Leffaideoita ja suosikkiammatteja

Mitä vikaa? Rupesin selostamaan hoitajille leffaideaani ja he sanoivat että on aika mielisairaalapuheita. Mielestäni tämä on juuri kiehtova idea.

Tyttö tulee isänsä pahoinpitelemäksi läpi lapsuutensa ja pelkää isäänsä suunnattomasti. Tytöstä kasvaa sosiopaatti joka vihaa miehiä. Aikuisena menee baariin viettelemään miehiä, iskee ne, flirttailee silmiin tutkiskelevasti katsellen - ei näytä oikein kunnolla mitään tunteita vaan on tyyni. Harrastaa väkinäisesti seksiä kunnes murhaa ne miehet. Kerran baarissa tapaa miehen joka on myös murhaaja mutta kumpikin esittää roolia niin hyvin etteivät tunnista toistensa olevan murhaajia kunnes vasta kun yrittävät tappaa toisensa. Silloin aloittavat parisuhteen. Murhaavat yhdessä ja suutelevat tulisesti murhien jälkeen. Lopussa molemmat määrätään teloitettavaksi. Silloin heillä kuori murenee, he itkevät, osoittavat katumusta ainoastaan koska heidät erotetaan toisistaan. Melkoinen rakkaustarina?

Piirsin täällä random kuvan naisesta jolla on ehkä vähän samankaltainen tutkiskeleva katse minkä kuvittelin tälle sarjamurhaajanaiselle.

Leffaideoita on hauskaa kaavailla vaikkei minusta koskaan elokuvaohjaaja tulisi, mutta se on yksi haaveammateistani. Olisi varsinkin kivaa tehdä piirroselokuvia, joissa on syvällinen sanoma, sellaisia mitä vanhat kunnon Disney-klassikot vielä olivat. Jotakin lapsille, jotakin aikuisille.

Olen miettinyt piirrossarjaa kolmivuotiaille taaperoille ja sitä nuoremmille. Sellaista ei vielä ole tehty. Siinä olisi kömpelöitä ja säikkyjä söpöjä eläinhahmoja jotka ovat hyvin viattomia, käyttäytyvät siis samalla lailla kuin taaperot yleensä. Lastensatukirjat ovat myös yksi haaveistani. Niitä kirjoittaa ja kuvittaa. Olisi myös turrina mahtavaa ohjata leffa jossa on aidon anthropomorfisten hahmojen näköisiä hahmoja animoituna, realistisempia kuin vaikka Zootropolis-leffassa.

Toistaiseksi ideoin, on sekin jo alku. Sitten kun on toimintakykyä opiskeluun, voisin hakeutua johonkin opintoihin teatteripuolelle tai elokuvaohjaamisen pariin. Haaveammattini vähän vaihtelevat, lapsena se oli kuvataiteilija ja artisti, nykyään eniten haaveilen kirjojen kirjoittamisesta, artistin urasta edelleen mutta kyllä tuo elokuvaohjaajan ammatti on siellä kärkipäässä suosikkialoistani. Kuvataiteilu ei enää niinkään kiinnosta vaikka piirtäminen tulee aina olemaan minulle tärkeä harrastus.

Hyvyyden ja pahuuden välinen vastakkainasettelu on jotakin minkä ympärille varmasti moni ideoistani keskittyy. Koko elämäni on ollut hyvyyden ja pahuuden välistä taistelukenttää. Kuten vaikkapa Marie-delfiinin tarina, urhea ja nopea delfiini joka pakenee haikaloja ja tarinassa myöhemmin haikalat ja delfiinit solmivat sovun ja leikkivät keskenään hippaleikkejä eivätkä haikalat enää syö delfiinejä.

Voi, on niin ihanaa ideoida kaikenlaista! Vielä kun ideoista ja haaveista voisi käytännössä tulla totta...! Vielä on matkaa siihen, haaveiden käytännössä toteuttamiseen. Toimintakyky on heikko. Mutta olen jo aloittanut. Aloittanut ideoinnin. Ajatustyöstä kaikki työ alkaa!

Äitiys

Annettiinko minulle ennen inkarnaatiota tälle planeetalle tehtävä jota kukaan muu ei uskaltanut ottaa vastaan, vai onko tämäkin jotakin psykoosiani tämä ajatus? Jaa'a.

Tajusin että hitto vie olen joka tapauksessa rohkea.

Yritän olla nyt ajattelematta mitään liian spirituaalista ja totean itselleni aikalailla kaikesta liian yliampuvasta ajattelusta että se on jotakin harhaa vain. Parempi ehkä nyt niin.

Ymmärsin ettei ole mikään itsestäänselvyys että olen missä olen. Että en siirrä väkivaltaa eteenpäin tai ole itse väkivaltainen ihminen. Lähestulkoon jokainen sukulaiseni on tavalla tai toisella väkivaltaisia tai huonoja äitejä.

Itse jos saan jälkikasvua vielä joskus, tiedän, etten siirrä traumojani omille lapsilleni. Taitaisin olla suvun ainut jolla se menee näin. Käsittääkseni jokainen sukulaisnainen on pahoinpidellyt lapsiaan jotenkin, mutta yhdestä, edesmenneestä tädistäni, en ole aivan varma, oliko hän ihan hyvä äiti. Ainakin hänen lapsensa vaikuttaa olevan ihan terve päällisin puolin. Siitä kiitollinen, jos edes hän osasi traumoistaan huolimatta, joita siis varmuudella on, olla ihan kelpuutettava äiti.

Erään sukulaisen lapsi otettiin huostaan viiden vanhana. Hänen äitinsä ei osannut ollenkaan olla äiti. Jotakin "sopimatonta" oli näiden välillä, minulle epämääräisesti sanottiin. Ehkä sitä samaa, josta muutkin sukulaiset ovat kärsineet, seksuaalista hyväksikäyttöä.

Tietääkseni kaikilla sukulaisilla, ei vain minulla, on sama trauma. Omat vanhemmat ovat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet sekä sisarukset ja nämä lapset ovat siirtäneet traumansa eteenpäin omille lapsilleen.

Kyllä tällaisiakin perheitä on, vaikka minua kovin edelleen kyseenalaistetaan tässä koska olen skitsofreenikko. Se että minulla on skitsofrenia ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö traumani olisi tosia. Noin puolella sukulaisista on jokin diagnoosi ja sitten toisella puoliskolla selvästi jotakin oireilua mutta ei diagnoosia. Koko suku siis on sairas, en vain minä.

Helpottavaa on kuvitella mielessään onnistunutta perhe-elämää. Turvallista kiintymyssuhdetta lapseen. Aviomiestä, tai vaimoa, jonka kanssa suhde on romanttinen. Sitä, että lapset ovat terveitä psyykkisesti eivätkä joudu koskaan kärsiä samaa helvettiä läpi jonka itse, ja varmaankin koko suku, käynyt läpi, jos ei yhtä sukulaista lasketa joka ehkä on säästynyt traumoilta. Kiitollinen siitä jos edes yksi sukulainen siltä kaikelta säästynyt.

En todellakaan ole vielä valmis äidiksi mutta on tässä hyvin kymmenen vuotta aikaa. Vasta sitten kun olen täysin valmis ja tiedän etten vahingossakaan siirrä mitään omia traumoja tiedostamatta lapseen. Mutta varaudun äitiyteen jo hyvissä ajoin ja käyn mielessä tilanteita, kuinka jutella lapselle, mistä jutella, miten kasvattaa, mitä opettaa, ja niin edelleen. Että välillä kuuntelen mitä sanottavaa lapsella on ja annan hänen päättää. Ja välillä pidän rajoista kiinni ja teen tietyillä rajoilla turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Osaan komentaa mutta myös kuunnella. Tuntuu, että äitiys tulee minulta luonnostaan, kun näitä tilanteita kuvittelen, miten vaikka suhtautua jos lapsi vaatii jotakin mitä ei saa, miten reagoin rauhallisen tasapainoisesti mutta komentaen. En ääntä korottaen. Ajattelen myös että kaikki tunteet voi vapaasti ilmaista. On ihan okei kiukustua välillä mutta sekin on tervettä tunteiden ilmaisua ja lapsikin ymmärtää ettei äiti pahaa tahdo jos tiuskaisee joskus vaikkapa että nyt äidillä on kiireitä töiden kanssa.

Ei ole tietenkään täydellistä äitiyttä. Täydellinen on sanana vähän väärä. Ei ole olemassa vanhemmuutta mikä olisi jatkuvaa iloa, rakkautta, tyytyväisyyttä, vailla mitään negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet pitäisi yhtälailla voida vapaasti ilmaista. Ehkä ainut sellainen asia josta ei saa tinkiä, on turvallisuus, turvallinen kiintymyssuhde. Mielestäni, ei tietysti aina, sen pitäisi olla ehdotonta, mutta eivät kaikki ole äiteinä täydellisiä eikä sitä pidä vaatia. Kunhan eivät ole väkivaltaisia mitenkään. Itse tahdon, että turvallisuudentunne olisi ehdotonta. Täydellisen turvallinen kiintymyssuhde. Se on kaiken perusta. Sen minäkin voin ymmärtää vaikka olen kasvanut sellaisessa perheessä jossa olen.

Kuvittelen välillä juttelevani esikoistyttäreni kanssa. Jotenkin mietin että tuleva esikoiseni on tyttölapsi, jos lapsia saan. Kuvittelen keskusteluita hänen kanssaan ja harjoittelen sitä kautta äitiyttä. Olen pohtinut että ennen lasten hankkimista menisin johonkin päiväkotiin töihin missä saisin hiukan kokemusta miten lasten kanssa toimitaan. Olen aika avuton mitä tulee lasten kanssa toimimiseen. Olen todella hukassa. Teoriassa osaan paljon, sanoa oikeat asiat oikealla äänenpainolla - tätä olen elämässäni väkivaltaisten ihmisten kanssa toimiessa oppinut paljon - mutta käytännössä olen todella hukassa enkä osaa luontevasti jutustella lasten kanssa. Tarvitsen siihen harjoitusta.

Eniten haaveilen erilaisista ammateista mutta kyllä äitiys varmaankin olisi yksi palkitsevimmista asioista tässä elämässä.

Olen niin kiitollinen siitä ajatuksesta että omat lapset eivät joudu ikinä kokemaan samaa mitä minä. He saisivat hyvän elämän kaikin puolin. Jos lapset kyselisivät, mikseivät näe koskaan isovanhempiaan, sanoisin vain että älkää miettikö sitä liikaa, että he eivät ole kovin mukavia ihmisiä, ja kerron heti enemmän kun olette tarpeeksi vanhoja. Toivon että tämä vastaus olisi tyydyttävä eikä pelästyttäisi lapsia liikaa. Luonnollisesti koskaan en sallisi vanhempiani, jos vielä elossa ovat, tavata koskaan mahdollisesti tulevia lapsiani. Suojelisin heitä kaikilta vahingollisilta ihmisiltä.

My day -postaus

Eilen oli osastolla ryhmätoimintaa - pelattiin piirrä ja arvaata. Oli hauskaa kun itse piirtämisestä tykkään. Ja ryhmistä. Sain kehuja siitä että olen hyvä piirtämään. Nauratti kun ne olivat sellaisia pilapiirroksia lähinnä mitä tein ja silloin kun piirrän kunnolla, en saa yleensä samanlaisia kehuja.

Tänään nukuin pitkään ja tapasin lääkäriä. Sitten kävin suihkussa. Vähän on jo parempi olo tässä ollut.

Kävin Pancho Villassa syömässä pekonihampurilaisaterian taivaallisen hyvällä kastikkeella. Nam! Vähän hemmottelua tänne osastoarkeen.

Ostin myös Smasheja, niitä herkullisia suklaapäällysteisiä, kirpeitä karkkeja ja energiajuomaa. Lihon kyllä ihan hirveästi kun herkuttelen kuin possu...

Nyt on parempi olo. Se riittää.

Ehkä asiat lähtevät tästä vielä järjestymään.

Kuinka olen oireillut

Ajattelin kirjoittaa elämäntarinani alusta tähän pisteeseen niin tarkkaan kuin tällä hetkellä pystyn muistamaan ja ehkä samalla harjoittelen omaelämäkertaani varten.

Synnyin yöhön, vertauskuvallisesti. Heti siitä hetkestä saakka yö alkoi kun päädyin synnytyssairaalasta tulevaan kotiini. Muistan yhden kuvan vauvaikäisenä kun isäni nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin omituista. Näin kuvassa miten dissosioiduin irti kehostani. Minua kai alettiin seksuaalisesti hyväksikäyttämään jo vauvasta asti. En muista vauvaikää sen tarkemmin mutta minulla on etäinen käsitys siitä että se oli yhtä kauhua. Minusta on olemassa valokuvia joita isä on ottanut ja jo sen ikäisenä omaksuin isän hymyn, jonka varsin hyvin muistan, omakseni.

Varhaislapsuutta en muista kunnolla. Muistan kuitenkin unen käsittääkseni varhaislapsuudesta. Siinä oli likainen lampi ja mies kalastamassa. Tunnelma oli kolkko, pysähtynyt. Sama tunnelma jonka varsin hyvin isästäni muistan, oli unessani. Kuollut tunnelma.

Lapsuudessani olin näennäisen onnellinen. Tein kaikkea mitä muutkin lapset tekivät. Leikkini kuitenkin taisivat olla aika seksuaalissävytteisiä. Leikin kuusivuotiaana kissaa mieluiten. Kun myöhemmin kyselin vanhemmiltani miten leikin kissaa, he menivät vaivautuneiksi. Kissaleikeissä ehkä leikin hyväksikäytön tilanteita ja viettelin. Päiväkodissa eristäydyin muiden lasten leikeistä piirtämään kruunupäisiä kissoja ja hiviökaloja. Samat kuvat aina uudestaan ja uudestaan. Käsittelin varmasti jo silloin piirtämällä traumojani.

En tiedä mitä hirviökalat olivat mutta niillä oli pistävän vihaiset silmät ja torahampaat. Olivatko ne haikaloja? Myöhemmin unissani on ollut haikaloja tai symbolisesti koen olleeni keskellä haikalaparvea. Kissan kruunu kuvasti sitä että olen paras ja ykkönen, tämän muistan. Halusin olla paras ja ykkönen.

Seitsemänvuotiaana äitini leikautti minulle polkkatukan jota vihasin. Koin menettäneeni tyttöyteni. Olin vielä kuusivuotiaana varsin tyttömäinen mutta seitsemänvuotiaana androgyyni. Persoonani alkoivat vaihtumaan vuosi vuodelta. Olin joka vuosi eri ihminen identiteetiltäni.

Murrosiässä tapahtui romahdus. En muista tarkkaan miten ja koska tajusin ettei insesti olekaan jotakin mitä kaikki tekevät, mutta varmaan murrosiässä aloin tämän tajuta. Nauroin kuin mielipuoli. Parhaan kaverin kanssa pelleilimme, sanoimme sitä hugailuksi (eikä mitään käsitystä mistä tuo sana tuli), mutta se oli sellaista ilmeilyä, pyllistelyä... halusin vain seota pahemmin ja pahemmin, en osannut muuten tuskaani käsitellä. Vaikutin tuon ikäisenä varmaankin kehitysvammaiselta lapselta käytökseltäni. Olin täysin seonnut.

Teininä olin räävitön, hullu ja pervo. Pukeuduin aivan liian paljastavasti. Olin äänekäs sekopää. Kahdeksannella luokalla itseni vastakohta, melankolinen, hiljainen ja nöyrä. Yhdeksännellä luokalla jotenkin vain katosin enkä muista sieltä mitään muuta.

Lukioajat muistuvat mieleen paremmin. Haaveilin tyttörakkaudesta enemmän ja enemmän. Niihin aikoihin minulla oli kai jotain romanttista viritelmää äitini kanssa. Muistan sen jokseenkin kauniina vaikkakin häiriintyneenä, miten kenties molemmat meistä surevat, että olemme äiti ja tytär emmekä jotkut toisilleen ventovieraat henkilöt jotka ovat tavanneet jossain. Jotta voisimme olla parisuhteessa. En tietenkään lukiolaisena tiedostanut tätä mutta se äidin ja minun välinen suhde heijastui parisuhdehaaveisiin herkästä tyttörakkaudesta.

Seitsemäntoistavuotiaana lopulta sairastuin niin että siihen alettiin puuttua. Vasta silloin vaikka selvästi olin aina oirehtinut.

Lukion toinen vuosi oli juuri alkanut kun luokkahuoneessa se alkoi. Kehoni täyttyi mielihyvästä yllättäen. Sitä fyysistä kiihotustilaa kesti parisen kuukautta kunnes se meni ohitse. Tuntui jotenkin kuin olisin tuplasti älykkäämpi. Näin unen kristallinkirkkaasta merestä ja kauniista haikalaparvesta jossa delfiini oli oppaani. Aloin miettiä asioita ensimmäistä kertaa kunnolla. Päädyin osastohoitoon jossa katselin ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Päätös piti ja sillä tiellä olen edelleen.

Tutustuin ex-poikakaveriin siitä kolmen vuoden päästä kun olin kahdenkymmenen. Hänen luonaan asuin vuoden, turvassa. Sitten alkoi tämä vaikea vaihe olla murhayritysten kohteena, mitä en muista muuten kuin sen jatkuvan, edelleen jatkuvan, pelon.

Seuraavista vuosista on hankala kirjoittaa. Olen kuitenkin kirjoittanut siitä asti aktiivisesti päiväkirjaa joiden kautta voin palata niihin tapahtumiin ja mietteisiin. Muistan vuonna 2013 olleeni kuin kehoton tietoisuus. Dissosioin paljon. 2014 vuonna olin onnellisuusmaniassa. Seuraava vuosi oli pelkkää pelkoa, muuta en muista. Sitä seuraava aika tylsä. Vuonna 2018 alkoi näkyä jo valoa ja elämä olla paremmin mallillaan. Aloin "maallistua" ajatuksissani.

Viimeiset pari vuotta olen voinut jo paremmin. Edistystä on ollut. Välillä kyllä olen ollut psykoottinen, kuten vielä pari viikkoa sitten olin. Tunnistan nyt jo paremmin sen mikä on harhaa ja mikä totta. Ja se seitsemäntoistavuotiaana alkanut itsepintainen uskomus telepatiaan on nyt ohimennyttä. Lopultakin. Se kestikin kauan. Mutta se on iso edistysaskel että se alkaa hiljalleen olla varmaan tosissaan ohitse. Sitä on kestänyt niin kauan.

Koko elämäni on ollut seksuaalisen hyväksikäytön sävyttämää. En vain vielä muista sitä kunnolla enkä sisäistä sitä tapahtuneeksi vaikka paljon on viitteitä siihen että se on todella tapahtunut. Oireilen juuri tyypillisellä tavalla. Välillä koen jopa ylpeyttä tajutessani että minua on hyväksikäytetty. Samalla häpeää ja huonommuutta. Ikään kuin olisin jotenkin todella haluttava koska minulle on tehty niin. Kai se on mielen keino käsitellä siitä syntyvää häpeää, kääntää se ylpeydeksi. Minulla on vain epämääräinen käsitys että sitä on jatkunut tauotta koko elämäni mutta sen tarkempaa muistikuvaa asiasta ei ole.

Huomaan, että kun alan kuvailla elämäntarinaani, on siellä paljon aukkoja, asioita, joita en vielä muista ollenkaan. Muistan lähinnä juurikin vain sen miten oireilin, miten persoonani vaihtelivat, ja niin edelleen. Kaikki traumaattinen sisältö on vielä hämärän peitossa.

Tarina seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Yö oli saapunut. Makasin valveilla sängyssäni omaa hengitystäni kuunnellen. Tuuletin hurisi hiljaa ja yö oli sysimusta ja salaperäinen. En tiennyt syytä mutta jokin pelotti minua ja sai minut levottomaksi. Makasin silmät auki ja tuijotin tyhjyyteen. Yön tunnelma oli jotakin aina niin tuttua. Mietin lähteäkö taas salaa yökävelylle. Jostain tuntemattomasta syystä niin teki mieli aina tehdä tällaisina levottomina yön hetkinä. Yhtäkkiä ovi avautui hiljaa. Joku asteli huoneeseeni. Makasin aloillani sydän hakaten. Miksi tämä tunne on samalla niin tuttu ja toisaalta niin vieras? Kuin tapahtuisi uudestaan jotakin pahaa jota tapahtuu aina, mutten tiedä, mitä. Se joku istuu viereeni sängynlaidalle. Pysyn hievahtamatta. Mitä oikein tapahtuu? Kuka tuo on? Hän ujuttaa kätensä peiton alle. Tajuamatta itsekään nopeaa reaktiotani, ponkaisen makuuasennosta istumaan ja karjun hänelle, isälleni, että mitä hemmettiä luulet tekeväsi? Irti minusta! Kaikki on päivänselvää. Se on taas isäni joka tulee seksuaalisesti pahoinpitelemään minut. Hän vain hymyilee epämääräisesti eikä sano mitään. Tuijotan häntä valmiina tappamaan hänet jos hän vielä koskee uudestaan. Sitten hänen hymynsä hyytyy. Tunnelma on tappavan kylmä ja kolkko. Hän tarttuu minua ranteista ja alistaa makuulle. Syljen vasten hänen rumia kasvojaan, haukun miehen irvikuvaksi, joka hän on, ja kamppailen vastaan. Hyödytöntä. Mitä pieni tyttö aikuiselle miehelle mahtaisi? Haluan purra häneltä kalun irti jos hän työntää sen suuhun. Lopulta huomaan olevani täysin avuton ja alan itkemään ja rukoilemaan häntä lopettamaan. Hän ei lopeta. Häntä ei kiinnosta miltä minusta tuntuu. Hän tahtoo vain sen mitä tuli hakemaan minulta. Peitän kasvoni käsin häpeästä ja nyyhkytän. Koko huone huojuu ja velloo työntöjen tahdissa. Kaikki on pelkkää mustaa. Isän äänet kuuluvat kuin jostain kaukaa. Pian olen irti kehostani ja tarkkailen tilannetta katonrajasta surumielisenä, näen hätäännykseni, avuttomuuteni ja haurauteni isän otteissa. Lennän vähän ylemmäs, en halua olla täällä nyt. Lennän avaruuteen. Leijailen yötaivaalla tähtien tuikkiessa ympärilläni ja itken. Miksen voi olla aina avaruudessa? Yhtäkkiä jysähdän takaisin. En enää lennä tai ole irtautunut kehostani. Havaitsen itkeväni vuolaasti. Olen taas yksin, isä on poistunut huoneesta. Ja yö on taas hiljaa, ja tähdet taivaalla tuikkivat, samalla kun minä teen hiljaisesti sisäistä kuolemaa jälleen yhden raiskauksen jälkeen tietäen, että se tapahtuu huomenna taas uudestaan. Aamu koitti. Avasin silmäni rättiväsyneenä. Oli kouluaamu ja tuntui kuin yön aikana olisin juossut maratonin, joka paikkaan sattui. Tuntui kuin en olisi nukkunut yhtään ja silti piti nousta ylös. Minulla ei ollut enää aavistustakaan yön tapahtumista. Luulin että olen ollut unessa koko yön. Mutta en ollut. Tämä oli taas vain yksi normaali arkiaamu. Aamiaisen syötyäni lähdin kouluun. Mutta kaikki tapahtuisi uudestaan seuraavana yönä. Ja aamulla olisin täydellisen tietämätön kaikesta. Tätä koko lapsuuteni oli.

Mistä kirjoittaisin?

Minulla on viime aikoina ollut haasteita kirjoittaa mistään joten kysynkin teiltä, rakkaat lukijani, mistä tahtoisitte minun kirjoittavan?

Saa myös antaa palautetta!

Blogini suosio on ollut selvässä laskussa. Joskus se oli vielä Blogit.fi-sivustolla kärkikymmenikössä mutta ei enää ole. Koen niin että kun olen alkanut voimaan paremmin, ei ihmiset saa sitä mielihyvää pilkata minua ja kirjoituksiani samoin kuin silloin kun olen ollut "hullu". En tiedä onko tämä virhearvio vaiko totta. Olen saanut monenlaista negatiivista niskaani ihan vain siksi että minulla on ollut erilaisia harhoja ja siitä ettei juuri kukaan tunnu uskovan tarinaani hyväksikäytöstä johon koko suku on osallistunut. Ja jos sinulla on tähän asiaan jotakin sanottavaa, on parempi ettet sano sitä, se keskustelu on niin monet kerrat käyty läpi eikä se johda mihinkään.

Ehkä blogini suosio on siksikin laskussa etten enää puhu niin avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksista kuin ennen? En enää oikein uskalla puhua niistä. Pelkään, että sellainen sisältö on asiatonta ja olen hyvin tarkka nykyään siitä etten mene minkäänlaisen asiattomuuden puolelle kirjoituksissani. Tarkempi siitä olen nykyään kuin ennen. Ehkä niitä oli kiinnostavaa lukea, oliko?

Toinen syy miksen puhu enää hyväksikäytön kokemuksista niin paljon on se, että muistot ovat alkaneet tavallaan haalistua niin, etten enää ole itsekään aivan varma, mitä kaikkea oikeastaan tapahtui. Ikään kuin en yhtäkkiä enää muistaisi niin hyvin. Välillä pohdin jospa kirjoittaisin taas jotakin fiktiivistä mutta sellaistenkin postausten suhteen pohdin tarkoin, mikä on liian asiatonta ja mistä olisi lupa vapaasti kirjoittaa. Joten olen nykyään tyytynyt kirjoittamaan aikalailla kaikesta muusta mutta en liian suoraan seksuaalisen hyväksikäytön teemoista.

Joten, ehdottakaa siis vapaasti, lukijani, jotakin mistä tahtoisitte minun kirjoittavan. Suukkoja!

Ehkä kaikki vain tapahtuu vailla merkitystä

Voin taas vaihteeksi paremmin. Toiveikkaampi olo tulevaisuuden suhteen ja vähemmän jo musertaa että harhat olivatkin vain harhaa, ne positiiviset. Mikä iso helpotus ettei enää koe sitä telepatiaa mikä ollut aikalailla päälle viisitoista vuotta minulla se uskomus. Se loppui onneksi kokonaan. En siis nyt taida olla erityisemmin harhainen.

Tapaan sossua täällä osastolla ja keskustellaan asumiskuvioista. Jospa muutto toiselle paikkakunnalle olisi uusi alku. Ehkä saisin sieltä uusia ystäviä.

Ehkä näiden vastoinkäymisten kuului tapahtua? Ehkä tämän täytyi tapahtua jotta muuttaisin parempaan paikkaan? Sellaiseen, missä on varmasti turvallinen olo ja ehkä myös parempi porukka.

Tapahtuuko kaikki tarkoitetusti? Haluaisin uskoa siihen, vaikka se on ehkä vain sellainen lohtua tuova ajatus mikä ei ehkä ole totta. Ehkä asioita vain tapahtuu ilman mitään merkitystä, vailla päämäärää, vailla suuntaa.

Muutto toisaalle innostaa. Ehkä se on siis hyvä idea. Tuntuu, että ehkä sitten voisin lopultakin olla turvallisin mielin kotonani. Tarvitsen turvan tunteen toipuakseni. En voi elää paikassa jossa valvon öitä peloissani. Kaiken muuten voi hyväksyä, vastoinkäymiset, mutta turvan tunne ei liity niihin. Se on välttämättömyys.

Toivottavasti löydän mieluisan kodin toisaalta ja voisin lopultakin elää ja olla turvallisin mielin.

Minulla oli tosiaan kaikenlaisia harhoja tässä vielä muutama viikko sitten. Kuvittelin että pään nyökäytyksin ja ajatuksin muovaan universumia. Kuvittelin kotona että kun piirrän ruksin sormellani oveen, olen turvassa eikä kukaan voi tunkeutua ovestani läpi. Kuvittelin että suosikkiartistini on sielunpuolikkaani, täydellinen sellainen, ja me menemme vielä naimisiin. Kuvittelin jopa minkälainen tilanne alttarilla olisi. Kuvittelin että saan kenet haluan, jopa homomiehet ja heteronaiset. Kuvittelin että saan tittelin "kaikkeuden kaunein nainen". Kuvittelin että olisin Jeesustakin suurempi henkilö vielä. Eli aikalailla melkoista suuruusharhaa.

Sitä toki ei tiedä vaikka olisinkin julkisuuden henkilö vielä mutta tuo kaikki oli yliampuvaa. Tuskinpa tällä ulkonäöllä voittaisi Miss Universumi -kisat, mitä myös ajattelin, että minua olisi "energiakidutettu" rumaksi läpi ikäni minkä myötä energiani olisi entistäkin kauniimpaa myöhemmin niin että muuntautuisin hyvin kauniiksi. Se varmasti tapahtuu että kaunistun mutta ei varmaankaan aivan niin paljoa. Kuvittelin että saan paljon palkintoja kun teen "tehtävääni" oikein. Suoritin siis taas "alien-tehtäviä" osastolla ollessani. Pelastin planeetta Maan maailmanlopulta. Nyt viikkoon, pariin, niitä ei ole ollut.

Se on kyllä mysteeri mistä keksin tuon kaiken, mutta ehkä psykoosi on vähän kuin unet. Ne tulee ne harhat jostain tuolta alitajunnasta eikä niitä pysty erityisemmin mitenkään selittämään, mistä. Tärkeintä on että ymmärrän sen olleen harhaa ja että se meni ohitse. Vielä aprikoin onko alieneilla tuollaisia kykyjä joita itse suoritin että sain kokeilla sitä... voi olla että ei, voi olla että keksin kaiken jostain.

No, nyt ajattelen enemmän tätä hetkeä enkä suurta tulevaisuutta, jos mitään suurta sitten edes on luvassa. Totuttaudun ajatukseen että ei ole koska tällä hetkellä ei todellakaan ole ajankohtaista hakeutua esimerkiksi lehtihaastatteluun. Jos koskaan. Olisi kyllä valtava pettymys jos en ikinä jaa tarinaani. Siihen pyrin. Mutta juuri nyt tyydyn vain vaatimattomaan elämään joka sisältää vastoinkäymisiä ja mielenterveysongelmia. Opettelen tyytymään siihen, mitä on. Se on hieno oppiläksy. Ja muuttaminen ajatuksena piristää mieltä ja tuntuu suunnattomalta helpotukselta.