Ajattelin kirjoittaa elämäntarinani alusta tähän pisteeseen niin tarkkaan kuin tällä hetkellä pystyn muistamaan ja ehkä samalla harjoittelen omaelämäkertaani varten.
Synnyin yöhön, vertauskuvallisesti. Heti siitä hetkestä saakka yö alkoi kun päädyin synnytyssairaalasta tulevaan kotiini. Muistan yhden kuvan vauvaikäisenä kun isäni nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin omituista. Näin kuvassa miten dissosioiduin irti kehostani. Minua kai alettiin seksuaalisesti hyväksikäyttämään jo vauvasta asti. En muista vauvaikää sen tarkemmin mutta minulla on etäinen käsitys siitä että se oli yhtä kauhua. Minusta on olemassa valokuvia joita isä on ottanut ja jo sen ikäisenä omaksuin isän hymyn, jonka varsin hyvin muistan, omakseni.
Varhaislapsuutta en muista kunnolla. Muistan kuitenkin unen käsittääkseni varhaislapsuudesta. Siinä oli likainen lampi ja mies kalastamassa. Tunnelma oli kolkko, pysähtynyt. Sama tunnelma jonka varsin hyvin isästäni muistan, oli unessani. Kuollut tunnelma.
Lapsuudessani olin näennäisen onnellinen. Tein kaikkea mitä muutkin lapset tekivät. Leikkini kuitenkin taisivat olla aika seksuaalissävytteisiä. Leikin kuusivuotiaana kissaa mieluiten. Kun myöhemmin kyselin vanhemmiltani miten leikin kissaa, he menivät vaivautuneiksi. Kissaleikeissä ehkä leikin hyväksikäytön tilanteita ja viettelin. Päiväkodissa eristäydyin muiden lasten leikeistä piirtämään kruunupäisiä kissoja ja hiviökaloja. Samat kuvat aina uudestaan ja uudestaan. Käsittelin varmasti jo silloin piirtämällä traumojani.
En tiedä mitä hirviökalat olivat mutta niillä oli pistävän vihaiset silmät ja torahampaat. Olivatko ne haikaloja? Myöhemmin unissani on ollut haikaloja tai symbolisesti koen olleeni keskellä haikalaparvea. Kissan kruunu kuvasti sitä että olen paras ja ykkönen, tämän muistan. Halusin olla paras ja ykkönen.
Seitsemänvuotiaana äitini leikautti minulle polkkatukan jota vihasin. Koin menettäneeni tyttöyteni. Olin vielä kuusivuotiaana varsin tyttömäinen mutta seitsemänvuotiaana androgyyni. Persoonani alkoivat vaihtumaan vuosi vuodelta. Olin joka vuosi eri ihminen identiteetiltäni.
Murrosiässä tapahtui romahdus. En muista tarkkaan miten ja koska tajusin ettei insesti olekaan jotakin mitä kaikki tekevät, mutta varmaan murrosiässä aloin tämän tajuta. Nauroin kuin mielipuoli. Parhaan kaverin kanssa pelleilimme, sanoimme sitä hugailuksi (eikä mitään käsitystä mistä tuo sana tuli), mutta se oli sellaista ilmeilyä, pyllistelyä... halusin vain seota pahemmin ja pahemmin, en osannut muuten tuskaani käsitellä. Vaikutin tuon ikäisenä varmaankin kehitysvammaiselta lapselta käytökseltäni. Olin täysin seonnut.
Teininä olin räävitön, hullu ja pervo. Pukeuduin aivan liian paljastavasti. Olin äänekäs sekopää. Kahdeksannella luokalla itseni vastakohta, melankolinen, hiljainen ja nöyrä. Yhdeksännellä luokalla jotenkin vain katosin enkä muista sieltä mitään muuta.
Lukioajat muistuvat mieleen paremmin. Haaveilin tyttörakkaudesta enemmän ja enemmän. Niihin aikoihin minulla oli kai jotain romanttista viritelmää äitini kanssa. Muistan sen jokseenkin kauniina vaikkakin häiriintyneenä, miten kenties molemmat meistä surevat, että olemme äiti ja tytär emmekä jotkut toisilleen ventovieraat henkilöt jotka ovat tavanneet jossain. Jotta voisimme olla parisuhteessa. En tietenkään lukiolaisena tiedostanut tätä mutta se äidin ja minun välinen suhde heijastui parisuhdehaaveisiin herkästä tyttörakkaudesta.
Seitsemäntoistavuotiaana lopulta sairastuin niin että siihen alettiin puuttua. Vasta silloin vaikka selvästi olin aina oirehtinut.
Lukion toinen vuosi oli juuri alkanut kun luokkahuoneessa se alkoi. Kehoni täyttyi mielihyvästä yllättäen. Sitä fyysistä kiihotustilaa kesti parisen kuukautta kunnes se meni ohitse. Tuntui jotenkin kuin olisin tuplasti älykkäämpi. Näin unen kristallinkirkkaasta merestä ja kauniista haikalaparvesta jossa delfiini oli oppaani. Aloin miettiä asioita ensimmäistä kertaa kunnolla. Päädyin osastohoitoon jossa katselin ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Päätös piti ja sillä tiellä olen edelleen.
Tutustuin ex-poikakaveriin siitä kolmen vuoden päästä kun olin kahdenkymmenen. Hänen luonaan asuin vuoden, turvassa. Sitten alkoi tämä vaikea vaihe olla murhayritysten kohteena, mitä en muista muuten kuin sen jatkuvan, edelleen jatkuvan, pelon.
Seuraavista vuosista on hankala kirjoittaa. Olen kuitenkin kirjoittanut siitä asti aktiivisesti päiväkirjaa joiden kautta voin palata niihin tapahtumiin ja mietteisiin. Muistan vuonna 2013 olleeni kuin kehoton tietoisuus. Dissosioin paljon. 2014 vuonna olin onnellisuusmaniassa. Seuraava vuosi oli pelkkää pelkoa, muuta en muista. Sitä seuraava aika tylsä. Vuonna 2018 alkoi näkyä jo valoa ja elämä olla paremmin mallillaan. Aloin "maallistua" ajatuksissani.
Viimeiset pari vuotta olen voinut jo paremmin. Edistystä on ollut. Välillä kyllä olen ollut psykoottinen, kuten vielä pari viikkoa sitten olin. Tunnistan nyt jo paremmin sen mikä on harhaa ja mikä totta. Ja se seitsemäntoistavuotiaana alkanut itsepintainen uskomus telepatiaan on nyt ohimennyttä. Lopultakin. Se kestikin kauan. Mutta se on iso edistysaskel että se alkaa hiljalleen olla varmaan tosissaan ohitse. Sitä on kestänyt niin kauan.
Koko elämäni on ollut seksuaalisen hyväksikäytön sävyttämää. En vain vielä muista sitä kunnolla enkä sisäistä sitä tapahtuneeksi vaikka paljon on viitteitä siihen että se on todella tapahtunut. Oireilen juuri tyypillisellä tavalla. Välillä koen jopa ylpeyttä tajutessani että minua on hyväksikäytetty. Samalla häpeää ja huonommuutta. Ikään kuin olisin jotenkin todella haluttava koska minulle on tehty niin. Kai se on mielen keino käsitellä siitä syntyvää häpeää, kääntää se ylpeydeksi. Minulla on vain epämääräinen käsitys että sitä on jatkunut tauotta koko elämäni mutta sen tarkempaa muistikuvaa asiasta ei ole.
Huomaan, että kun alan kuvailla elämäntarinaani, on siellä paljon aukkoja, asioita, joita en vielä muista ollenkaan. Muistan lähinnä juurikin vain sen miten oireilin, miten persoonani vaihtelivat, ja niin edelleen. Kaikki traumaattinen sisältö on vielä hämärän peitossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti