Eilen illasta tuli takauma. Tällä kertaa se pysyi paremmin kurissa. En liuennut ilmaan samoin kuin yleensä. Ja kun menin huoneeseeni, pystyin sisäistämään, että nyt olen yksin ja turvassa. Ihan omituinen olo, en ole tottunut tällaiseen. Olla rauhassa ahdistelijoilta.
En tiedä mikä siinä on niin noloa jos olen seksuaalisesti kiihottunut. Häpeän sitä suunnattomasti ja omaa käytöstäni jolla paljastan muille miltä minusta tuntuu. Oletan että se näkyy minusta niin käyttäydyn tavoin millä se varmasti myös näkyy. Enkä pidä siitä yhtään. Se on hyvin häpeällistä.
Yleensä takaumat alkavatkin minulla epämääräisenä kiihottumisena joka kohdistuu aivan kaikkiin ihmisiin ympärillä - vaikka en olisi heistä mitenkään kiinnostunut. Se vain säteilee kaikkiin.
Sitten alan liukenemaan ilmaan. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat päässäni niin että mieleeni samanaikaisesti purkautuu muistoja menneestä, samalla ajatuksia, oletuksia, ennustuksia ja toiveita tulevaisuudesta - kuten vaikkapa siitä miten olisin kuuluisa.
Puhuin hoitajan kanssa tästä häpeästä ja menin sitten nukkumaan. Tänään tuntuu jo paljon vähemmän häpeälliseltä ajatella tuota kiihottuneisuutta.
Mutta miksi? Miksi se on niin noloa? Senkö takia että olin oikeasti aika oksettavassa kunnossa murrosikäisenä varsinkin ja pelkään että se jos esineellistän jotakuta, koetaan ahdisteluna ja häiritsevänä? Yleensä silloin kun olen ahdistunut (kiihottunut), pyytelen sitä kaikilta anteeksi. Tämä voisi viitata siihen että pelkään olevani joku ahdistelija itse.
Yritin ajatella että olen nykyään ihan puoleensavetävä nainen ja minun seksuaaliset oloni ihmisistä voidaan pikemminkin kokea imarteluna. Se ajatus hiukan auttoi. Sen myötä ymmärsin myös että pelkään todella jossain syvällä sisimmässäni olevani jonkinlainen ahdistelija ja miten nykyään en todellakaan sitä ole kenenkään mielestä. Olen ihan nätti nuori nainen.
Minulla edelleen syvällä sisälläni on tunne että en ole kovinkaan tasokas nainen mitenkään, fyysisesti. Henkisesti olen kyllä sitäkin tasokkaampi. Mutta jotenkin identiteettini on edelleen sävyttynyt sillä epätoivolla, että en saa ketään ja että olen surkea ja epäviehättävä. Ei se varmaankaan ole totta mutta siltä se edelleen tuntuu.
Olin luokan ruma, outo tyttö. Se identiteetti on vahvasti päällä edelleen, vaikka olen jo aivan erilainen ja eri oloinen ihminen kuin silloin lapsena. En ole kasvanut henkisesti samaan tahtiin kuin aikuistunut kehoni.
Mikä seksuaalisuudessa on niin hävettävää? Varmaan yksinkertaisesti se että kaikki seksuaalinen kanssakäyminen jota elämässäni on ollut, oli häpeällistä. En vain muista vieläkään, miten paljon häpesin insestin yhteydessä. Mutta varmasti se oli sille lapselle äärimmäisen häpeällistä. Enemmänkin tunnen siitä ylpeyttä, ja jos jokin tunne lapsuudesta nousee pintaan, on se ylpeyttä tapahtuneesta.
Mitä muuta tunnen tapahtuneesta? Eristäytyneisyys tulee ensimmäisenä mieleeni. Olen sen takia eristäytynyt muista. Hävennyt. Pelännyt. Muuttunut araksi ja poissaolevaksi. Ja niin edelleen.
Hiukanko on ihanaa tajuta että insesti on todella päättynyt. Juhlistan tätä historiallista hetkeä pääni sisällä. Pääni sisällä on bileet ja avaruusaluksella hurrataan. He he.
Alienitko antoivat minulle vaativan tehtävän jota kukaan muu ei halunnut ottaa vastaan, vaiko psykoottisuutta vain? Ehkä psykoottisuutta koska osa minusta uskoo tähän. Mutta eipä sitä pieni ihminen voi tietää minkälainen tämä universumi on ja onko muuta älyllistä elämää jossain tuolla toisissa maailmoissa ja ehkäpä tälle planeetalle todella lähetetään ihmisiä erilaisiin tehtäviin...
Loin ChatGPT:llä kuvan jossa minua onnitellaan avaruusaluksella suoritetusta tehtävästä. Oli ihan pakko. Rakastan alieneita. En tiedä miksi mutta rakastan heitä. Avaruus on aina jotenkin kiehtonut minua mutta en ole varma, miksi. Olen vähäsen ufonörtti. He he.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti