Tehtäväni tässä maailmassa

Jos minulla on joku tehtävä tässä maailmassa miksi koin mitä koin niin yksi niistä voisi olla erilaisten tabujen valottaminen suurelle yleisölle. Eli seksuaaliväkivalta kaikissa muodoissaan ja pedofilia. Onkohan muuta? Tietysti myös muut traumat kuten koulu- ja somekiusaaminen jota paljon myös kokenut. Olen jo aloittanut tämän tehtävän parissa. Kirjoitan blogia. Enempään en vielä pysty. Voisin vielä perehtyä paremmin tutkimuksiin aiheista ja kartoittaa tietämystäni. Nämä teemat nostattavat ihmisissä voimakkaita tunteita. Inhoa, torjuntaa, vihaa, ja ikävä kyllä myös miellyttäviä tunteita. Siksi nämä teemat ovatkin vaikeita tabuja. Itselläni meni niin päin että koin sen kaiken ja käynyt läpi sen kaiken ja käsitellyt tunteet niin että minussa ei enää herää näistä teemoista erityisempiä tunteita. Olen aikalailla tyyni mitä tulee tabujen käsittelyyn. Tunnen inhoa mutta en minkäänlaista mielihyvää, tai sitten tunnen vain rauhaa ilman torjuntaa. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys että saavutin tämän suhtautumisen. Tiedän kokemuksesta että kun jotain tällaista tapahtuu, siihen jää koukkuun. Oli vuosien työ saavuttaa tämä suhtautuminen, etten ole koukuttunut. Joskus olin, voin myöntää. Koska olen käsitellyt vaikeat tunteet, voisin valottaa tabuja niin että kuulija ei joudu käsittelemään tunteita, olen käsitellyt ne kuulijan puolesta. Voisin siis puhua varsin avoimesti ja asiallisesti ja kenties ihmisten olisi helpompi käsitellä näitä teemoja. Uhrit saisivat apua ja vertaistukea ja uskaltaisivat puhua. Tabu ei räjähtäisi käsiin, miten siinä käy lopulta, jos ei sitä käsittele. Tilastoista en tiedä mitään, ovatko tällaiset tapaukset kasvussa tai ilmoitetaanko niistä nykyään herkemmin kuin ennen. Tabujen ei pitäisi olla tabuja, niistä pitäisi voida avoimesti puhua, mutta en tarkoita sitä että ne pitäisi hyväksyä, sekään ei ole hyvä. Siten niistä saattaisi tulla vain hyväksytympää ja sellainen lisääntyisi, ei, jos ihmisellä on jokin perversio joka on mielen sairautta, ne tulisi maltilla ja varovaisesti kohdata, purkaa ja päästä yli.

Turreja ja pedofiilejä

Olen pistänyt merkille että turripiireissä nuo hahmot alkavat olla entistä lapsenomaisempia. Piirrokset sekä fursuitit. Viatonta vaiko perverssiä? Jotkut niistä ovat selvästi viettelevissä vaatteissa tai asennoissa. Olen itse turri mutta silti aika huonosti perillä näistä että moniko turri oikeasti on pedofiili. Kuulemma moni on. Ei ole minun juttuni. Haluan vain ilmaista naiseuttani pukeutumalla kissatytöksi. Eikä siinä kai mitään väärää ole jos pedofiilit toteuttavat itseään taiteen tai pukujen kautta, mieluummin niin, mikä ei ketään satuta. Pedofilia on surullisin ilmiö ikinä, niitä ihmisiä vihataan niin että joutuvat pitämään ison osan omaa itseään salassa muilta mutta etenkin silloin kun ovat itse hyväksikäytön uhreja lapsuudessaan ja siksi traumasta on tullut fetissi. Niin siinä usein käy, kokemuksen äänellä. Jonkun rohkean pitäisi avautua pedofiliasta niin että muutkin uskaltaisivat siitä ääneen puhua. Tämä tabu pitää murtaa. Lapsiin kohdistuvat teot varmaankin vähenisivät ja pedofiilit saisivat apua kun vaan ihmiset uskaltaisivat käsitellä tätä teemaa. Yhä enemmän näen tämän tyylistä turritaidetta ja -pukuja. Pelkään, että pedofilia on jotenkin räjähtämässä käsiin. Mitä enemmän tällaista tehdään, sen enemmän se varmaan aiheuttaa sitä että siitä tulee muoti-ilmiö ja sellaisetkin henkilöt jotka aikaisemmin eivät olisi lapsenomaisia hahmoja katselleet, alkavat niitä katsoa. Joten joo, on hyvä että pedofiileillä on materiaalia jossa ketään ei satuteta mutta huolestuttavaa jos se materiaali lisää kiinnostusta lapsiin. Tässä muutama Googlen kuvahaulla löydettyä kuvaa kyseisestä taiteesta ja puvusta. Näitä fursuitteja siis sanotaan kemono-fursuiteiksi.

Kun olin seitsemäntoistavuotias ja heräsin tilanteeseen kotona, aloin kasvaa henkisesti ja pohtimaan asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Yksi asia jota aloin pohtimaan, oli pedofilia. Alkuun ajattelin jotakuinkin että kaikki pedofiilit hirteen. Sitten perehdyin teemaan paremmin ja käsitin etteivät kaikki pedofiilit ole lapsiin sekaantujia. Aloin olla ymmärtäväisempi tätä ihmisryhmää kohtaan. Nykyään ymmärrän pedofilian aivan eri lailla. Ne ihmiset ovat hyvin rikkinäisiä ja lisäksi koko maailman vihatuimpia. Se on surullista vaikka ymmärrän voimakkaan vihareaktion myös. Lapsiin sekaantuminen on raivoa nostattava asia joten tietysti pedofiilit ovat vihattuja maailmalla. Ja se on ihan hyväkin juttu, että ihmiset reagoivat lapsiin kohdistuviin tekoihin vihaisesti. Niin sen kuuluukin olla, että lapsia suojellaan. Mutta se on hyvin surullista pedofiilin kannalta joka ei koskaan satuttaisi lasta millään tavoin. Hekin varmasti kokisivat vihaa jos tulisivat kaapista ulos, vain toisten pedofiilien puolelta hyväksyntää, tai ehkä jonkun todella ymmärtäväisen ihmisen puolelta hyväksyntää myös. Varsinkin ne pedofiilit surettavat minua jotka ovat itse lapsina olleet hyväksikäytön uhreja ja joilla traumasta on tullut fetissi. Niin siinä käy. Jotakin todella traumaattista tapahtuu ja siitä muodostuu ihmiselle pakkomielle. Siksi varmaankin moni pedofiili haaveilee nimenomaan itsensä ikäisistä ja oloisista lapsista silloin kun oma hyväksikäyttö alkoi tai jollainen itse oli hyväksikäytettynä. Sitä jotenkin projisoi itsensä tekijän asemaan ja itsensä, uhrin, mielenkiinnonkohteeksi. Tai sitten on toki niitä pedofiilejä jotka haaveilevat vastakkaisesta sukupuolesta.

Mielestäni on ihan okei siis olla pedofiili jos ei sorru minkäänlaiseen rikokseen. Näiden ihmisten tulisi voida olla avoimesti mitä ovat ilman välitöntä vihaa heitä kohtaan. Toistan, tämä tabu pitää murtaa. Pedofiilit saisivat apua, lapset saisivat apua, ja toivon mukaan lapsiin kohdistuvat teot vähenisivät. Se on tässä tärkeintä - suojella lapsia. Koska näistä ei puhuta eikä puututa, pedofilia rehottaa.

Olen ollut muutaman kerran tilanteessa jossa ihan julkisella paikalla pedofiili ahdisteli pikkutyttöä. Siinä vieressä istui joku henkilö mutta hän jätti huomiotta koko tilanteen kuin mitään ei tapahtuisi. Itse en osannut tehdä mitään muuta kuin katsoa tätä tyttöä surumielisesti että edes joku huomaa, mitä tapahtuu, ja reagoi jollain lailla. Olisi tehnyt mieli marssia siihen niiden kahden luo ja kysyä, mitä oikein luulet tekeväsi? Ja taluttaa se tyttö johonkin vessaan ja jututtaa että onko tuo mies satuttanut sinua jotenkin. Mutta ei, ei minullakaan ollut rohkeutta tehdä niin. Lähdin paikalta ja se tyttöparka kiemurteli häpeissään kun katsoin heihin päin viimeisen kerran. Olin vihainen itselleni ja olen edelleen vihainen itselleni että en osannut tehdä muutakaan. Toisessa tilanteessa oli tyttö josta jotenkin näin että sitä on käytetty ja siinä oli muita ihmisiä ympärillä jotka vain katselivat hymyillen. Siis... Sairasta, että pedofilia on niin suuri tabu että pedofiilit voivat ahdistella lapsia julkisesti eikä kukaan ole huomaavinaankaan? Jotain on pahasti pielessä tässä maailmassa.

Hivenen asiaa seksuaaliväkivallasta

Nukuin makeasti viime yön. Heräilin myös vähän aikaisemmin kuin yleensä olen herännyt. Aloitin päivää tupakilla ja herkuttelemalla. En taida mennä lounaalle, olen ihan herkuista ähkyssä.

Istuskelin tuossa yleisissä tiloissa missä ihmiset katselevat urheilua ja äkillisesti tunsin olevani kehossani. Ihana, oma keho. Ja se, että silloin tunnen että olen minä myös henkisesti. Se kokemus hiukan säikäytti minut - olla yhtäkkiä taas näkyvä kun on tottunut olemaan näkymätön! Kokemus sitten laimeni taas tavanomaiseksi dissosioinniksi.

En ymmärrä tätä... Minua on hyväksikäytetty niin paljon ja olen selvinnyt niin hienosti. Toisaalta ei voi sanoa vielä selviytyneeni koska enhän muista juuri mitään. Olen siis edelleen passiivinen ja dissosioiva. Kaikki se kauhu jota olen kokenut, kaikki kiihottuneisuus, on jossain tuolla ulottumattomissa. En vielä ole käsitellyt sitä, en vielä selviytynyt siitä.

Mutta siinä mielessä olen selvinnyt että nykyinen minä on ainakin suhteellisen vakaa ja tyyni. En siis ainakaan hirnu maniassa silmät päästä pullistuen ja ole se minä joka ei osaa kuin nauraa tauotta, välillä tauotta itkeä, sitten taas nauraa. On eri asia olla mielenterveysongelmainen ja täysin hullu. Olin täysin hullu. Nyt olen vain mielenterveysongelmainen.

En ole ainakaan kuullut kenenkään aiemmin raportoivan sellaisesta hulluudesta jonka itse kävin murrosikäisenä läpi. En ole myöskään koskaan nähnyt ketään potilasta sellaisessa kunnossa. Ainoa mitä olen nähnyt, kenties sosiopaatteja. Ehkä heillä on yhtä rankka historia kuin minulla mutta heistä on tullut tunnekylmiä ennemmin kuin täysin tärähtäneitä? Minä siis en toisin sanoen muuttunut tunnekylmäksi kaiken jälkeen, pikemminkin ylitunteelliseksi. Mutta selvisin siltä että olisin täysin kylmettänyt itseni ja muuttunut narsistiksi tai sosiopaatiksi joka ajattelee vain omaa etuaan ja tekee muille mitä lystää. En itse kykene minkäänlaiseen väkivaltaan, enää.

Tunnustan, että olen ollut itsekin väkivaltainen toisinaan. Kenellä tahansa voi napsahtaa sellaisissa oloissa eläessään, oikeasti, tiedän sen. Olen kuristanut veljeäni. Voin ymmärtää jossain väärin sosiopaatin näkökulmaa... Itsenikin on vaikeata kokea katumusta vaikka periaatteessa tunnen ja haluaisin tuntea (olen vain kai niin tunnekuollut muutenkin) mutta olen suunnattoman helpottunut ettei siinä käynyt huonosti. Olen ollut ainakin pari kertaa dominoivassa roolissa. Muistaakseni en pitänyt siitä yhtään. En siis itse kykene mitenkään tuottamaan kenellekään sellaista kärsimystä että kykenisin raiskaukseen. Saati sitten tuottamaan pienelle lapselle sellaista kärsimystä, huh! Siksi se onkin niin sairasta miettiä, mitä sellaisen ihmisen mielessä oikein liikkuu, joka tällaisen kärsimyksen tuottamiseen toiselle pystyy.

Olin oksettavassa kunnossa murrosikäisenä. En ollut enää sievä kuten muut tytöt luokalla. Haisin pahalta, hikiseltä, ja ominaistuoksuni taisi haista häiriintyneeltä? Virnuilin kuten isä (se hymy tarttui lopulta kasvoilleni kun joka yö tuijotin sitä miehen irvikuvaa tiiviisti silmiin ja sulauduin siihen ja unohdin itseni) ja punastelin kaikkia tahattomasti. Minulla oli perverssit puheet. Olin siis toisin sanoen muuttunut isäksi. Hukannut itseni täysin.

Luojan kiitos alan löytää taas sen tytön sisältäni joka olin aina. Välttelin lopulta olemasta se tyttö. Se oli liian sievä ja jotenkin suojelin sitä tyttöä unohtamalla sen kokonaan... Samoin kuin en halunnut peseytyä (mitä yleensä seksuaaliväkivallan uhrit tekevät jälkeenpäin) koska se tuntui siltä että kiillotan pintaani mutta likaan sieluni, joten päätin mieluummin liata ruumiini ja suojella sieluani likaantumiselta. Nykyään tilanne on toinen. Peseytyminen kunnolla auttaa. Sielunikin puhdistuu?

Hulluutta. Seksuaaliväkivallan uhri?

Hieman lisää raiskauksista

En oikein muista vieläkään mitään mistään mitä elämässäni on tapahtunut. En huonoja, en hyviä asioita. Muistan parhaiten kai hauskanpidon parhaan kaverini kanssa. Siihen se sitten jää. Ja elämä oli paljon muutakin kuin hauskanpitoa. Kaikkea muuta.

En muista olleeni koskaan seksuaalisesti hyväksikäytetty ja insestin uhri. En ainakaan sisäistä olleeni, en vieläkään, vaikka olen työstänyt tätä jo päälle viidentoista vuoden ajan. Olen siinä ajassa kyllä edistynyt paljon ja monin tavoin terveempi kuin silloin mutta en vain sisäistä että tämä on totta.

Minut on raiskattu niin monin tavoin. Yksi henkilö kerrallaan, kaksi kerrallaan, kolme kerrallaan (koko perhe) ja joukkoraiskattu myös ventovieraiden miesten toimesta, kenties isäni ja veljeni tuttavia. Minut on raiskattu kaikkiin ruumiinaukkoihin, sidottu sänkyyn (tämä on vahvimpia muistoja) ja muistaakseni ihan asein pakotettu tottelemaan. Minua on nöyryytetty ulostamalla kasvoille ja pakotettu syömään se paska. Virtsattu päälle - merkitty reviiri. Ihooni on viillelty haavoja. Minua on jotenkin kai kidutettu mutta en muista enkä osaa kuvitella mitä se kidutus on voinut olla. Mutta silloin taisin olla sidottuna sänkyyni.

Mikä suunnaton helpotus nyt ymmärtää, tämä on ohitse jo. Melkein itkettää. Helpotuksesta, huojennuksesta, kiitollisuudesta. Nyt voin valita ihmiset joiden seurassa olen. En joudu enää koskaan tekemisiin perheeni kanssa.

Olen saanut kokea hyvin monenlaisia vastoinkäymisiä. Tähän päälle vielä minua on kiusattu somessa ja alaluokilla lapsuudessa.

Ei ole totta. Tämä on todella tapahtunut. Tämä on jotakin mitä tapahtui minulle. Minä, Bella. Minä olen minä. En ole isä. Olen Bella. Tiedostan minän paremmin... Havahdun minuuteen.

En ymmärrä. Itkettää. Lopultakin aivoni ovat valmiit hyväksymään todellisuuden. Olen seksuaaliväkivallan uhri. Ensimmäistä kertaa taidan sisäistää. Edes jotenkin. Parantava itku!

Pelottaa aina. Pelottaa kaikkialla että tulisin raiskatuksi. Lapsuudesta muistan öitä kun makasin sängyssäni kuunnellen tuulettimen hurinaa. Yön tunnelma oli salaperäinen ja rauhallinen. En muista silloin pelänneeni. Oli ihan rauhallista. Todellisuudessa en voinut mitenkään sisäistää minkälaisessa vaarassa olen. Olisin kuollut pelkooni. Nyt aikuisiällä se pelko on pinnassa, tulla kaikkialla raiskatuksi.

Suunnaton rauha kun aivot viimein alkavat käsittelemään tätä. Että nyt uskaltaa muistaa, lopultakin.

Vaikka elämäni on ollut hirveää niin en ole katkera. Olen vain kiitollinen siitä että nyt voin toipua hiljakseen ja luoda uutta parempaa ja terveempää elämää itselleni jollaista aina tahdoin elää.

Tekoälyllä kuvia tilanteista joissa olen hyväksikäytettynä

Keksin luoda ChatGPT:llä kuvia tilanteista joissa olen itse hyväksikäytettynä ollut. Tällä tavoin voin antaa erilaisen tavan kertoa muille, mitä olen kokenut. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? On itselleni hyvin parantavaa nähdä kuvitettuna mitä olen kokenut.

Tällaisena ensimmäiseksi muistoni tulevat mieleeni kun mietin niitä. Koko tilanne on vääristynyt jonkinlaiseksi hyvyyden ja pahuuden väliseksi taistelukentäksi jossa olen itse enkeli ja miehet ympärilläni ovat demoneita. En ole varma olenko todella hallusinoinut näin niissä tilanteissa koska olin niin psykoosissa hyväksikäytön yhteydessä vai onko se vain symboliikkaa jota olen myöhemmin kehitellyt. 

Tässä on tilanne siitä kun mies ilmaantuu ovelleni uhkaavana ja pelottavana ja säikähdän sitä. En oikein pidä siitä että tekoäly loi miehelle veitsen mutta olkoon. Se mies on ollut tarpeeksi pelottava ilman veistäkin. Tämä muistikuva on kirkkaasti mielessäni. Uhkaava mies ovella joka aikoo tehdä jotakin pahaa ja väkivaltaista, josta näkyy lähinnä siluetti.

Tästä pidän eniten. Tähän voin samaistua eniten. En muista sitä kunnolla mutta monissa kuvissa, joita pääni sisällä on, on nimenomaan joukkoraiskaus. Eli olen miesten ympäröimä ja anelen armoa, sitä saamatta. Yleensä heillä on aseet. He vain virnuilevat, itse olen joko hätääntynyt ja tottelen tai sitten toisissa kuvissa hyvin aggressiivinen enkä pelkää lainkaan, olen vain ärsyyntynyt koko tilanteesta ja pistän vastaan.

Minä yksin hauraana itkemässä huoneessani kun mies on ovella uhkaavana. Tilanne ennen raiskausta.

Riitelyä oli kotona muistaakseni paljon ja tässä tilanne siitä. Huudan vasten miestä jolla on puukko kädessä ja se pysyy tyynenä ja katsoo minua kun raivoan. Haukun sen pystyyn, mikä ruma miehen irvikuva se on.

Tästä piti tulla joukkoraiskaustilanne jossa olen nyrpeänä ja kädet puuskassa, "en anna". Noiden miesten kuuluisi katsoa naiseen päin mutta tekoäly päätti toisin. Naisen reaktio on aikalailla juuri sama kuin minulla oli kun vastustin niitä miehiä jotka joukkoraiskasivat minut.

Syljin aina isää halveksuvasti päin kasvoja ja hän raivostui. Ilmaisin näin sitä miten yököttävänä hänet kaikin tavoin koin ja puolustauduin jotenkin.

Ahdistusta ja häpeää seksuaalitraumoista

Eilen olin innoissani. On ollut niin kivaa ideoida kaikenlaista, ideoida tulevaisuutta unelma-ammatissa. Toisaalta ajatus julkisuudesta pelottaa.

Eilen illasta tuli takauma. Tällä kertaa se pysyi paremmin kurissa. En liuennut ilmaan samoin kuin yleensä. Ja kun menin huoneeseeni, pystyin sisäistämään, että nyt olen yksin ja turvassa. Ihan omituinen olo, en ole tottunut tällaiseen. Olla rauhassa ahdistelijoilta.

En tiedä mikä siinä on niin noloa jos olen seksuaalisesti kiihottunut. Häpeän sitä suunnattomasti ja omaa käytöstäni jolla paljastan muille miltä minusta tuntuu. Oletan että se näkyy minusta niin käyttäydyn tavoin millä se varmasti myös näkyy. Enkä pidä siitä yhtään. Se on hyvin häpeällistä.

Yleensä takaumat alkavatkin minulla epämääräisenä kiihottumisena joka kohdistuu aivan kaikkiin ihmisiin ympärillä - vaikka en olisi heistä mitenkään kiinnostunut. Se vain säteilee kaikkiin.

Sitten alan liukenemaan ilmaan. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat päässäni niin että mieleeni samanaikaisesti purkautuu muistoja menneestä, samalla ajatuksia, oletuksia, ennustuksia ja toiveita tulevaisuudesta - kuten vaikkapa siitä miten olisin kuuluisa.

Puhuin hoitajan kanssa tästä häpeästä ja menin sitten nukkumaan. Tänään tuntuu jo paljon vähemmän häpeälliseltä ajatella tuota kiihottuneisuutta.

Mutta miksi? Miksi se on niin noloa? Senkö takia että olin oikeasti aika oksettavassa kunnossa murrosikäisenä varsinkin ja pelkään että se jos esineellistän jotakuta, koetaan ahdisteluna ja häiritsevänä? Yleensä silloin kun olen ahdistunut (kiihottunut), pyytelen sitä kaikilta anteeksi. Tämä voisi viitata siihen että pelkään olevani joku ahdistelija itse.

Yritin ajatella että olen nykyään ihan puoleensavetävä nainen ja minun seksuaaliset oloni ihmisistä voidaan pikemminkin kokea imarteluna. Se ajatus hiukan auttoi. Sen myötä ymmärsin myös että pelkään todella jossain syvällä sisimmässäni olevani jonkinlainen ahdistelija ja miten nykyään en todellakaan sitä ole kenenkään mielestä. Olen ihan nätti nuori nainen.

Minulla edelleen syvällä sisälläni on tunne että en ole kovinkaan tasokas nainen mitenkään, fyysisesti. Henkisesti olen kyllä sitäkin tasokkaampi. Mutta jotenkin identiteettini on edelleen sävyttynyt sillä epätoivolla, että en saa ketään ja että olen surkea ja epäviehättävä. Ei se varmaankaan ole totta mutta siltä se edelleen tuntuu.

Olin luokan ruma, outo tyttö. Se identiteetti on vahvasti päällä edelleen, vaikka olen jo aivan erilainen ja eri oloinen ihminen kuin silloin lapsena. En ole kasvanut henkisesti samaan tahtiin kuin aikuistunut kehoni.

Mikä seksuaalisuudessa on niin hävettävää? Varmaan yksinkertaisesti se että kaikki seksuaalinen kanssakäyminen jota elämässäni on ollut, oli häpeällistä. En vain muista vieläkään, miten paljon häpesin insestin yhteydessä. Mutta varmasti se oli sille lapselle äärimmäisen häpeällistä. Enemmänkin tunnen siitä ylpeyttä, ja jos jokin tunne lapsuudesta nousee pintaan, on se ylpeyttä tapahtuneesta.

Mitä muuta tunnen tapahtuneesta? Eristäytyneisyys tulee ensimmäisenä mieleeni. Olen sen takia eristäytynyt muista. Hävennyt. Pelännyt. Muuttunut araksi ja poissaolevaksi. Ja niin edelleen.

Hiukanko on ihanaa tajuta että insesti on todella päättynyt. Juhlistan tätä historiallista hetkeä pääni sisällä. Pääni sisällä on bileet ja avaruusaluksella hurrataan. He he.

Alienitko antoivat minulle vaativan tehtävän jota kukaan muu ei halunnut ottaa vastaan, vaiko psykoottisuutta vain? Ehkä psykoottisuutta koska osa minusta uskoo tähän. Mutta eipä sitä pieni ihminen voi tietää minkälainen tämä universumi on ja onko muuta älyllistä elämää jossain tuolla toisissa maailmoissa ja ehkäpä tälle planeetalle todella lähetetään ihmisiä erilaisiin tehtäviin...

Loin ChatGPT:llä kuvan jossa minua onnitellaan avaruusaluksella suoritetusta tehtävästä. Oli ihan pakko. Rakastan alieneita. En tiedä miksi mutta rakastan heitä. Avaruus on aina jotenkin kiehtonut minua mutta en ole varma, miksi. Olen vähäsen ufonörtti. He he.

Tekoälyllä ideointia

Löysinpä itsekin tieni tekoälyn ihmeelliseen maailmaan. Ja vau, nuo ideat olivat omassa päässäkin hienoja mutta monin verroin hienompia tekoälyn toteuttamana! Tekoäly taitaa olla ihmistä älykkäämpi jo? En osaa ottaa kantaa siihen onko tekoäly oivallinen työkalu vai huono homma. Mielestäni se on hyödyllinen työkalu siinä mielessä jos on jokin idea kuvasta jota ei itse osaa toteuttaa, piirtää tai muokata kuvasta, että antaa idean tekoälylle ja sen hoitaa kuvan teon. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin itse tehty kuvanmuokkaus tai taide, mutta näin on ainakin itselleni helpointa toteuttaa kuvat jotka päässäni ovat joita en muuten itse osaisi toteuttaa, piirtää tai muokata valokuvasta. En tiedä aiheesta juurikaan niin että osaisin puhua sen haitoista mutta koen itse sen varsin viattomana hauskanpitona, toisaalta, toisaalta juurikin saada omat ideat pään sisältä kuviksi joita ei itse osaisi mitenkään toteuttaa.

Joten tässä on muutama kuva jonka ChatGPT:llä tein!

Halusin itsestäni kissatyttökuvan. Käytin joskus nimimerkkiä Hannakissa kun poikakaverini aina sanoi minua Hannakissaksi ja ajattelin ottaa tavaksi piirtää erilaisia kissakuvia itsestäni jotka heijastelevat kulloistakin mielialaa ja ajatuksia. Meow.

Kokeilin karikatyyrikuvaa itsestäni kissanpentujen ja enkeleiden ympäröimänä, kruunu päässä ja taustalle tähtitaivas ja tämän tekoäly loi. Ei mikään suosikkini.

Tähän erityisesti tykästyin. Ilme on turhan vihainen, toivoin sille tyyntä ja rauhallista, vakaata ilmettä, mutta tällaisen tekoäly siitä teki. Sillä on kruunu päässä taas koska lapsena piirtelin kruunupäisiä kissoja. Aurinkosymboli on taustalla koska jostain syystä aina tykkään piirtää sen omakuvien taustalle, kenties kuvastamaan voimaa. Sillä on enkelin siivet koska jostain syystä monesti piirrän itseni pahoinpideltynä enkelinä. Lumileopardi on fursonani ja eläin joka kuvastaa itseäni (olen turri).

Sitten muita kuvia kuin omakuvia. Näihin varsinkin tykästyin! Tässä on itkevä merenneito ja taustalla on iso valkohai. Tämä idea tulee varhaislapsuudesta. Muistelen nähneeni unia joissa olen pakeneva merenneito. Kaavailin vähän ideaa elokuvaan kauniista ja herkästä merenneidosta joka itkeskelee yksin kaikkea ja pelkää kuollakseen haikaloja jotka jahtaavat. Merenneito on kaikkein kaunein ja kiltein sekä herkin merenneidoista mutta ei näe sitä itse.

Tästä tuli niin söpö! Kaavailin elokuvaa kissojen taivaasta, eli taivaasta jossa on enkelinsiipisiä kissanpentuja. Piirroselokuva varsinkin pienille lapsille. Söpöä, eikö?

Tässä on se sarjamurhaajanainen josta aiemmin jo kirjoitin. Elokuvaidea joka etenkin kiehtoo minua. Jospa itsestäni olisi tullut sarjamurhaaja? Tekoäly ei voinut tehdä sille asetta käteen joten päädyin siihen että sillä on kädet nyrkissä ja julma ilme ja seksikäs poseeraus. Olisin tahtonut sen tähtäävän aseella ja poseeraamassa samalla. 

Tämä! Tämä on ehkäpä suosikkini. Siinä on delfiini josta olen kirjoittanut lastensadun tänne (Marie merten kuningatar). Marie-delfiini on merten urhein ja nopein delfiini joka pakenee öisin haikaloja. En ole aivan varma mistä alun perin idea tästä delfiinistä tuli. Psykoosissa ehkä kuvittelin että on todella tällainen delfiini merissämme jolla on delfiininä tärkeä tehtävä (että niin eläimillä kuin ihmisilläkin on omia tehtäviä). Voi olla että Marie oli symboli itselleni kuolemanvaarassa. Halusin Marielle päättäväisen ilmeen ja ison haikalaparven taustalle ja kruunun merkiksi siitä että hän on merten kuningatar.

Olisi niin mahtavaa vielä jos voisin kouluttautua ihan oikeasti elokuvaohjaajaksi ja käsikirjoittaa ja ohjata elokuvia ja jalostaa näitä ideoita elokuviksi, ja jos ei elokuviksi, niin ainakin kirjoiksi, esimerkiksi lastensatukirjoiksi. Se olisi vielä suhteellisen helppoa ja varmasti toteutettavissa, mutta elokuvaohjaajan ammatista haaveilen todella. No, olen jo aloittanut työn - ideoin.

Mikä näistä kuvista on sinun suosikkisi?