Hieman lisää raiskauksista

En oikein muista vieläkään mitään mistään mitä elämässäni on tapahtunut. En huonoja, en hyviä asioita. Muistan parhaiten kai hauskanpidon parhaan kaverini kanssa. Siihen se sitten jää. Ja elämä oli paljon muutakin kuin hauskanpitoa. Kaikkea muuta.

En muista olleeni koskaan seksuaalisesti hyväksikäytetty ja insestin uhri. En ainakaan sisäistä olleeni, en vieläkään, vaikka olen työstänyt tätä jo päälle viidentoista vuoden ajan. Olen siinä ajassa kyllä edistynyt paljon ja monin tavoin terveempi kuin silloin mutta en vain sisäistä että tämä on totta.

Minut on raiskattu niin monin tavoin. Yksi henkilö kerrallaan, kaksi kerrallaan, kolme kerrallaan (koko perhe) ja joukkoraiskattu myös ventovieraiden miesten toimesta, kenties isäni ja veljeni tuttavia. Minut on raiskattu kaikkiin ruumiinaukkoihin, sidottu sänkyyn (tämä on vahvimpia muistoja) ja muistaakseni ihan asein pakotettu tottelemaan. Minua on nöyryytetty ulostamalla kasvoille ja pakotettu syömään se paska. Virtsattu päälle - merkitty reviiri. Ihooni on viillelty haavoja. Minua on jotenkin kai kidutettu mutta en muista enkä osaa kuvitella mitä se kidutus on voinut olla. Mutta silloin taisin olla sidottuna sänkyyni.

Mikä suunnaton helpotus nyt ymmärtää, tämä on ohitse jo. Melkein itkettää. Helpotuksesta, huojennuksesta, kiitollisuudesta. Nyt voin valita ihmiset joiden seurassa olen. En joudu enää koskaan tekemisiin perheeni kanssa.

Olen saanut kokea hyvin monenlaisia vastoinkäymisiä. Tähän päälle vielä minua on kiusattu somessa ja alaluokilla lapsuudessa.

Ei ole totta. Tämä on todella tapahtunut. Tämä on jotakin mitä tapahtui minulle. Minä, Bella. Minä olen minä. En ole isä. Olen Bella. Tiedostan minän paremmin... Havahdun minuuteen.

En ymmärrä. Itkettää. Lopultakin aivoni ovat valmiit hyväksymään todellisuuden. Olen seksuaaliväkivallan uhri. Ensimmäistä kertaa taidan sisäistää. Edes jotenkin. Parantava itku!

Pelottaa aina. Pelottaa kaikkialla että tulisin raiskatuksi. Lapsuudesta muistan öitä kun makasin sängyssäni kuunnellen tuulettimen hurinaa. Yön tunnelma oli salaperäinen ja rauhallinen. En muista silloin pelänneeni. Oli ihan rauhallista. Todellisuudessa en voinut mitenkään sisäistää minkälaisessa vaarassa olen. Olisin kuollut pelkooni. Nyt aikuisiällä se pelko on pinnassa, tulla kaikkialla raiskatuksi.

Suunnaton rauha kun aivot viimein alkavat käsittelemään tätä. Että nyt uskaltaa muistaa, lopultakin.

Vaikka elämäni on ollut hirveää niin en ole katkera. Olen vain kiitollinen siitä että nyt voin toipua hiljakseen ja luoda uutta parempaa ja terveempää elämää itselleni jollaista aina tahdoin elää.

Tekoälyllä kuvia tilanteista joissa olen hyväksikäytettynä

Keksin luoda ChatGPT:llä kuvia tilanteista joissa olen itse hyväksikäytettynä ollut. Tällä tavoin voin antaa erilaisen tavan kertoa muille, mitä olen kokenut. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? On itselleni hyvin parantavaa nähdä kuvitettuna mitä olen kokenut.

Tällaisena ensimmäiseksi muistoni tulevat mieleeni kun mietin niitä. Koko tilanne on vääristynyt jonkinlaiseksi hyvyyden ja pahuuden väliseksi taistelukentäksi jossa olen itse enkeli ja miehet ympärilläni ovat demoneita. En ole varma olenko todella hallusinoinut näin niissä tilanteissa koska olin niin psykoosissa hyväksikäytön yhteydessä vai onko se vain symboliikkaa jota olen myöhemmin kehitellyt. 

Tässä on tilanne siitä kun mies ilmaantuu ovelleni uhkaavana ja pelottavana ja säikähdän sitä. En oikein pidä siitä että tekoäly loi miehelle veitsen mutta olkoon. Se mies on ollut tarpeeksi pelottava ilman veistäkin. Tämä muistikuva on kirkkaasti mielessäni. Uhkaava mies ovella joka aikoo tehdä jotakin pahaa ja väkivaltaista, josta näkyy lähinnä siluetti.

Tästä pidän eniten. Tähän voin samaistua eniten. En muista sitä kunnolla mutta monissa kuvissa, joita pääni sisällä on, on nimenomaan joukkoraiskaus. Eli olen miesten ympäröimä ja anelen armoa, sitä saamatta. Yleensä heillä on aseet. He vain virnuilevat, itse olen joko hätääntynyt ja tottelen tai sitten toisissa kuvissa hyvin aggressiivinen enkä pelkää lainkaan, olen vain ärsyyntynyt koko tilanteesta ja pistän vastaan.

Ahdistusta ja häpeää seksuaalitraumoista

Eilen olin innoissani. On ollut niin kivaa ideoida kaikenlaista, ideoida tulevaisuutta unelma-ammatissa. Toisaalta ajatus julkisuudesta pelottaa.

Eilen illasta tuli takauma. Tällä kertaa se pysyi paremmin kurissa. En liuennut ilmaan samoin kuin yleensä. Ja kun menin huoneeseeni, pystyin sisäistämään, että nyt olen yksin ja turvassa. Ihan omituinen olo, en ole tottunut tällaiseen. Olla rauhassa ahdistelijoilta.

En tiedä mikä siinä on niin noloa jos olen seksuaalisesti kiihottunut. Häpeän sitä suunnattomasti ja omaa käytöstäni jolla paljastan muille miltä minusta tuntuu. Oletan että se näkyy minusta niin käyttäydyn tavoin millä se varmasti myös näkyy. Enkä pidä siitä yhtään. Se on hyvin häpeällistä.

Yleensä takaumat alkavatkin minulla epämääräisenä kiihottumisena joka kohdistuu aivan kaikkiin ihmisiin ympärillä - vaikka en olisi heistä mitenkään kiinnostunut. Se vain säteilee kaikkiin.

Sitten alan liukenemaan ilmaan. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat päässäni niin että mieleeni samanaikaisesti purkautuu muistoja menneestä, samalla ajatuksia, oletuksia, ennustuksia ja toiveita tulevaisuudesta - kuten vaikkapa siitä miten olisin kuuluisa.

Puhuin hoitajan kanssa tästä häpeästä ja menin sitten nukkumaan. Tänään tuntuu jo paljon vähemmän häpeälliseltä ajatella tuota kiihottuneisuutta.

Mutta miksi? Miksi se on niin noloa? Senkö takia että olin oikeasti aika oksettavassa kunnossa murrosikäisenä varsinkin ja pelkään että se jos esineellistän jotakuta, koetaan ahdisteluna ja häiritsevänä? Yleensä silloin kun olen ahdistunut (kiihottunut), pyytelen sitä kaikilta anteeksi. Tämä voisi viitata siihen että pelkään olevani joku ahdistelija itse.

Yritin ajatella että olen nykyään ihan puoleensavetävä nainen ja minun seksuaaliset oloni ihmisistä voidaan pikemminkin kokea imarteluna. Se ajatus hiukan auttoi. Sen myötä ymmärsin myös että pelkään todella jossain syvällä sisimmässäni olevani jonkinlainen ahdistelija ja miten nykyään en todellakaan sitä ole kenenkään mielestä. Olen ihan nätti nuori nainen.

Minulla edelleen syvällä sisälläni on tunne että en ole kovinkaan tasokas nainen mitenkään, fyysisesti. Henkisesti olen kyllä sitäkin tasokkaampi. Mutta jotenkin identiteettini on edelleen sävyttynyt sillä epätoivolla, että en saa ketään ja että olen surkea ja epäviehättävä. Ei se varmaankaan ole totta mutta siltä se edelleen tuntuu.

Olin luokan ruma, outo tyttö. Se identiteetti on vahvasti päällä edelleen, vaikka olen jo aivan erilainen ja eri oloinen ihminen kuin silloin lapsena. En ole kasvanut henkisesti samaan tahtiin kuin aikuistunut kehoni.

Mikä seksuaalisuudessa on niin hävettävää? Varmaan yksinkertaisesti se että kaikki seksuaalinen kanssakäyminen jota elämässäni on ollut, oli häpeällistä. En vain muista vieläkään, miten paljon häpesin insestin yhteydessä. Mutta varmasti se oli sille lapselle äärimmäisen häpeällistä. Enemmänkin tunnen siitä ylpeyttä, ja jos jokin tunne lapsuudesta nousee pintaan, on se ylpeyttä tapahtuneesta.

Mitä muuta tunnen tapahtuneesta? Eristäytyneisyys tulee ensimmäisenä mieleeni. Olen sen takia eristäytynyt muista. Hävennyt. Pelännyt. Muuttunut araksi ja poissaolevaksi. Ja niin edelleen.

Hiukanko on ihanaa tajuta että insesti on todella päättynyt. Juhlistan tätä historiallista hetkeä pääni sisällä. Pääni sisällä on bileet ja avaruusaluksella hurrataan. He he.

Alienitko antoivat minulle vaativan tehtävän jota kukaan muu ei halunnut ottaa vastaan, vaiko psykoottisuutta vain? Ehkä psykoottisuutta koska osa minusta uskoo tähän. Mutta eipä sitä pieni ihminen voi tietää minkälainen tämä universumi on ja onko muuta älyllistä elämää jossain tuolla toisissa maailmoissa ja ehkäpä tälle planeetalle todella lähetetään ihmisiä erilaisiin tehtäviin...

Loin ChatGPT:llä kuvan jossa minua onnitellaan avaruusaluksella suoritetusta tehtävästä. Oli ihan pakko. Rakastan alieneita. En tiedä miksi mutta rakastan heitä. Avaruus on aina jotenkin kiehtonut minua mutta en ole varma, miksi. Olen vähäsen ufonörtti. He he.

Tekoälyllä ideointia

Löysinpä itsekin tieni tekoälyn ihmeelliseen maailmaan. Ja vau, nuo ideat olivat omassa päässäkin hienoja mutta monin verroin hienompia tekoälyn toteuttamana! Tekoäly taitaa olla ihmistä älykkäämpi jo? En osaa ottaa kantaa siihen onko tekoäly oivallinen työkalu vai huono homma. Mielestäni se on hyödyllinen työkalu siinä mielessä jos on jokin idea kuvasta jota ei itse osaa toteuttaa, piirtää tai muokata kuvasta, että antaa idean tekoälylle ja sen hoitaa kuvan teon. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin itse tehty kuvanmuokkaus tai taide, mutta näin on ainakin itselleni helpointa toteuttaa kuvat jotka päässäni ovat joita en muuten itse osaisi toteuttaa, piirtää tai muokata valokuvasta. En tiedä aiheesta juurikaan niin että osaisin puhua sen haitoista mutta koen itse sen varsin viattomana hauskanpitona, toisaalta, toisaalta juurikin saada omat ideat pään sisältä kuviksi joita ei itse osaisi mitenkään toteuttaa.

Joten tässä on muutama kuva jonka ChatGPT:llä tein!

Halusin itsestäni kissatyttökuvan. Käytin joskus nimimerkkiä Hannakissa kun poikakaverini aina sanoi minua Hannakissaksi ja ajattelin ottaa tavaksi piirtää erilaisia kissakuvia itsestäni jotka heijastelevat kulloistakin mielialaa ja ajatuksia. Meow.

Kokeilin karikatyyrikuvaa itsestäni kissanpentujen ja enkeleiden ympäröimänä, kruunu päässä ja taustalle tähtitaivas ja tämän tekoäly loi. Ei mikään suosikkini.

Tähän erityisesti tykästyin. Ilme on turhan vihainen, toivoin sille tyyntä ja rauhallista, vakaata ilmettä, mutta tällaisen tekoäly siitä teki. Sillä on kruunu päässä taas koska lapsena piirtelin kruunupäisiä kissoja. Aurinkosymboli on taustalla koska jostain syystä aina tykkään piirtää sen omakuvien taustalle, kenties kuvastamaan voimaa. Sillä on enkelin siivet koska jostain syystä monesti piirrän itseni pahoinpideltynä enkelinä. Lumileopardi on fursonani ja eläin joka kuvastaa itseäni (olen turri).

Sitten muita kuvia kuin omakuvia. Näihin varsinkin tykästyin! Tässä on itkevä merenneito ja taustalla on iso valkohai. Tämä idea tulee varhaislapsuudesta. Muistelen nähneeni unia joissa olen pakeneva merenneito. Kaavailin vähän ideaa elokuvaan kauniista ja herkästä merenneidosta joka itkeskelee yksin kaikkea ja pelkää kuollakseen haikaloja jotka jahtaavat. Merenneito on kaikkein kaunein ja kiltein sekä herkin merenneidoista mutta ei näe sitä itse.

Tästä tuli niin söpö! Kaavailin elokuvaa kissojen taivaasta, eli taivaasta jossa on enkelinsiipisiä kissanpentuja. Piirroselokuva varsinkin pienille lapsille. Söpöä, eikö?

Tässä on se sarjamurhaajanainen josta aiemmin jo kirjoitin. Elokuvaidea joka etenkin kiehtoo minua. Jospa itsestäni olisi tullut sarjamurhaaja? Tekoäly ei voinut tehdä sille asetta käteen joten päädyin siihen että sillä on kädet nyrkissä ja julma ilme ja seksikäs poseeraus. Olisin tahtonut sen tähtäävän aseella ja poseeraamassa samalla. 

Tämä! Tämä on ehkäpä suosikkini. Siinä on delfiini josta olen kirjoittanut lastensadun tänne (Marie merten kuningatar). Marie-delfiini on merten urhein ja nopein delfiini joka pakenee öisin haikaloja. En ole aivan varma mistä alun perin idea tästä delfiinistä tuli. Psykoosissa ehkä kuvittelin että on todella tällainen delfiini merissämme jolla on delfiininä tärkeä tehtävä (että niin eläimillä kuin ihmisilläkin on omia tehtäviä). Voi olla että Marie oli symboli itselleni kuolemanvaarassa. Halusin Marielle päättäväisen ilmeen ja ison haikalaparven taustalle ja kruunun merkiksi siitä että hän on merten kuningatar.

Olisi niin mahtavaa vielä jos voisin kouluttautua ihan oikeasti elokuvaohjaajaksi ja käsikirjoittaa ja ohjata elokuvia ja jalostaa näitä ideoita elokuviksi, ja jos ei elokuviksi, niin ainakin kirjoiksi, esimerkiksi lastensatukirjoiksi. Se olisi vielä suhteellisen helppoa ja varmasti toteutettavissa, mutta elokuvaohjaajan ammatista haaveilen todella. No, olen jo aloittanut työn - ideoin.

Mikä näistä kuvista on sinun suosikkisi?

Angstia

Vihaan tätä elämää. Haluan vain kuolla pois. Miksi vihaan elämää? On niin paha olla. Enkä edes tunne sitä kunnolla, en juuri mitään, mutta tiedän vain että jossain tuolla sisällä on paha olla.

En ole tekemässä mitään itselleni kuitenkaan. Enkä oikeasti halua kuolla. Inhoan vain tätä pahaa oloa.

Ainakin pääsin hiukan eteenpäin. Annan itseni tuntea nyt tunteeni vapaasti enkä patoa niitä. Annan niiden virrata vapaasti.

Tekisi mieli itkeä. Mutta ei itku tule. Olen turta.

Haluan vain pois täältä... Johonkin parempaan paikkaan. Olisinpa alieneiden kanssa jossain tuolla, toisella planeetalla. Kotiplaneetalla. En tunne kuuluvani tähän maailmaan.

En löydä kumppania. Mätänen varmaan yksin loppuelämäni. Vaikka ei sitä tiedä kenet vielä tapaa, sanotaan. Olen epätoivoinen kuitenkin.

Haluan vain elää elämää, hitto vie! Surettaa olla näin traumaattinen tapaus. Miksi tämän kaiken piti tapahtua? Onko tälle jokin merkitys? Onko millekään mitään merkitystä vai kärsimmekö täällä ilman syytä?

Haluaisin uskoa jonkinlaiseen tarkoitukseen mutta ehkä se on vain sellainen lohdullinen ajatus eikä todellisuutta.

Tietysti itse voi luoda tarkoituksen asioille niitä työstämällä ja kääntämällä ne voimavaraksi. Sitä paraikaa teen.

Nyt vain vituttaa ja haluan vain itkeä, itkeä, itkeä... Jos itku tulisi.

Olen hukassa.

Ja silti jokin toiveikas ääni sisälläni kuiskaa, miten kaikki tulee vielä järjestymään parhain päin. Saan vielä elämänkumppanin. Saan lapsia. Työskentelen unelma-ammatissa. Nyt on vain hankala vaihe. Se on vain vaihe. Se ei kestä ikuisesti. Siitä päästään vielä yli.

Lupaan itselleni niin. Ja lupaukset pidetään.

Voisinkohan jo muistaa?

Nukuin tänään taas todella pitkään. Lääkitystä on nostettu ja se väsyttää. Viimeksi kun se oli näin korkealla, mieleni oli todella sirpaleinen. Nyt en huomaa samaa vaikutusta juurikaan. Ehkäpä se mielen sirpaleisuus johtui sittenkin telepatiauskomuksesta eikä lääkkeestä. Nyt ei ole viikkoon, pariin, ollut enää telepatian kokemusta. Välillä tuntuu että ajatukseni ovat niin äänekkäät että muutkin voisivat ne kuulla. Vakuuttelen itselleni ettei näin ole, että se on vain harhaa.

Helpottavaa kun en enää kärsi tuosta uskomuksesta juurikaan. Olen siitäkin päässyt nopeasti yli ettei ne ihanat parisuhdeajatukset olleetkaan tosia. Että siis telepaattisesti juttelisin ihastuksilleni ja he olisivat kiinnostuneita minusta. Juttelin jopa suosikkiartistilleni ja kuvittelin hänen olevan se oikea, yksi ja ainut sielunpuoliskoni. Kesti vähän aikaa luopua tästä ajatuksesta.

Olen siis skitsofreenikko, kyllä. Voin jo ymmärtää sen itsekin. Traumataustastani sen sijaan olen monesta syystä vakuuttunut, on kaikki se oireilu varhaislapsuudesta saakka aikuisuuteen asti ja ne muistot joita en ikinä ole unohtanut, joista olen varma, että ne ovat totta. Miksi jalkani olivat aamulla ihan kipeät kuin yön aikana olisin juossut maratonin? Miksi huuleni olivat aina rohtuneet ja kurkku täynnä limaa? Miksi olin kouluaamuina aivan väsynyt kuin en olisi nukkunut yhtään? Miksi halusin tehdä itsemurhan jo kuusivuotiaana? Miksi olin murrosiässä täysin räjähtäneessä kunnossa psyykkisesti (eli nauraa hekotin maniassa silmät päästä suorastaan pullistuen ja toistelin päässäni outoja sanoja ja irvistelin peilin edessä)? Miksi minulla olisi muuten lukuisia eri persoonia? Ja niin edelleen. Jotakin on tapahtunut, jotakin pahaa. En vain vieläkään muista kunnolla.

Minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty koko lapsuuteni. Tuo ajatus tuo mielenrauhan. Sitä ei siis tapahdu enää, ymmärrän. Se oli lapsuudessa, nyt olen aikuinen.

Juttelin hetken hoitajan kanssa. Yhtäkkiä ikään kuin heräsin unesta ja aloin itkeä. Nousi pintaan jotakin mitä olen tukahduttanut pitkään. Aloin miettiä niitä tilanteita enemmän joita muistan, kuten enoni lähentelyn. Totesin että olen varmuudella kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää lapsena. Tuo muisto on myös sellainen jota jotenkin vähättelen, kuin sitä ei olisi ollut. Mutta on.

Katsoin itseäni peilistä. Olen kuin kuori ihmisestä. En tajua, kuka olen. En tunnista itseäni enää. Olen aikalailla unohtanut sen, kuka olin, hyvin häiriintynyt lapsi ja teini. En ole enää sillä tapaa häiriintynyt. Ja nyt en enää tunnista itseäni. Olen joku aivan uusi henkilö. Uudistunut.

Haluanko muistaa? Haluan, mutta se pelottaa. Olen oppinut unohtamaan. Edelleen mieleni on sellaisessa suojautumisen tilassa että koen välttämättömyytenä unohtamisen. Vaikkakaan tilanne ei enää ole sama, että täytyy vain unohtaa kaikki. Pelottavaa... Jos muistaisin. Ja hämmentävää. Erikoista. Vapauttavaa, ehdottomasti!

Joten ehkä voin jo muistaa? Miten välittäisin mielelleni sen tiedon, että nyt voi alkaa turvallisesti purkamaan tätä unohtamisen tapaa ja alkaa vähitellen muistamaan, että enää mitään traumaattista tilannetta ei ole tässä, nyt?

Leffaideoita ja suosikkiammatteja

Mitä vikaa? Rupesin selostamaan hoitajille leffaideaani ja he sanoivat että on aika mielisairaalapuheita. Mielestäni tämä on juuri kiehtova idea.

Tyttö tulee isänsä pahoinpitelemäksi läpi lapsuutensa ja pelkää isäänsä suunnattomasti. Tytöstä kasvaa sosiopaatti joka vihaa miehiä. Aikuisena menee baariin viettelemään miehiä, iskee ne, flirttailee silmiin tutkiskelevasti katsellen - ei näytä oikein kunnolla mitään tunteita vaan on tyyni. Harrastaa väkinäisesti seksiä kunnes murhaa ne miehet. Kerran baarissa tapaa miehen joka on myös murhaaja mutta kumpikin esittää roolia niin hyvin etteivät tunnista toistensa olevan murhaajia kunnes vasta kun yrittävät tappaa toisensa. Silloin aloittavat parisuhteen. Murhaavat yhdessä ja suutelevat tulisesti murhien jälkeen. Lopussa molemmat määrätään teloitettavaksi. Silloin heillä kuori murenee, he itkevät, osoittavat katumusta ainoastaan koska heidät erotetaan toisistaan. Melkoinen rakkaustarina?

Piirsin täällä random kuvan naisesta jolla on ehkä vähän samankaltainen tutkiskeleva katse minkä kuvittelin tälle sarjamurhaajanaiselle.

Leffaideoita on hauskaa kaavailla vaikkei minusta koskaan elokuvaohjaaja tulisi, mutta se on yksi haaveammateistani. Olisi varsinkin kivaa tehdä piirroselokuvia, joissa on syvällinen sanoma, sellaisia mitä vanhat kunnon Disney-klassikot vielä olivat. Jotakin lapsille, jotakin aikuisille.

Olen miettinyt piirrossarjaa kolmivuotiaille taaperoille ja sitä nuoremmille. Sellaista ei vielä ole tehty. Siinä olisi kömpelöitä ja säikkyjä söpöjä eläinhahmoja jotka ovat hyvin viattomia, käyttäytyvät siis samalla lailla kuin taaperot yleensä. Lastensatukirjat ovat myös yksi haaveistani. Niitä kirjoittaa ja kuvittaa. Olisi myös turrina mahtavaa ohjata leffa jossa on aidon anthropomorfisten hahmojen näköisiä hahmoja animoituna, realistisempia kuin vaikka Zootropolis-leffassa.

Toistaiseksi ideoin, on sekin jo alku. Sitten kun on toimintakykyä opiskeluun, voisin hakeutua johonkin opintoihin teatteripuolelle tai elokuvaohjaamisen pariin. Haaveammattini vähän vaihtelevat, lapsena se oli kuvataiteilija ja artisti, nykyään eniten haaveilen kirjojen kirjoittamisesta, artistin urasta edelleen mutta kyllä tuo elokuvaohjaajan ammatti on siellä kärkipäässä suosikkialoistani. Kuvataiteilu ei enää niinkään kiinnosta vaikka piirtäminen tulee aina olemaan minulle tärkeä harrastus.

Hyvyyden ja pahuuden välinen vastakkainasettelu on jotakin minkä ympärille varmasti moni ideoistani keskittyy. Koko elämäni on ollut hyvyyden ja pahuuden välistä taistelukenttää. Kuten vaikkapa Marie-delfiinin tarina, urhea ja nopea delfiini joka pakenee haikaloja ja tarinassa myöhemmin haikalat ja delfiinit solmivat sovun ja leikkivät keskenään hippaleikkejä eivätkä haikalat enää syö delfiinejä.

Voi, on niin ihanaa ideoida kaikenlaista! Vielä kun ideoista ja haaveista voisi käytännössä tulla totta...! Vielä on matkaa siihen, haaveiden käytännössä toteuttamiseen. Toimintakyky on heikko. Mutta olen jo aloittanut. Aloittanut ideoinnin. Ajatustyöstä kaikki työ alkaa!