommuutta. Ikään kuin olisin jotenkin todella haluttava koska minulle on tehty niin. Kai se on mielen keino käsitellä siitä syntyvää häpeää, kääntää se ylpeydeksi. Minulla on vain epämääräinen käsitys että sitä on jatkunut tauotta koko elämäni mutta sen tarkempaa muistikuvaa asiasta ei ole.

Huomaan, että kun alan kuvailla elämäntarinaani, on siellä paljon aukkoja, asioita, joita en vielä muista ollenkaan. Muistan lähinnä juurikin vain sen miten oireilin, miten persoonani vaihtelivat, ja niin edelleen. Kaikki traumaattinen sisältö on vielä hämärän peitossa.