Jos olisin kasvanut hyvässä perheessä

Mietin olenko tehnyt pahan virheen kun olen viitannut suoraan sukulaisiini jotka ovat minua seksuaalisesti hyväksikäyttäneet vaikka en ole heidän nimiään tai kuviaan missään maininnut. En ole ollut psyykkisesti siinä kunnossa aina että olisin toiminut kovin järkevästi ja rationaalisesti. Nyt, kun alan olla, mietin, olenkohan puhunut liikaa. Kuitenkin onneksi harva, vain ehkä sukulaiset itsessään, voivat tietää keihin henkilöihin teksteissäni viittaan, koska minulla ei ole paljoakaan kavereita jotka tietäisivät, keistä puhun. Toivon siis ettei kuin ani harva tiedä, kenestä veljestä, isästä ja äidistä puhun. Sen sentään ymmärrän että en voi suoraan puhua heistä tai nimetä heitä.

Olen muutenkin tullut hyvin varovaiseksi kuvailemaan insestiä suoraan. Jos puhun liian intiimejä asioita ääneen jotka ovat asiattomia? Tässäkään asiassa en aina ole ollut kovinkaan järjissäni, milloin puhun liikaa. Olen ollut niin tottunut käsittelemään insestiä että en aina tajunnut milloin kuvailen liian yksityiskohtaisesti. Siitä on tullut itselleni niin normaalia käsitellä tätä teemaa.

Lueskelin vähäsen vanhaa postaustani insestistä. Siinä paljon kyseenalaistin tätä itsekin sekä sain muilta kyseenalaistavia kommentteja. Ilahduksekseni myös moni kommentoi uskovansa minua. Kiitos siitä.

En enää kyseenalaista tätä mitenkään. Tiedän, että se on totta. Sen täytyy olla totta. En muuten pelkäisi jatkuvasti raiskatuksi tulemista. En dissosioisi muuten. En pelkäisi että minut tapetaan. En olisi ollut ikinä muuten murrosiässä niin hälyttävässä kunnossa psyykkisesti. Ja niin edelleen.

Jos nämä henkilöt jotka tätä traumatisaatiota kyseenalaistavat, olisivat nähneet minut kun olin murrosikäinen, he saattaisivat perua kyseenalaistavat puheensa. En tietenkään voi näyttää, millainen olin, ja ainut todiste siitä on yksi epätarkka kuva minusta kuudennella luokalla. Mutta voin sanoa että en edes liioittele kun kerron, että vaikutin varmaankin leikkiessäni kehitysvammaiselta lapselta.

Se on kyllä ihan hullua nyt, muistella itseään sen ikäisenä, ja verrata nykyiseen. Nyt on järki päässä. Ainakin melkein. He he. Ei vaan, mielenterveysongelmia on juu edelleen ja näin mutta ainakaan en ole täysin tärähtänyt ja kärsi tunteesta että järki lähtee, joka ikinen hetki. Että joutuisin jotenkin tasapainotella hulluuteni kanssa joka räjähtää käsiin. Joka ikinen hetki.

En tajua sitä että näytän ihan hyvältä nykyään. Tunsin aina olevani todella ruma. Nyt näytän jo ihmiseltä ja se riittää. Ulkonäköpaineet olivat pahinta. Tiesin sisimmässäni että olisin hyvin kaunis jos minulle ei olisi tehty mitä tehtiin. Että se kaikki lopulta vaikutti suoraan fyysiseen ulkomuotooni mitä keholleni tehtiin. Ainoa asia jota saatoin tehdä kun raiskataan, heilutella sääriäni ja pohkeitani. Siksi sääret ja pohkeet ovat paras puoli kehossani. Kaikki muut osat ovat niin sanotusti likaantuneet. Niissä ei ole enää omaa energiaani. Sääret ja pohkeet ovat sen näköisiä miltä näyttäisin kokonaisvaltaisesti luultavasti jos kehoni olisi aina ollut turvassa väkivallalta. Hyvin kauniilta. En tiedä, olenko sitten pinnallinen vai mitä, mutta toivoisin olevani kauniimpi. Kauneus on minulle hyvin tärkeää. Ehkä se on se Bella joka sisimmässäni olen - suosittu kaunis tyttö jolle ulkonäkö on tärkeää ja joka tykkää flirttailla ja pitää huomiosta - eli olen pohjimmiltaan kuin kuka tahansa nuori nainen. Elämä vain on muovannut minusta persoonallisemman tapauksen kuin mitä olisin hyvässä perheessä kasvaneena.

Veikkaan että jos olisin kasvanut hyvässä perheessä, olisin ulospäinsuuntautunut, itsenäinen, hyvännäköinen, rohkea, hyvä tyyppi joka ei ole liian ylimielinen. Vai olisinko pinnallinen ja ylimielinen? Vaikea sanoa. Sen tiedän, että olisin itsevarma ja itsenäinen ja sosiaalinen koska nämä piirteet ovat temperamentissani.

Apua. Yhtäkkiä havahdun uudenlaiseen tietoisuudentilaan. Kuka oikeasti edes olen? Kuka on minä? Minä, Bella, olen täysin hukassa siitä kuka oikeasti oikein olen! Tiedän vain, että olen minä, ja että on ihanaa olla minä! Olla kotona, omassa kehossa, omassa minussa. Kotona.

On ihanaa kun lopultakin alan saamaan naiseuteni ja tyttöyteni takaisin. Menetin sen aikalailla sen myötä mitä koin. Isä oli niin vastenmielinen. Sellainen miehen irvikuva ähkii naama punaisena päällä joka ikinen yö. Vähemmästäkin naiseus katoaa.

Olin lapsena tyttö. Sitten olin androgyyni. Myöhemmin olin poikatyttö-tyttöpoika. Aikuisuudessa olen pikkutyttö. Välillä olen äidillinen. Välillä poikamainen. Välillä karismaattinen. Nykyään hetkittäin enemmän aikuinen. Mutta kuitenkin naispuolinen olen enimmäkseen jo. Sain sukupuolen kokemuksen takaisin, lopultakin. Nyt kun kukaan ei kajoa, uskallan olla nainen, lopultakin! Sisälläni on edelleen jumalatar joka odottaa vain, koska uskaltaa tulla pintaan.

Nyt voin olla täysin läsnä omassa kehossani! Ei tarvitse enää "hävitä näkyvistä" kuten jo kolmivuotiaana minulle kävi. Rakastan kehoani sisältä päin täysillä. Rakastan itseäni täysillä. Meni noin kolmekymmentä vuotta oppia rakastamaan itseäni mutta opin sen lopulta ja se rakkaus vain syvenee. Jokaisen ihmisen täytyisi rakastaa itseään ehdoitta, jokainen ansaitsee sen.