En muista olleeni koskaan seksuaalisesti hyväksikäytetty ja insestin uhri. En ainakaan sisäistä olleeni, en vieläkään, vaikka olen työstänyt tätä jo päälle viidentoista vuoden ajan. Olen siinä ajassa kyllä edistynyt paljon ja monin tavoin terveempi kuin silloin mutta en vain sisäistä että tämä on totta.
Minut on raiskattu niin monin tavoin. Yksi henkilö kerrallaan, kaksi kerrallaan, kolme kerrallaan (koko perhe) ja joukkoraiskattu myös ventovieraiden miesten toimesta, kenties isäni ja veljeni tuttavia. Minut on raiskattu kaikkiin ruumiinaukkoihin, sidottu sänkyyn (tämä on vahvimpia muistoja) ja muistaakseni ihan asein pakotettu tottelemaan. Minua on nöyryytetty ulostamalla kasvoille ja pakotettu syömään se paska. Virtsattu päälle - merkitty reviiri. Ihooni on viillelty haavoja. Minua on jotenkin kai kidutettu mutta en muista enkä osaa kuvitella mitä se kidutus on voinut olla. Mutta silloin taisin olla sidottuna sänkyyni.
Mikä suunnaton helpotus nyt ymmärtää, tämä on ohitse jo. Melkein itkettää. Helpotuksesta, huojennuksesta, kiitollisuudesta. Nyt voin valita ihmiset joiden seurassa olen. En joudu enää koskaan tekemisiin perheeni kanssa.
Olen saanut kokea hyvin monenlaisia vastoinkäymisiä. Tähän päälle vielä minua on kiusattu somessa ja alaluokilla lapsuudessa.
Ei ole totta. Tämä on todella tapahtunut. Tämä on jotakin mitä tapahtui minulle. Minä, Bella. Minä olen minä. En ole isä. Olen Bella. Tiedostan minän paremmin... Havahdun minuuteen.
En ymmärrä. Itkettää. Lopultakin aivoni ovat valmiit hyväksymään todellisuuden. Olen seksuaaliväkivallan uhri. Ensimmäistä kertaa taidan sisäistää. Edes jotenkin. Parantava itku!
Pelottaa aina. Pelottaa kaikkialla että tulisin raiskatuksi. Lapsuudesta muistan öitä kun makasin sängyssäni kuunnellen tuulettimen hurinaa. Yön tunnelma oli salaperäinen ja rauhallinen. En muista silloin pelänneeni. Oli ihan rauhallista. Todellisuudessa en voinut mitenkään sisäistää minkälaisessa vaarassa olen. Olisin kuollut pelkooni. Nyt aikuisiällä se pelko on pinnassa, tulla kaikkialla raiskatuksi.
Suunnaton rauha kun aivot viimein alkavat käsittelemään tätä. Että nyt uskaltaa muistaa, lopultakin.
Vaikka elämäni on ollut hirveää niin en ole katkera. Olen vain kiitollinen siitä että nyt voin toipua hiljakseen ja luoda uutta parempaa ja terveempää elämää itselleni jollaista aina tahdoin elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti