Voisinkohan jo muistaa?

Nukuin tänään taas todella pitkään. Lääkitystä on nostettu ja se väsyttää. Viimeksi kun se oli näin korkealla, mieleni oli todella sirpaleinen. Nyt en huomaa samaa vaikutusta juurikaan. Ehkäpä se mielen sirpaleisuus johtui sittenkin telepatiauskomuksesta eikä lääkkeestä. Nyt ei ole viikkoon, pariin, ollut enää telepatian kokemusta. Välillä tuntuu että ajatukseni ovat niin äänekkäät että muutkin voisivat ne kuulla. Vakuuttelen itselleni ettei näin ole, että se on vain harhaa.

Helpottavaa kun en enää kärsi tuosta uskomuksesta juurikaan. Olen siitäkin päässyt nopeasti yli ettei ne ihanat parisuhdeajatukset olleetkaan tosia. Että siis telepaattisesti juttelisin ihastuksilleni ja he olisivat kiinnostuneita minusta. Juttelin jopa suosikkiartistilleni ja kuvittelin hänen olevan se oikea, yksi ja ainut sielunpuoliskoni. Kesti vähän aikaa luopua tästä ajatuksesta.

Olen siis skitsofreenikko, kyllä. Voin jo ymmärtää sen itsekin. Traumataustastani sen sijaan olen monesta syystä vakuuttunut, on kaikki se oireilu varhaislapsuudesta saakka aikuisuuteen asti ja ne muistot joita en ikinä ole unohtanut, joista olen varma, että ne ovat totta. Miksi jalkani olivat aamulla ihan kipeät kuin yön aikana olisin juossut maratonin? Miksi huuleni olivat aina rohtuneet ja kurkku täynnä limaa? Miksi olin kouluaamuina aivan väsynyt kuin en olisi nukkunut yhtään? Miksi halusin tehdä itsemurhan jo kuusivuotiaana? Miksi olin murrosiässä täysin räjähtäneessä kunnossa psyykkisesti (eli nauraa hekotin maniassa silmät päästä suorastaan pullistuen ja toistelin päässäni outoja sanoja ja irvistelin peilin edessä)? Miksi minulla olisi muuten lukuisia eri persoonia? Ja niin edelleen. Jotakin on tapahtunut, jotakin pahaa. En vain vieläkään muista kunnolla.

Minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty koko lapsuuteni. Tuo ajatus tuo mielenrauhan. Sitä ei siis tapahdu enää, ymmärrän. Se oli lapsuudessa, nyt olen aikuinen.

Juttelin hetken hoitajan kanssa. Yhtäkkiä ikään kuin heräsin unesta ja aloin itkeä. Nousi pintaan jotakin mitä olen tukahduttanut pitkään. Aloin miettiä niitä tilanteita enemmän joita muistan, kuten enoni lähentelyn. Totesin että olen varmuudella kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää lapsena. Tuo muisto on myös sellainen jota jotenkin vähättelen, kuin sitä ei olisi ollut. Mutta on.

Katsoin itseäni peilistä. Olen kuin kuori ihmisestä. En tajua, kuka olen. En tunnista itseäni enää. Olen aikalailla unohtanut sen, kuka olin, hyvin häiriintynyt lapsi ja teini. En ole enää sillä tapaa häiriintynyt. Ja nyt en enää tunnista itseäni. Olen joku aivan uusi henkilö. Uudistunut.

Haluanko muistaa? Haluan, mutta se pelottaa. Olen oppinut unohtamaan. Edelleen mieleni on sellaisessa suojautumisen tilassa että koen välttämättömyytenä unohtamisen. Vaikkakaan tilanne ei enää ole sama, että täytyy vain unohtaa kaikki. Pelottavaa... Jos muistaisin. Ja hämmentävää. Erikoista. Vapauttavaa, ehdottomasti!

Joten ehkä voin jo muistaa? Miten välittäisin mielelleni sen tiedon, että nyt voi alkaa turvallisesti purkamaan tätä unohtamisen tapaa ja alkaa vähitellen muistamaan, että enää mitään traumaattista tilannetta ei ole tässä, nyt?