Angstia

Vihaan tätä elämää. Haluan vain kuolla pois. Miksi vihaan elämää? On niin paha olla. Enkä edes tunne sitä kunnolla, en juuri mitään, mutta tiedän vain että jossain tuolla sisällä on paha olla.

En ole tekemässä mitään itselleni kuitenkaan. Enkä oikeasti halua kuolla. Inhoan vain tätä pahaa oloa.

Ainakin pääsin hiukan eteenpäin. Annan itseni tuntea nyt tunteeni vapaasti enkä patoa niitä. Annan niiden virrata vapaasti.

Tekisi mieli itkeä. Mutta ei itku tule. Olen turta.

Haluan vain pois täältä... Johonkin parempaan paikkaan. Olisinpa alieneiden kanssa jossain tuolla, toisella planeetalla. Kotiplaneetalla. En tunne kuuluvani tähän maailmaan.

En löydä kumppania. Mätänen varmaan yksin loppuelämäni. Vaikka ei sitä tiedä kenet vielä tapaa, sanotaan. Olen epätoivoinen kuitenkin.

Haluan vain elää elämää, hitto vie! Surettaa olla näin traumaattinen tapaus. Miksi tämän kaiken piti tapahtua? Onko tälle jokin merkitys? Onko millekään mitään merkitystä vai kärsimmekö täällä ilman syytä?

Haluaisin uskoa jonkinlaiseen tarkoitukseen mutta ehkä se on vain sellainen lohdullinen ajatus eikä todellisuutta.

Tietysti itse voi luoda tarkoituksen asioille niitä työstämällä ja kääntämällä ne voimavaraksi. Sitä paraikaa teen.

Nyt vain vituttaa ja haluan vain itkeä, itkeä, itkeä... Jos itku tulisi.

Olen hukassa.

Ja silti jokin toiveikas ääni sisälläni kuiskaa, miten kaikki tulee vielä järjestymään parhain päin. Saan vielä elämänkumppanin. Saan lapsia. Työskentelen unelma-ammatissa. Nyt on vain hankala vaihe. Se on vain vaihe. Se ei kestä ikuisesti. Siitä päästään vielä yli.

Lupaan itselleni niin. Ja lupaukset pidetään.