Istuskelin tuossa yleisissä tiloissa missä ihmiset katselevat urheilua ja äkillisesti tunsin olevani kehossani. Ihana, oma keho. Ja se, että silloin tunnen että olen minä myös henkisesti. Se kokemus hiukan säikäytti minut - olla yhtäkkiä taas näkyvä kun on tottunut olemaan näkymätön! Kokemus sitten laimeni taas tavanomaiseksi dissosioinniksi.
En ymmärrä tätä... Minua on hyväksikäytetty niin paljon ja olen selvinnyt niin hienosti. Toisaalta ei voi sanoa vielä selviytyneeni koska enhän muista juuri mitään. Olen siis edelleen passiivinen ja dissosioiva. Kaikki se kauhu jota olen kokenut, kaikki kiihottuneisuus, on jossain tuolla ulottumattomissa. En vielä ole käsitellyt sitä, en vielä selviytynyt siitä.
Mutta siinä mielessä olen selvinnyt että nykyinen minä on ainakin suhteellisen vakaa ja tyyni. En siis ainakaan hirnu maniassa silmät päästä pullistuen ja ole se minä joka ei osaa kuin nauraa tauotta, välillä tauotta itkeä, sitten taas nauraa. On eri asia olla mielenterveysongelmainen ja täysin hullu. Olin täysin hullu. Nyt olen vain mielenterveysongelmainen.
En ole ainakaan kuullut kenenkään aiemmin raportoivan sellaisesta hulluudesta jonka itse kävin murrosikäisenä läpi. En ole myöskään koskaan nähnyt ketään potilasta sellaisessa kunnossa. Ainoa mitä olen nähnyt, kenties sosiopaatteja. Ehkä heillä on yhtä rankka historia kuin minulla mutta heistä on tullut tunnekylmiä ennemmin kuin täysin tärähtäneitä? Minä siis en toisin sanoen muuttunut tunnekylmäksi kaiken jälkeen, pikemminkin ylitunteelliseksi. Mutta selvisin siltä että olisin täysin kylmettänyt itseni ja muuttunut narsistiksi tai sosiopaatiksi joka ajattelee vain omaa etuaan ja tekee muille mitä lystää. En itse kykene minkäänlaiseen väkivaltaan, enää.
Tunnustan, että olen ollut itsekin väkivaltainen toisinaan. Kenellä tahansa voi napsahtaa sellaisissa oloissa eläessään, oikeasti, tiedän sen. Olen kuristanut veljeäni. Voin ymmärtää jossain väärin sosiopaatin näkökulmaa... Itsenikin on vaikeata kokea katumusta vaikka periaatteessa tunnen ja haluaisin tuntea (olen vain kai niin tunnekuollut muutenkin) mutta olen suunnattoman helpottunut ettei siinä käynyt huonosti. Olen ollut ainakin pari kertaa dominoivassa roolissa. Muistaakseni en pitänyt siitä yhtään. En siis itse kykene mitenkään tuottamaan kenellekään sellaista kärsimystä että kykenisin raiskaukseen. Saati sitten tuottamaan pienelle lapselle sellaista kärsimystä, huh! Siksi se onkin niin sairasta miettiä, mitä sellaisen ihmisen mielessä oikein liikkuu, joka tällaisen kärsimyksen tuottamiseen toiselle pystyy.
Olin oksettavassa kunnossa murrosikäisenä. En ollut enää sievä kuten muut tytöt luokalla. Haisin pahalta, hikiseltä, ja ominaistuoksuni taisi haista häiriintyneeltä? Virnuilin kuten isä (se hymy tarttui lopulta kasvoilleni kun joka yö tuijotin sitä miehen irvikuvaa tiiviisti silmiin ja sulauduin siihen ja unohdin itseni) ja punastelin kaikkia tahattomasti. Minulla oli perverssit puheet. Olin siis toisin sanoen muuttunut isäksi. Hukannut itseni täysin.
Luojan kiitos alan löytää taas sen tytön sisältäni joka olin aina. Välttelin lopulta olemasta se tyttö. Se oli liian sievä ja jotenkin suojelin sitä tyttöä unohtamalla sen kokonaan... Samoin kuin en halunnut peseytyä (mitä yleensä seksuaaliväkivallan uhrit tekevät jälkeenpäin) koska se tuntui siltä että kiillotan pintaani mutta likaan sieluni, joten päätin mieluummin liata ruumiini ja suojella sieluani likaantumiselta. Nykyään tilanne on toinen. Peseytyminen kunnolla auttaa. Sielunikin puhdistuu?
Hulluutta. Seksuaaliväkivallan uhri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti