Ajattelin jutustella hoitajalle pohtien että onneksi en enää ole yksin asioitteni kanssa ja kerrankin saan puhua. Se keskustelu ei mennyt aivan kuten oletin sen menevän.
Ensiksi kerroin vähän peloistani näitä tekijöitäni kohtaan. Miten pelkään esimerkiksi murhatuksi tulemista. Hän sanoi että ei ole realistista ajatella että oma sisarus ja vanhempi haluaisivat tehdä murhan. Että pitää palautua realiteetteihin. Vastasin jotakin siitä miten en jaksa taas alkaa vänkäämään tästä, mikä on totta ja mikä ei, että se että minulla on tällainen pelko, pitäisi ottaa huomioon, oli se totta tai ei.
Sitten hän sanoi että miksi valehtelen perheestäni. Menin ihan ymmälleen. Sanoin kulmiani kurtistaen että miksi valehtelisin tällaisesta? Syytin perhettäni ja hän totesi että itsekö et ole sitten syyllinen mihinkään. Sanoin että jos nyt näkisit tuossa pienen lapsen jota on raiskattu, syytätkö sitä lasta? Hän vastasi että en ole pieni tyttö vaan olen aikuinen. Sanoin että joo, olen ehkä nyt aikuinen, mutta sisälläni on edelleen pieni raiskattu tyttö.
En muista mitä hän sitten sanoi mutta siinä vaiheessa minulla napsahti. Aloin karjua kurkku suorana. Huusin että syyttäisitkö pientä avutonta lasta tuolla lailla, että pitäisikö tekijöitä mielestäsi jotenkin puolustella etteivät he ole tehneet väärin, jos joku tekee rikoksen niin pitäisikö sen vaan antaa tehdä mitä lystää... Poistuin siitä tilasta sitten ja huusin muillekin hoitajille kurkku suorana että täällä ollaan sairaanhoitajan ammatissa eikä potilaita auteta yhtään, että vittuilua vaan kokee täällä ihmisten taholta joiden tulisi ymmärtää, että olen insestisesti raiskattu aina ja te ette olisi selvinneet elämästäni hengissä edes, olisitte tappaneet itsenne kuusivuotiaina mitä itse suunnittelin...
Päästin kaiken turhautumiseni tähän kohteluun jota olen sietänyt vuosia, ulos. Näytin keskisormea niille ja karjuin. Menin sitten tupakille rauhoittumaan. Kun tulin tupakilta, näytin vaan keskisormea sille naiselle.
Ensimmäisen kerran todella suutuin tästä kaikesta kohtelusta. Ja ai että teki hyvää. Kaikki kyseenalaistaminen, kaikki ilkeily itseäni kohtaan joka todella olen vilpittömästi enimmäkseen syytön, kaikki se pilkkaaminen sosiaalisessa mediassa... Kaikki. Jos ne ihmiset tajuaisivat puoliakaan elämästäni, olisivat vain hiljaa ja häpeissään, mitä ovat minulle kirjoitelleet. Enkä nyt uhriudu, ole marttyyri tai muutakaan. Olen ihan tosissani. Harva olisi kestänyt päivääkään sitä mitä minä kestin vuosikaudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti