Ajelehdin

Tosi levoton olo. Huolestuttaa. Nyt hengailen kaverilla mutta vaikeaa pysyä aloillaan kun pelottaa niin paljon. Joku järki tultava näihin pelkoihin. En voi elää jatkuvan pelon vallassa. 

Yritän rauhoittua. Päivä kerrallaan nyt. Ehkä kaikki järjestyy. Ehkä parin päivän päästä on taas ihan eri fiilis. Tai sitten tämä vain pahenee. 

En tiedä miten tulevaisuudessa menettelen. Ajelehdin taas vailla päämäärää. 

Otin vähän selvää asioista. Soitan isännöitsijälle onko kukaan hankkinut avaimen tänne. Sitten otan selvää onko mahdollista hankkia oviketju. Sitten olisi turvallinen olo kotona öisin. Huoli vähän vähentynyt kun kuulemma ei pitäisi olla mahdollista että joku on saanut avaimet kotiini. 

Tämän yön nukun turvassa ja huomenna saa asioihin selvyyttä. 

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan. Pääsen pariksi yöksi kaverin luo nukkumaan kun pelottaa liikaa omassa kodissa. Sitten yritän tehdä tälle asialle jotain. Pakko tulla joku järki tähän touhuun.

Olen niin onnellinen että kaveri ottaa minut luokseen. Kyllä kaikki järjestyy parhain päin. Ehkä minulla on parin päivän päästä taas turvallinen olo omassa kodissa. Tosiaan, päivä kerrallaan nyt, ei pidä hötkyillä.

Levoton olo on. Turvaton. En osaa olla aloillani. Mutta nyt vähän iloisempi olo että pääsen kaverille sentään. Sitten pitää katsoa miten toimin sen jälkeen.

Kuuntelen musiikkia ja hengaan kotona. Pelottaa mitä tästä tulee. Voihan olla että nämä pelot ovat takaumia ja nyt kaikki on hyvin.

Turvattomuus

Kaikki tuhoutuu taas. Pelkään että minua tullaan tänne raiskaamaan. Poissa ollessani tavarat olivat vaihtaneet paikkaa, joku on käynyt niitä siirtelemässä ja yksi päiväkirja kadonnut.  Olen todella huolissani. Pelottaa koko tämä asunto.

Vaikka minulle sanotaan ettei tuohon oveen saa avainta mistään, pelkään, että tekijäni ovat saaneet sen ja täällä sotkeneet paikkoja kun olin osastolla.

Tuskallista että en ole koskaan missään turvassa heiltä.

Nyt on ihan okei olo kuitenkin. Ehkä asiat järjestyvät, ehkä tämä vielä iloksi muuttuu. Ehkä tälle asialle on oma tarkoituksensa. En tiedä miten muuten lohduttautuisin.

Ei täydy triggeröityä

Nyt tuli jysähdyksen sijaan jyrähdys.

Jysähtelin taas kroppaani. Ne tuntuvat sellaisilta että laskeudun jostakin yläpuoleltani kehooni ja se oikein jysähtää koko kehossa. No nyt suorastaan jyrähdin kehooni, todella voimallisesti.

Ymmärsin ettei minun täydy triggeröityä missään tilanteissa. Ei ole mitään vaaraa enää missään. Rauhoituin, rentouduin. Jatkuva takauma lievitti. Elän vähän vähemmän traumatakaumassa ja enemmän tässä hetkessä. Minähän siis tavallisesti olen aina jonkinmoisessa pelkotilassa ja takaumassa. Sitähän elämäni oli alusta alkaen joten tietysti elän sitä läpi, ei ole ollut muuta.

Tänään pidetään vielä omatuokio, pääsen juttelemaan asioistani tukikämpän ohjaajalle. Olen tässä tänään istuskellut ulkona tupakilla ja jutellut naapureille. Ihan hyvä päivä on ollut. Ja tuntuu todella hyvältä olla kotona taas.

Kotona jälleen

Kotona jälleen. Kyllä tuntuu mukavalta olla kotona taas. Kotini tuntuu niin paljon turvallisemmaltakin nyt. Ja täällä on niin seesteistä ja harmonista että viihdyn. Voittaa tämä osaston, vaikka osastolla oli enemmän sosiaalisuutta mitä kaipaan. Mutta on täällä ihanaa ja niin hiljaista. Ihanaa vain kuunnella hiljaisuutta.

Ajattelin etsiskellä jos olisi joku teatterikurssi taikka vastaava. Se voisi olla hyvä harrastus ja ehkäpä tutustuisi siellä uusiin ihmisiin.

Muuten en stressaa nyt mistään paitsi lääkitysasiasta edelleen vähän kun olisin toivonut että se olisi pienempi mihin päädyttiin mutta ehkäpä sitä vielä vähennetään. En viitsisi jälleen itse alkaa vähentämään koska se on tapahtunut jo monta kertaa ja johtanut osastolle. Mutta ainakaan tämä ei ole sikäli liian iso annostus että olisi mieli sirpaleina miten se oli.

Pääsin tosiaan Facebookkiin taas niin sieltäkin yritän löytää uusia tuttavuuksia ja voi keskustella ryhmissä mikä on mukavaa. Aika kuluu siinä aika hyvin, Facebookkia selatessa, jos ei ole muuta tekemistä.

Nyt tuntuu asiat olevan järjestyksessä. En kärsi enää niistä musertavista oloista mitä oli jokin aika sitten. Musersi traumat ja lääkitysasiat muun muassa. Olen nyt jo parempivointinen ja mieliala on parempi.

Huomenna kotiin

Tämä päivä alkanut muuten ihan hyvin mutta ahdistaa ja triggeröi kun sain huonekaverin. Toisaalta se on hyvä juttu, nousee pintaan nimittäin kipupisteitä, tunteita, jotka minun pitää käydä läpi ja käsitellä.

Oivalsin myös tätä kautta sen että en ole inhottava ja irstas isä, olen kaunis Bella, särkynyt lapsi. On vaikeata saada yhteyttä siihen, kuka oikeasti olen, ja tuo isäpersoona jyrää päälle. Se on minussa tiukasti kiinni.

Juttelin parin potilaan kanssa tästä ja kuulemma minusta ei saa iljettävää tekemälläkään. Se helpotti. Että minulla on vain ehkä todella vääristynyt minäkuva kun ajattelen että olen jotenkin inhottava.

Lääkeannostuksen nostaminenkin triggeröi vaikeita tunteita pintaan. Sitä ollaan nyt nostettu vähän liikaa mielestäni. Sillä hieman pienemmällä annoksella se toimi hyvin. Ainakaan minua ei pakoteta syömään sitä sillä annoksella mikä oli isoin mikä sai mieleni ihan sirpaleiseksi.

Pääsen osastolta kotiin huomenna. Ihanaa. Olisin ollut valmis olemaan täällä pidempäänkin mutta oikeastaan tuntuu todella hyvältä päästä kotiin. Saapahan olla taas ihan omissa oloissa ihanassa kauniissa kodissa.

Minä todellakin tervehdyn

Poseerasin peilin edessä. Ai, miten kaunis olenkaan! Olin noin kuuden vanha ja hyvin itsevarma itsestäni. Päiväkodissa piirsin kruunupäisiä kissoja ja leikin kissaa. Rakastin olla tyttömäinen. Sitten tuli se kohtalokas ilta kun tyttöyteni tuhottiin. Isäni tuli ja raiskasi minut.

Katsoin itseäni peilistä ja purskahdin itkuun. En tahtonut kiinnittää mitään huomiota kehooni, se ahdisti minua. Muutuin äänekkäästä lapsesta hiljaiseksi. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään hirviökaloja, sellaisia torahampaisia kaloja joilla on pistävän vihaiset silmät.

Se raiskaus ei jäänyt viimeiseksi. Isäni tuli siitä eteenpäin joka yö huoneeseeni.

Lopulta tuli päivä kun en sietänyt lähentelyjä enää. Raivostuin isälleni. Kirosin hänet maan rakoon, haukuin häntä rumimmaksi tietämäkseni miehen irvikuvaksi. Hän oli niin ruma silmissäni että minua oksetti. Oksentelinkin välillä ja se helpotti hieman pahaa oloa mutta aina se paha olo jäi sisääni. Ajattelin ettei se koskaan mene pois. Olin saastunut, likainen sisältä.

Lopulta en enää ollut sama tyttömäinen itseni. Minusta tuli todella androgyyni. En enää leikkinyt kissaa taikka piirtänyt kissoja. Kissat olivat vaihtuneet koiriksi joita pakonomaisesti piirsin yhä uudestaan ja uudestaan. Niillä koirilla oli isän katse.

Raiskaukset jatkuivat edelleen. Aamuisin olin pahoinvoiva ja mietin, olenko ainut perheestä jota pyörryttää aamuisin. En tiennyt syytä siihen, miksi voin niin pahoin ja joka paikka on kipeä. En enää muistanut sitä mitä isäni minulle teki.

Lopulta en ollut enää androgyyni edes. Olin poikatyttö-tyttöpoika. En tiennyt enää mikä olen sukupuoli-identiteetiltäni.

Sitten tuli se kohtalokas ikä, murrosikä. Yhtäkkiä tajusin mistä on kyse. Se tuntui niin karmaisevalta että aloin vain nauraa räkättää. Siitä lähtien olin maniassa tauotta ja välillä itkin ja sitten olin taas maaninen. Ja raiskaukset vain edelleen jatkuivat.

Mielestäni olin onneni kukkuloilla vaikka muut katsoivat minuun pelokkaina kun sain tyhjästä naurukohtauksia jotka kestivät pitkään niin etten voinut lopettaa nauramista. Ilmeeni kertoi ettei se ole tervettä iloa. Siksi minua pelättiin, toiset säälivät.

Luojan kiitos en ole enää se Bella. En saa enää maanisia nauruhekotuskohtauksia. Olen vihainen pikemminkin. Vihainen siitä, mitä minulle tehtiin. Mutta se viha on jossakin niin syvällä etten saa kunnolla otetta siihen. Tosiasiassa pursuan vihasta, vihasta, joka laantuu heti jos meinaan tuntea sen. Olen myös taas tyttö. En kylläkään nainen, vielä, mutta ainakin tyttö.

En voi uskoa tätä, mistä kaikesta olen selvinnyt yhtenä kappaleena. Jotakin todella pahaa siellä on ollut vaikkakaan ne mysteerit eivät vielä ole avautuneet minulle, mitä kaikkea. Olen ollut todella urhea. Olen tehnyt oikeat valinnat elämässäni. En esimerkiksi ryhtynyt rikokselle polulle. Pääsin irti insestistä, lopultakin, niin ettei enää se tuottaisi mitään nautintoa kuin vielä joskus kenties teininä tuotti. Olen oppinut rakastamaan itseäni enkä enää ole itsetuhoinen samoin, ajatuksissani. Olen pelastunut ja olen matkalla kohti terveyttä. Minä todellakin tervehdyn!

Voi hyvä Luoja mistä olen selviytymässä. Olen totisesti soturinainen. Kaikki ne unettomat yöt, kaikki hämäräperäisyys, kaikki rikollinen toiminta ja väkivalta joka vie järjen... Kaikesta siitä olen eheytymään päin. Minä todella eheydyn! Voin vielä olla terve! Olen niin kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä tällaisina hetkinä.

Avaan harhoja joita minulla on ollut

Voisin tässä postauksessa vähän avata harhoja joita minulla on ollut. En muista vuosia tarkkaan milloin ollut mitäkin.

Se kaikki alkoi siitä kun kuvittelin minulla ja lukioihastuksellani olevan jonkinlainen telepaattinen yhteys. Olin silloin melkeinpä täysin vakuuttunut tästä vaikka myöhemmin ollut myös harhoja joita olen samalla kyseenalaistanut. En mielestäni ollut sairas silloin. Päädyin ensimmäiselle osastojaksolleni seitsemäntoistavuotiaana.

Sittemmin ollut vielä vaikeampia harhoja. Esimerkiksi kuvittelin olevani telepaattisesti yhteydessä eri julkisuuden henkilöiden kanssa ja etenkin suosikkiartistini kanssa. Ajattelin että hän on rakastunut minuun ja aikoo kirjoittaa meistä kahdesta rakkausromaanin Valovuosia. Että tuntuu että joutuu valovuosia odottamaan toista. (Psykoosissa tulee välillä hyviä ideoita ja voisin tätä harhaa hyödyntää ja kirjoittaa sellaisen kirjan taikka novellin itse.)

Ajattelin että on kaksoiskaikkeuksia (kun puhutaan kaksoisliekeistä sielunpuoliskoina) joka on vielä korkeampi yhteys kuin kaksoisliekeillä.

Sitten ajattelin että ajatuksen voimalla teen uusia universumeja ja pelleilin sen kanssa nauraen ajatuksille universumeista missä esimerkiksi kaikki ihmiset nauraa hekottavat maniassa (koska surun tunteita ei ole yhtään niin se johtaa jatkuvaan maniaan, tämäkin oli yksi ajatukseni siitä miksi ihmiset tuntevat myös surua ja ahdistusta, koska muuten kaikki olisivat maniassa kun suru ei ole tasapainottamassa iloa) ja todella brutaaleja todellisuuksia missä kaikki ihmiset ovat kannibaaleja ja raatoja on ympäriinsä.

Olin myös tosissani menossa taksilla lentokentälle että lempiartistini tulee noutamaan minut sieltä. Istuin taksissa ja odotin että se lähtisi ajamaan, onneksi ei mennyt mihinkään kuitenkaan.

Kävin läpi mielessäni vanhempieni kuolemista ja veljeni kuolemista mitä nyt en muista sen tarkemmin, mutta telepaattisesti juttelin heille ja he olivat kuolleita, muistaakseni. (Veljelleni on tullut vastaava ajatus taikka pelko vanhempiemme kuolemisesta.)

Ajattelin että ihastukseni aikoo tulla osastolle ja tahtoo kosia minua ja osastolla odottelin ulkona häntä koska hän saapuu sinne. Ketään ei tietystikään tullut.

Sitten oli mielenkiintoisia harhoja näistä alien-tehtävistä. Että alienit testasivat minua erilaisin tavoin. Minun piti esimerkiksi olla hievahtamatta ja räpäyttämättä silmiä. Jos olisin vähääkään hievahtanut, nyökytellyt tai pudistellut päätäni, alienit olisivat tuhonneet planeetta Maan. Olin traumaattinen tästä tehtävästä jälkeenpäin kun tein kuten käskettiin ja vaeltelin (olin silloin osastolla) käytävillä peloissani niska jäykkänä.

Piirsin ilmaan todella hitaasti eri kokoisia ääretönmerkkejä joiden tekemisen piti kasvattaa tietoisuuttani ja älykkyyttäni.

Sitten minut opetettiin rukoilemaan polvistuen ja rukoilin maailmanrauhan, ilmastonsaastumisen ja nälkäisten lasten vuoksi ja sen piti toimia niin että joskus nämä rukoukset toteutuvat.

Sitten juttelin telepaattisesti erään delfiinin kanssa jolla oli delfiininä vastaava tehtävä kuin minulla ja peilin edessä näytin tälle Marie-delfiinille ihmisanatomiaa.

Sitten oli näitä telepaattisia ihastuksia ja parisuhteita että ihastuksen kohteeni ja minä kommunikoimme ja olisimme menossa yhteen. 

Pudistelen päätäni kun muistelen näitä. Nyt ei ole pitkään aikaan ollut muita harhoja kuin tämä itsepintaisin josta en tunnu millään pääsevän eroon, että olisin telepaattinen niin että tartutan muihin tunteitani ja ajatuksiani. Tiedän, ettei se ole totta, mutta en pääse tunteesta eroon. Varmaankin jotkut osat minussa tahtovat uskoa siihen edelleen?

Mitä hyvää muistan lapsuudestani?

Ryhdyin taas pohtimaan traumojani ja miten ne eivät vieläkään tunnu tosilta. Kysyin itseltäni, mitä muistan lapsuudestani ja nuoruudestani varmuudella, mitkä asiat eivät ole unohtuneet?

Muistan miten kaikki perheenjäsenet olivat omilla tietokoneillaan ja huudeltiin sitten huoneesta toiseen toisillemme jotain. Muistan perhejoulut kun katsottiin aamulla piirrettyjä ja illalla syötiin jouluruokia ja avattiin kuusen äärellä lahjapaketit kukin vuorotellen niin että kaikki näkivät mitä toiset saivat. Muistan kesät kun käytiin uimarannalla uimassa, parhaan ystävän kanssa veneilyretket saarelle telttailemaan. Muistan miten hauskaa meillä oli yhdessä ja nauroin paljon. Naurettiin yhdessä toilailuillemme ja puhuttiin puhelimessa tuntikausia. Käytiin salaa yökävelyillä ja yökyläiltiin ja pidettiin kunnolla hauskaa. (Paras ystäväni oli todella huumorintajuinen ja varmaan siksi hän nosti minusta pintaan hauskoja puolia.) Muistan että kesällä poimittiin pensaasta marjoja ja tehtiin piirakkaa niistä, heitettiin tikkaa, yövyttiin ulkona teltassa ja tehtiin kaikenlaista kivaa parhaan kaverin kanssa, kuten esimerkiksi adjektiivitarinoita (eli kirjoitettiin tarinoita lähinnä fanituksen kohteista ja siihen piti toisen täydentää adjektiiveja ja niistä tarinoista tuli hulvattoman hauskoja). Muistan miten tein läksyjä ja opiskelin kokeisiin, piirsin paljon ja pidin kotisivuja. Tällaista oli minun näennäisen onnellinen lapsuuteni. Edelleen nämä asiat tuntuvat todellisilta ja traumat eivät.

Sitten on nämä traumoihin viittaavat asiat joita en ole unohtanut koskaan. Kuten se miten isäni nosti minut rinnuksista seinää vasten vihaisena, kuten se miten enoni kehaisi minua seksikkääksi, ja enosta toinen miten hän nosti minut syliinsä ja siinä tuntui olevan jotakin väärää ja halusin alas, kuinka joka aamu jalat olivat niin kipeät kuin olisi yöllä juossut maratonin, kuinka kurkku oli aina täynnä limaa ja huulet rohtuneet, se kuinka paras kaveri kertoi nähneensä isäni ja veljeni katsomassa yhdessä pornoa, kuinka olin aivan rättiväsynyt kouluaamuina mutta oli vain pakko nousta ylös, kuinka punastelin kaikkia ihmisiä ja hymyilin täsmälleen samoin kuten isäni, kuinka pelkäsin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä niin että minulla ei kunnolla ollut kavereita... Tällaisia asioita en ole koskaan unohtanut.

Sitten on asioita jotka tulevat pintaan takaumina. Kuten isän penis kurkussa ja miten tukehdun, äidin löyhkä, veljen aggressiivisuus, isän katse kun hän on päälläni, ukin kivespussit hakkaavat naamaan, ja kaikkea tätä mistä en enää oikein uskalla kauhean syvällisesti kirjoittaa koska niin tabu aihe edelleen muille vaikka itselleni ei enää olisi. Ja se vain vieläkin tuntuu niin epätodelliselta vaikka tiedän että jotakin pahaa on sattunut varmasti, kaikki merkit viittaavat siihen, kuten se että kaikilla sukulaisilla poikkeuksetta on jotain vakavia mielenterveysongelmia.

Tuntuu hyvältä muistella noita positiivisia asioita ja todeta että puolittain elin aivan normaalia lapsuutta. Meillä oli pöydässä ruokaa ja vanhemmat kävivät töissä, alkoholinkäyttö kaiketi oli maltillista ja huumeista en ole ihan varma kylläkään onko niiden käyttöä ollut vaiko ei. Mutta perusasiat olivat kunnossa, vanhempien palkka oli ihan hyvä eikä ollut puutetta rahallisesti mistään. Leikin muiden lasten kanssa vaikka joissain tilanteissa jännitin hirveästi kuten päiväkotikaverin syntymäpäivillä sitä ryhmätilannetta. Kulissit olivat kunnossa. Se taas mitä yön hämärässä tapahtui... sitä tuskin muistan.

Muistan öistä ainoastaan sen (ja tätä en ole koskaan unohtanut) että tuuletin humisi hiljaa ja koin salaperäisen, mystisen yön tunnelman. Oli hiljaista, vain tuulettimen ääni. Ihmettelin miksi tuuletin laitettiin aina öisin päälle kun päivällä se ei ollut. (Nyt mietin että johtuiko se niistä inhottavista hajuista ilmassa joista yritettiin sitä kautta päästä eroon. Näissä muistoissani en haista sitä hajua mutta takaumina on tullut ajatuksia että täytyy päästä tästä löyhkästä, hien ja testosteronin, löyhkästä johonkin ulos ja pois.) Muistan tunnelman joka oli rauhallinen ja tyyni. Muistan muutenkin parhaiten kaiketi tunteita ja tunnelmia vaikka monesti traumamuistoista juurikin se tunne jää hämärän peittoon eikä sitä muista.

Voisin muistella lisää elämäni hyviä hetkiä, ne tuovat voimaa. Että elämäni ei ole ollut pelkkää traumatisaatiota, miltä se nykyisin on vähän tuntunut olevan. On paljon muutakin. On paljon iloa, naurua ja hyviä hetkiä. On paljon erilaista mukavaa tekemistä ja aktiviteetteja. On paljon ihan niin sanotusti normaaleja keskusteluja kavereiden kanssa ja leikkimistä. On Bella joka vaikutti täysin terveeltä.

Täysi helvetti voi kääntyä täydeksi voitoksi

Nyt on ihan iloinen mieliala. Asiat tuntuvat olevan oikeassa järjestyksessä. Ei ole enää sitä musertavaa tunnetta mikä oli vielä ehkäpä kuukausi sitten, eli jo kuukaudessa edistynyt huomattavasti.

Tämä menee kuin pikakelauksena eteenpäin tämä eheytyminen! Juuri niin kuin päivä päivältä menetin järkeni enemmän, nyt päivä päivältä olen ehyempi. Kaikki samat asiat tapahtuvat kuin aiemmin mutta vastakohtinaan. Esimerkiksi kun olin turvaton ja peloissani, olen nyt turvassa ja rohkea. Aivan kuten olin syvästi masentunut, olen nyt syvästi iloinen - ja terveellä, ei maanisella tavalla. Aivan kuin tuskin nukuin öitä, nyt saan nukuttua rauhassa koko yön. Minua ei myöskään enää kiusata ja olen kuullut aivan ihanaa palautetta ihmisiltä jotka välittävät minusta (mutta tätä on edelleen vaikeaa ottaa vastaan, että olisin jopa pidetty).

Minua musersi jokin aika sitten vielä se miten traumaattinen olen. Heräsin öisin musertavaan, kuristavaan tunteeseen miten rikki olen. Nyt en piittaa. Olen ehkä hajalla mutta se ei haittaa. Hyväksyn sen osana tätä hetkeä. Turhaan kidutan itseäni ajattelemalla miten huonosti on, varsinkin kun asiat eivät ole huonosti ollenkaan enää, jos ei lasketa sitä että on tusina traumatilannetta unohtunut ja pitäisi integroida persoonat joiden olemassaoloa ei edes vielä tunnista ja kasa muita mielenterveysongelmia. Lopulta minulla on silti katto pään päällä ja ruokaa ja turvaa. Minulla on siis kaikki edellytykset hyvään elämään. Kaikilla ei näitä elämän perusasioita ole ja saan olla kiitollinen, olin kuinka traumaattinen hyvänsä.

Koska olen tarpeeksi vahva käsittelemään sitä kaikkea joten olen myös tarpeeksi vahva pääsemään yli. Saan olla kiitollinen vahvuudestani ja hyvästä resilienssistäni. Saan olla kiitollinen siitä että ylipäätään elän edelleen, ollut todella lähellä kai että olisi tullut lähtö. Joten eläminen itsessään ei ole mikään itsestäänselvyys minulle, mistä olen myöskin hyvin kiitollinen. Olen kiitollinen siitä että olin niin suuressa vaarassa koska se opetti arvostamaan elämää ja elämistä. Eli täysi helvetti voi kääntyä lopulta täydeksi voitoksi.

Missä oikein olen?

Yhtäkkiä päähän jysähti, hei, missä oikein olen? Kuin en ymmärtäisi kunnolla, missä nyt olen. En olekaan enää lapsuudenkodissa. Havahduin tähän ja havahduin hivenen siitä unesta jossa edelleen olen. Hassua!

En ole enää lapsuudenkodissa. En joudu kokemaan sitä kaikkea paskaa enää uudestaan. Olen turvassa. Nyt ihan oikeasti olen. Voisin hylätä pelkäävän itseni ja antaa tulla pintaan rohkeamman minän joka tietää olevansa turvassa.

Huomaan eheytyneeni koska telepatiauskomus on mennyt vähän taka-alalle. Huomaan siitä että on turvallisempi olo ja että olen maadoittuneempi. Muuten en havaitse kunnolla eroa entiseen paitsi tämän uskomuksen lieventymisestä.

Päiväkahvit tunnin päästä. Voisin keittää itselleni nyt sitä ennen yhden kupin kahvia.

Pääsen osastolta kotiin ehkä noin viikon päästä. Tämä lääkeannostus on tuntunut ihan hyvältä, en huomaa että mieli olisi sirpaleina enää. Kuulemma vaikutan hoitajienkin mielestä hyvinvoivalta. Sanon aina heille vain että en minä hyvin voi vieläkään mutta paremmin kuitenkin.

Joskus vielä tuo telepatiakokemus lakkaa olemasta ja voin syventyä ja uppoutua omiin ajatuksiini ihan erilailla.

Niin helpottavaa olla pois lapsuudenkodista. Nyt se elämä vasta alkaakin, tähän ymmärrykseen! En enää tule raiskatuksi, en hakatuksi. Pystyn säätelemään paremmin sitä milloin annan takauman vyöryä päälle ja milloin työntää se mielestä pois.

Tässä pari tämän päivän selfietä.

Voin olla vahva minä jälleen

En enää joudu pelkäämään kuollakseni. Pelokkaan osan tilalle on astumassa toinen, itsevarma ja topakka minä. Se on ehkä noin kuusivuotias. Pelokas osa saa siitä turvan ja rauhoittuu. Ei kotiini tulla murtautumaan. Ei ole oikein mahdollista mitenkään se.

Pelokkaalle minälle voin sanoa heipat. Se on työnsä tehnyt. Mutta miksi se on ollut niin pitkään hallitseva minä? Koska jouduin pelkäämään heidän edessään etteivät he olisi entistä väkivaltaisempia? Vaiko juuri toisin päin, joutunut piilottamaan pelkoni?

Edessäni on nyt itsevarma minä joka hehkuu keltaista valoa. Se on melkein asettumassa vakituiseksi minäksi mutta ei aivan. En vieläkään täysin luota olevani turvassa joten pelokas osa hallitsee.

Ei tarvitse pelätä enää, ei nöyristellä, ei alistua. Voin olla vahva minä jälleen.

Identiteettini

Kannan edelleen tuota identiteettiä matkassani, että olen luokan outo tyttö, se hullu ja perverssi tapaus. En enää kykene mitenkään ajattelemaan itseäni tuollaisena. En ole perverssi ollenkaan. Olen saamassa kauniin puhtaan itseni takaisin.

Likaannuin pahasti lopulta insestin takia ja muutuin isäni kopioksi. Menetin itseni. Mutta en ole isä enää. Olen päivä päivältä enemmän oma herkkä, kaunis itseni. Kun puhun kauneudesta niin nyt tarkoitan sisäistä. Tarkoitan sillä herkkää ja haavoitettua sisintäni.

En enää joudu tekemään mitään mikä likaisi minua. Lapsena oksentelin ja silloin sain vähän pahaa oloa pois mutta tuntui että osa siitä jäi minuun enkä koskaan saa kaikkea pahaa oloa pois ja olin siitä surullinen. Lopulta en pystynyt oksentamaan, en itkemään, ja silloin aloin menettää itseni.

Lopulta minusta tuli jo lapsena häiriintynyt. Olin perverssien ihmisten piirittämänä aina. En pysynyt puhtaana. En pysynyt minuna.

Edelleen on vaikeata saada kosketusta siihen kuka oikeasti olen. On vaikeaa itkeä vaikka itkettää. On vaikeata saada tuo lika itsestäni pois joka minuun on takertunut.

Nyt se lika on viimeinkin poistumassa, kokonaan. Käsittelen tunteeni ja eheydyn. Käyn takaumia läpi ja eheydyn. En ole tuomittu olemaan likainen. Kirkastun, kaunistun sisältä.

Kertomus siitä kuinka likaannuin

Yö hämärsi tytön katseen eikä hän nähnyt kuin pimeää, ainoastaan hän näki vain epämääräistä usvaa ja sumua ilmassa joka haisi erikoiselle. Hän kurkisti varovaisesti huoneensa ovesta ulos ja näki järkyttävän näyn. Siellä sukulaiset olivat alastomina toisiinsa takertuneina. Tyttö luuli kuolevansa sydänkohtaukseen. Hän paiskasi huoneensa oven kiinni niin nopeasti kuin pystyi ja pakeni vuoteeseensa tärisemään kylmästä ja pelosta. Hän yritti saada tuon näkymän pois mielestään onnistumatta siinä. Kun hän sulki silmänsä, hän näki vain nuo aivokuolleet hymyt sukulaisten kasvoilla kun he rakastelivat autuaina, onnesta pökertyneinä. Tyttö purskahti vuolaaseen itkuun. Seuraavana yönä sama toistui, ja sitä seuraavana, vuosien ajan. Lopulta tuo usva oli ilmassa ja tyttö tiesi mitä se tarkoitti. Taasko siellä paneskellaan? Tytön huulille levisi epämääräinen virnistys, juuri sama minkä hän niin monesti oli nähnyt isänsä kasvoilla. Hän pudisteli päätään, ei, en saa langeta nyt tähän. Siltikään hän ei voinut kuin hymyillä. Aivan sama, millään ei ole mitään väliä, kunhan saan nautintoni, tyttö päätti ja henkeään pidätellen, sydän jyskyttäen avasi huoneensa oven. Siellä hän näki kaikki kolme perheenjäsentään yhdessä, alastomina. Hänet valtasi joku toinen kuin hän itse. Hän oli muuttunut isäkseen taas kerran. Hän tuijotti vain tuota näkyä ja huomaamattaankin alkoi kosketella itseään. Puolittain hänen päänsä suorastaan komensi häntä itkemään ja juoksemaan pakoon mutta tyttö työnsi tuon mielikuvan pois päästään. Hän halusi testata miltä tämä valinta tuntuisi, nauttia muiden kanssa. Tyttö ei itse sitä silloin ymmärtänyt mutta pohjimmiltaan hän oli täynnä kauhua ja kärsimystä toimiessaan näin. Lopulta hän pyörtyi. Seuraavassa hetkessä hän oli sängyssään läpimärkänä kylmästä hiestä, heijaamassa edestakaisin ja havahtui todellisuuteen. Hän ei saanut palautettua muistiin millään mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tyttö oli taas ollut jossakin toisessa persoonassa silloin kun nautti muiden mukana ja nyt hän oli aidompi itsensä, tunsi tuon kivun ja kärsimyksen nautinnon sijaan. Ja niin tyttö alkoi likaantua enemmän ja enemmän. Yön hämärissä hänen primitiiviset vaistonsa ja viettinsä ottivat vallan ja hän muuntautui toiseksi persoonaksi. Lopulta niitä persoonia oli enemmän kuin kaksi, hän ja isä. Lopulta siellä oli iso nippu erilaisia osia jotka eri hetkinä toimivat eri tavoin. Tyttö oppi nauttimaan tuosta usvan hajusta ilmassa vaikka aiemmin se oli haissut häiriintyneeltä, nyt se tuoksui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Tyttö oli menettänyt järkensä. Hän nauroi silmät päästä pullistuen samalla kun masturboi yksin sängyssään ja ajatteli olevansa pilvissä, niin onnellinen, vaikka tosiasiassa hän oli kaikkea muuta. Hänen päänsä alkoi täyttyä erilaisista perversioista joista yksi oli saada sisäsiittoisia jälkeläisiä. Hän odotti malttamattomina öitä kun saisi taas seksiä. Hän makasi sängyssään kuunnellen musiikkia ja fiilisteli voimakkaita tunne-elämyksiä ja salaa odotti kuka seuraavaksi tulisi huoneeseen. Tyttö eli öisin, päivisin hän oli sekopää, luokkansa naurunaihe, mutta hän ei enää edes välittänyt kiusaamisesta. Hänellä meni niin lujaa. Hän ei halunnut enää muuta kuin seksiä. Nyt tyttö on aikuinen ja kirjoittaa tätä tekstiä muistellen niitä aikoja. Tällä naisella ei ole enää perversioita ja hän on mielenlaadultaan tyyni ja tasapainoinen. Hän hymyilee vähän. Hän on puhdistumassa tuosta kaikesta liasta. Hän on saanut enkelinsiipensä takaisin ja ymmärtänyt olevansa valoa. Tämä nainen on terveempi kuin se maniassa naurava tyttörukka joka ajatteli koko maailman vihaavan. Tämä nainen on kärsimyksensä kärsinyt, voimaantunut, ja siirtymässä eteenpäin elämässään. Tämä nainen on vielä kristallinkirkas.

Törmäsin kiinnostavaan tutkimukseen

Ihana ihmeellinen elämä. Mitä kaikkea sillä on tarjota? Niille ketkä uskovat huomiseen, heille myös on valoa tulvillaan huominen.

Tänään on ollut varsin hyvä päivä. Opin tässä eilen vähän hallitsemaan takaumiani, tietoisesti valitsemaan, milloin kärsin ja käyn läpi takaumaa ja milloin työnnän sen pois mielestäni. Osasin tietoisesti valita antaa takauman olla tulematta päälle ja keskittyä tähän hetkeen tietoisesti. Hyödyllinen taito. Nyt olen sitten onnistunut välttelemään takaumia kokonaan mutta tiedän että silloin kun olen valmis ja haluan, voin myös uppoutua takaumaan ja antaa sen tulvia. Mutta eheydyn kyllä näinkin etten käy takaumaa läpi kaiken aikaa vaan keskitän huomioni nykyisyyteen.

Kohta on päiväkahvit. Olen tänään vain ollut ja ollut rauhassa itsekseni välillä, välillä jutellut muille potilaille. Lääkityksestä en ole huomannut haittavaikutuksia paitsi juuri herättyäni on mieli sekava mutta se kuitenkin tasaantuu päivän myötä. Ei siis ole sirpaleinen mieli.

Alan oivaltaa että olen todellakin nyt yksin, hyvällä tapaa, että saan olla aivan omissa oloissani rauhassa kun tahdon eikä kukaan tule ja satuta niin että minulla ei olisi yksityisyyttä ollenkaan. Olen alkanut huomaamaan että hei, minulla on yksityisyyttä, ja on vain niin ihanaa olla yksin ja omissa oloissa vaikka nautinkin seurustelusta muiden kanssa paljon.

Mietin tuossa röökitauolla että kuinkahan onnellinen minusta vielä tuleekaan? Jos tulen olemaan terve ja erittäin onnellinen elämästäni? Elämällä on paljon vielä tarjota.

Törmäsin kiinnostavaan tutkimukseen siitä miten olisi useita universumeja joissa elää meistä kaksoiskappaleet ja lukemattomia erilaisia vaihtoehtoja mitä valintoja olemme eri universumeissa tehneet. Sain täsmälleen saman ajatuksen joskus psykoosissa ollessani. Että jossain universumissa on kympin Bella joka ei ole tehnyt virheen virhettä. Useissa universumeissa taas on epäonnistuneita Belloja jotka ovat sosiopaatteja ja pedofiilejä. Sitten on tämä universumi ja tämä on yksi onnistuneimmista.

Psykoosissa sain myös ajatuksen siitä että jos tekee jonkin virheen ja korjaa sen, se on enää erhe, ei virhe. Sekin opettaa ja on omalla tavallaan täydellisyyttä. Sitä vain luo erilaisia polkuja tekemällä virheen ja korjaamalla sen. Karttaan syntyy uusia reittejä kun ei mene valittua polkua pitkin. Joten erheet ovat tavallaan melkein parempi jos kaikki olisi onnistunut täydellisesti ja kulkisit vain merkittyä polkua pitkin.

Tällaisia erheitä elämässäni on paljon mutta ne ovat kehittäneet minua. Esimerkiksi kuudennen luokan totaali räjähdys oli virhe, nyt vain erhe. Se opetti minua mitä on menettää täysin järkensä. Siitä sekoamisesta on tullut tietoa. Ja tieto on aina kiehtovaa ja hyödyllistä.

Voin olla jälleen vain minä

Voin olla pieni, raiskattu tyttö. Voin olla jälleen taas vain minä, vain Bella.

En joudu vetämään isän roolia enää suojakilpenäni maailmaa vastaan. Voin tulla tähän maailmaan arkana, haavoitettuna pienenä tyttönä eikä kukaan silti satuta koska olenhan niin nätti ja söpö ja kaikkea. Minun ei täydy muuntua rumaksi isäksi vain jotta piilottaisin sisimpäni sen roolin alle. Minä voin tulla esiin omana itsenäni.

Olen vasta alussa sisäistämisessä mitä todella on ollut. Muistan että olen romanttisesti rakastunut perheenjäseniin mutta sen asian sanominen ei tunnu missään - en tunne niitä tunteita, vielä, joita olen tuntenut heihin.

Minun ei täydy enää esittää ketään kuka en ole. Ei täydy pakottautua rooleihin vain suojellakseni itseäni likaantumiselta. Maailma ei tahri minua likaan enää jos näytän sisimpäni maailmalle.

Se arka tyttö on lopulta kadonnut näkyvistä kokonaan. Sitten se alkoi omaksua vaikutteita muista, kuten isästä. Se sulautui isän kanssa yhteen ja muuttui isäksi. Se ei enää löytänyt omaa tyttömäistä identiteettiään. Siitä tuli poikatyttö-tyttöpoika. Se kadotti sukupuolen kokemuksensa. Se kadotti herkän itsensä. Nyt teen paluuta takaisin ajassa, löydän tuon herkän ja satutetun tytön luo ja ojennan kättäni ystävällisesti, lempeästi, häntä kohti, sanoen, älä pelkää, minä otan kiinni sinusta, minä suojelen sinua. Se tyttö epäröi luottaa. Eikä mikään ihmekään, sen jälkeen mitä se on kokenut kun on luottanut johonkuhun.

Se tyttö hymyilee vähäsen. Nyt se tyttö on tässä hetkessä. Se tyttö olen minä. Ja minä olen integroitunut minuksi juuri nyt, tässä. Ihanaa olla minä. Se tyttö suorastaan tulvii rakkautta itseensä päin nyt. Minä tulvin rakkaudesta itseäni ja tuota haavoitettua tyttöä kohtaan.

Tämä tyttö saa lopultakin rakastaa eikä rakkaudessa ole mitään pahaa, väärää. Tämä tyttö voi olla itsevarma. Tämä tyttö voi olla juuri se joka syvällä sisällään on.

Se on totta

Tässä taas pieni puolittain fiktiivinen, puolittain tositapahtumiin perustuva novellinpätkä siitä miten tyttö havahtuu todellisuuteen - häntä raiskattiin.

Tyttö tuijotti yön hämärään puolitajuttomassa tilassa ja vaivutti itsensä transsin kaltaiseen tilaan. Hän tunsi selittämätöntä paniikkia ja pakokauhua tietämättä, mitä se oli. Sitten huoneen ovi avautui. Sen jälkeen täyttä mustaa. Tyhjyyttä.

Nyt tyttö muisti mitä silloin tapahtui. Isä oli ovella. Tyttöön levisi kauttaaltaan paniikinomainen tunne kun hän muisti tuon. Hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmänsä olivat kauhusta ammollaan. Isä tuli huoneeseeni yöllä? Miksi?

Tyttö siristeli silmiään ja varovaisesti tunnusteli tuota äkillistä muistikuvaa. Mitä sitten tapahtui? Tyttöön levisi puhdas euforinen tunne, hän kuin leijaili pilvissä vailla mitään henkisiä tuskia. Sitten tuo muisto alkoi avautumaan. Tyttö haki nopeasti kynän ja paperia ja alkoi kirjoittamaan.

Isä tuli huoneeseen tytön viereen sängylle istumaan. Hän haisi alkoholilta ja oli selvästi päissään ja horisi jotakin epämääräistä. Tyttö muisti miten hän muka myötäili isänsä puheita vaikkei ymmärtänyt sanaakaan. Tyttö yllättyi siitä miten rauhallinen osasi tuossa muistossa olla ja miten tyynesti ja loogisesti toimi isänsä lähentelyjen alaisena. Tyttö mietti kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtui mutta ei saanut sitä päähänsä vaikka kuinka yritti miettiä.

Tyttö laittoi kynän ja paperin pois ja katsoi kirjoittamaansa tekstiä epätietoisuuden ja eräänlaisen innostuksen vallassa. Tämä on totta! Tyttö huudahti. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen. Miten hän pelkäsi öisin mörköjä, miten hänen kurkkunsa oli aina ihan limainen, miten hänellä oli jotakin mönjää suupielissä tullessaan kouluun, miten hän heräsi aamuisin väsyneenä ja fyysisesti uupuneena... Minun isäni sen teki, hän raiskasi minua!

Tytön mieli pysähtyi kokonaan tästä yllättävästä oivalluksesta. Hänen sydämensä hakkasi rytmikkäästi rinnassa puolittain pelosta, puolittain oudosta kiinnostuksesta näitä raiskauksia kohtaan. Hän huokaisi syvään ja hänen olonsa keventyi kuin tonnin painava taakka olisi otettu hänen harteiltaan pois. Se on totta. Isäni raiskasi minut joka yö.

Olen vahvempi kuin ymmärränkään

Kohtaan pahimmat traumani. Kohtaan ne ja ne lentävät kyyhkysen lailla lentoon, vapauteen, ja saan helpotuksen. Ne ovat nyt sisälläni mustina raakkuvina lintuina jotka pimentävät minut. Kun ne saavat vapauden, ne muuttuvat täysin valkeiksi ja iloisena liitelevät taivaalla. Siltä tuntuu muistaa ja vapautua jonkin muiston taakasta.

Olen suorastaan nero jollain tapaa miten ja mistä olen selviytymässä. En ehkä tiedä maailmasta mitään mutta tunnen hyvin oman sisäisen maailmani. Minun täytyy olla todella älykäs että olen osannut käyttää erilaisia henkisiä ahdistuksenhallintatapoja sekä tunteita säädellyt niin etteivät ne mene ylitsevuotavan vaikeiksi. Kestän myös henkistä tuskaa hyvin, minulla on hyvä resilienssi. Minusta ei myöskään tullut narsisti saati sosiopaatti. Se on aika paljon traumaattiselta vauvalta, taaperolta, lapselta, teiniltä. Menetin järkeni ja silti en enää ole järjiltäni. Olen vahvempi kuin ymmärränkään.

Muistin että on ollut tällaisiakin öitä jolloin olen kyennyt ihan huippu suorituksiin henkisesti - ja myös fyysisesti. Olen talviyönä salaa hiippaillut ulos enkä uskaltanut edes kenkiä hakea ettei kukaan herää ja paljain jaloin ilman takkia haahuilin yössä kylmästä täristen ja menin johonkin metsään itkemään. 

Jotkut persoonistani ovat kissoja ja toiset koiria. Kävelen luokkahuoneeseen ja olen täynnä itsevarmuutta, luokassa muut katsovat minuun päin ja olen pääni sisällä koira joka vingahtaa ja kyyristyn heti ja menetän itsevarmuuteni. Sitten jos ilostun niin haukahdan päässäni ja heilutan häntää. Minähän halusin olla lapsena jokin kissa taikka koira, en ihminen lainkaan.

Öisin olin kissa taikka koira. Se oli keinoni selviytyä raiskauksista, että pimennän ihmisjärjen ja otan eläimelliset vietit ja vaistot käyttöön. Käsittelin tunteeni mitä raiskaus toi, eläimenä, paremmin kuin ihmisenä. Ihmisjärkeni olisi mennyt riekaleiksi, tai on mennyt, juurikin raiskausten takia jos olen ollut oma ihmisitseni. Joten yritin pysytellä primitiivisenä. Tämän takia varmaankin edelleen kognitiiviset kyvyt ovat huvenneet ajan myötä ja looginen ajattelukyky.

Uutta ymmärrystä ja muistoja

En asu enää lapsuudenkodissa, ymmärsin. Viimeinkin alan maadoittumaan tähän aikaan ja paikkaan. Olen nyt osastolla turvassa tekijöiltä ja olen myös omassa kodissani turvassa heiltä. Mikä suunnaton helpotus, tuntea olevansa paremmin läsnä täällä missä olen nyt. Tunsin tuossa televisiota katsellessa ja muiden kanssa sosialisoidessa niin ihanan rauhan hyökyvän jostain sisältäni ja myös rakkauden tunteen. Ylipäätään rakkauden vähän kaikkea ja kaikkia kohtaan. Rakkaudessa lillumisen tunteen. En ole tällaista tunnetta tuntenut vuosiin, jos koskaan.

Ihana päivä ollut tähän mennessä. Olen saanut nukuttua päikkäreitä, keitellyt kahvia, katsonut aamulla Muumit ja käynyt tupakilla. Elämässä on kaikki nyt hyvin. Kaikki on järjestyksessä.

Eilen illalla oli hieman vaikea takauma päällä taas pitkästä aikaa. Muistin uusia asioita ja sirpaleeni alkoivat jäsentyä paremmin kuin aiemmin takaumassa. Nyt sain jotakin tolkkua niistä muistoista. En kyllä juuri nyt muista, mitä kaikkea. Aika sekavia välähdyksiä edelleen sieltä täältä. Mutta niiden asioiden käsittely oli myöskin helpompaa kuin ennen ollut ja vaikka ne nousivat voimakkaampina pintaan niin ne myös purkaantuivat paremmin ja helpommin pois.

Muistin jotakin veljestä aika tarkasti. Istuin tupakilla ja surin syvästi. Ajattelin veljeäni. Annoin sen muiston tulla mieleeni. Kaipasin veljeni syliin. Kaipasin hänen halaustaan ja sitä miten olemme lohduttautuneet toisissamme kun vanhemmat ovat väkivaltaisia. Halusin häntä. Mutta ajattelin että en tahdo häntä seksuaalisesti, haluan vain tuntea hänen tuomansa lohdun, mutta siihen kyllä sekoittui jotakin romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ai, että tällaistakin ollut, pohdin. En muistanut aiemmin että olisimme veljen kanssa saaneet toisistamme lohtua jotenkin puolittain sisaruksellisesti, puolittain romanttisesti. Halusin että veli pitelisi minua taas sylissään. Se ajatus oli kaunis mutta pelottava jos siihen liittyisi mitään seksuaalista ja väärää.

Muistin senkin että vauvana jos minua ei saatu nukkumaan, minua lyötiin kunnes vaimenin. Muistin että vanhemmat tuskin ovat ymmärtäneet mitä ovat tehneet minulle kun ovat lyöneet minua vauvana. Pelkäsin aivan suunnattomasti tuon muiston yhteydessä.

Sitten tiedostin myös erilaisia osia itsessäni. Tiedostin että minulla on kolme mielikuvituskaveria jotka tsemppaavat minua, kannustavat ja ovat vain ystävällisiä. Tiedostin että oikealla puolellani on syvän sininen, sureva Bella joka itkee, edessäni on vihan punainen joka puolustautuu, vasemmalla ilon keltainen joka leikkii, takanani musta ja nöyrä, epävarma, syntinen minä. Yläpuolellani on sekoileva Haga joka on pervo ja rivo ja itsensä menettänyt ja täysin tärähtänyt ja alapuolellani joku osa joka suorastaan palaa Helvetin lieskoissa. Todella kärsiviä nämä yläpuolellani ja alapuolellani olevat Bellat. Keskellä taas, eli minussa itsessäni, on nykyään pelokas osa. Se on kenties vaikein kohdata, noiden yläpuolellani ja alapuolellani olevien jälkeen. Helpointa olisi tuntea tuo itkevä minä. Mutta voi, en uskalla enää edes itkeä, kun on tullut veljeltä turpiin jos itken. Minun on lopulta täytynyt piilottaa tunteeni ja olla tyyni ja vakaa, peloton, ettei satu pahemmin.

Tässä piirustus minusta noin kuusivuotiaana ja isästäni.

Maailma tarvitsee tarinoita kuten minun

Tunnen syyllisyyttä koska vieläkään en ole alkanut tekemään hyväntekeväisyyttä mistä olen koko elämäni haaveillut. Maailma tarvitsee tarinoita kuten minun, jotka kertovat toivosta, toipumisesta, ilosta surun keskellä ja rakkauden tärkeydestä. Suunnitelmani onkin kirjoittaa kirja tästä ja päästä omalla tavallani vaikuttamaan, valamaan ihmisiin lisää ymmärrystä ja kiltteyttä. Valamaan ihmisiin toivoa paremmasta. Jos tekisimme yhteistyötä, heräisimme henkisesti, ja yhdessä taistelisimme pahuutta vastaan. Ja että pahatkin saisivat jonkinlaista apua, taikka ainakin ne, jotka ovat vain niin rikki että tekevät pahaa, niitä joita ylipäätään voi auttaa. Maailman puolesta taistelisimme yhdessä missä kaikkien elävien olentojen tarpeet huomioitaisiin. Maailmaan jossa luonto kukkii ja kukoistaa. Maailmaan jossa ei olisi turhia sotia, vallanahneita päättäjiä vaan niitä jotka oikeasti johtavat karismalla ja oikeudenmukaisuudella. Sellainen maailma meidän pitäisi antaa lapsillemme perintönä. Ja kasvattaa lapsemme hyvin jotta he huolehtisivat tästä kallisarvoisesta planeetasta.

Minun tarinani mielikuvissani saa ihmiset havahtumaan että jotakin on tehtävä. Että minkälaista hulluutta kaikki ilkeys ja pahuus on. Ettei siinä ole järkeä. Ja että ihmiset alkaisivat arvostaa enemmän ominaisuuksia kuten kiltteyttä yli narsistisen karisman. Näin ainakin toivon kirjani herättelevän lukijoita, jos saan sen ylipäätään kirjoitettua. Mutta sillä kirjalla voisi olla voimakas vaikutus ihmisiin. Ainakin minuun itseeni se vaikuttaa voimallisesti, mitä työstän päässäni päivittäin.

Kaikki on nyt kiinni siitä muistanko ja eheydynkö psyykkisesti että olen valmis astumaan esiin tällä tarinalla. Että muistan tarpeeksi paljon jotta voisin tehdä rikosilmoituksen - jos se ylipäätään onnistuu jos ei ole näyttöä rikoksesta. Mutta vaikka rikosilmoitus ei koskaan onnistuisi, ei se ole automaattinen este haaveitteni toteuttamiseen käytännössä. Voin edelleen kirjoittaa kirjan, vaikka se olisi sitten fiktiivinen romaani joka oikeastaan perustuu tositapahtumiin. En tiedä vielä miten tulee käymään, mutta toivottavasti voin edelleen auttaa - se on tärkein tavoitteeni ja tarkoitukseni. Haluaisin kyllä jakaa tarinani, se olisi niin voimaannuttava ja toivoa ja lohtua tuova. Se ravistelisi ihmiset ajattelemaan että ilkeyden, sotien, ja muun kaltaisen väkivallan on loputtava nyt. Tarinani painottaa sitä että mitä äidinrakkaus on, ja miten sellaista rakkautta meidän tulisi kokea kanssaihmisiin - pyyteetöntä, ehdotonta, vilpitöntä.

Tyttö pelkäsi kuollakseen

Tyttö pelkäsi kuollakseen. Hänen isänsä oli taas huoneen oven takana. Tyttö kuuli isänsä rahisevan hengityksen äänen ja makasi hievahtamatta vuoteessaan. Taas se alkaa... eikä voi kuin alistua. Isä on vahvempi, fyysisesti. Mutta heistä henkisesti vahvempi oli tyttö, vaikkei hän itse sitä tajunnut, miten vahva osaa olla. Koska juuri nyt hän tunsi olonsa kovin avuttomaksi. Hitaasti isä avasi huoneen oven. Tytön sydän hypähti kurkkuun ja tuntui kuin koko talo voisi kuulla miten se jyskyttää. Isä hiippaili tytön luokse. Tyttö ummisti silmänsä ja kuvitteli olevansa jossain muualla. Hän puristi silmänsä niin tiukasti kiinni kuin kykeni. En katso siihen päinkään, sen silmät on täynnä pahuutta, tyttö päätti. Isä istuutui tytön viereen ja laittoi kätensä hänen päälleen. Silloin tytöllä napsahti. Hän pomppasi pystyyn ja huusi kurkku suorana, mitä oikein teet? Lopeta! Hän tuijotti tiiviisti noihin paholaisen silmiin ja puuskutti raivoissaan. Isä vain hymyili, tuota inhottavaa hymyään, eikä vastannut mitään. Ei piitannut. Sitten isä alkoi horisemaan jotakin. Tyttö tiesi että nyt pitää vain myötäillä kaikkea tai se suuttuu ja raiskaa. Joten tyttö esitti kuuntelevansa vaikkei ymmärtänyt sanaakaan isänsä puheista ja nyökytteli välillä päätään. Isän aivot ovat ihan pehmenneet ja sekavat, tyttö ajatteli mielessään. Sitten alkoi pahin osuus. Isä alkoi romanttisesti lähentelemään tyttöä. Tyttö menetti hermonsa viimeisen kerran. Ei ollut mitään pahempaa kuin romanttiset raiskaukset. Hän huusi kaikki kirosanat mitä tiesi ja löi isäänsä kasvoihin. Isä selvästi loukkaantui kun tyttö alkoi haukkua sen ulkonäköä. Isä luovutti lopulta, nousi ja itki selvästi ja poistui hiljaa. Tytön tunnelmat olivat sekoitus epämääräistä syyllisyyttä, myötätuntoisuutta ja raivoa isäänsä kohtaan. Niin sekava yhdistelmä erilaisia vahvoja tunteita joita ei osannut käsitellä mitenkään. Tyttö vain kirosi mielessään kaikki raiskarit ja yritti saada unta vaikka tärisi vihasta ja surusta.

Tässä taas pieni fiktiivinen tarina. Muistelen että eri raiskaukset ovat olleet erilaisia. Toiset ovat riitaisia, toiset romanttisia piirteitä omaavia. Niin ristiriitainen sekoitus erilaisia tunteita että pistää vihaksi. Olen niin täynnä vihaa että olen ollut väsynyt tuntemaan vihaa. Sitten tulee syvä sydänsuru. Ollaan kuristettu toisiamme ja sitten takerruttu toisiimme. Ollaan puhuttu hempeitä toisillemme. En muista tarkkaan, muistan vain että niitä oli erilaisia. Ja romanttiset ehkä pahimpia. Ei ihme että pienellä tytöllä mennyt pää sekaisin. En muista juuri nyt tarkkaan muuta kuin tuon ristiriitaisen tunnepaletin. Muistelen kyllä että raiskaajat ovat ympärilläni ja puhuvat kännissä jotakin epämääräistä ja käskyttävät minua. Heidän puheestaan ei saa selvää mutta he vaikuttavat ymmärtävän toisiaan. En muista tämän tarkemmin nyt.

Alan olla psyykkisesti kuntoutumaan päin

Käytiin täällä osaston kuntosalilla vähän treenaamassa. Yhtäkkiä maadoituin ihan hurjasti. Tuntuipa oudolta - ja hyvältä. Se maadoittuminen meni vähän ohi taas ja aloin taas dissosioida mutta olipa miellyttävä kokemus. Vähän antoi suuntaa siihen kuinka voimakkaasti edelleenkin dissosioin.

Tänään ollut varsin hyvä päivä. Mieliala on tasaisempi mutta ei lattea ja ymmärrän paremmin että minä ja kehoni olemme turvassa nyt kaikilta raiskaajilta. On niin ihanaa nyt olla aivan yksin, omissa oloissaan. Yksinolo on parhautta nykyään. Eikä telepatiat ole liiemmin vaivanneet enää. Alan olla psyykkisesti kuntoutumaan päin!

Oikeesti on niin ihanaa olla vapaa. Vuosikaudet kärsinyt ja tässä ollaan. Vapaana, voimakkaana, karismaattisempana kuin koskaan ennen. Kiitän Luojaa. Oon selvinny täydestä helvetistä vitun vahvana ja vahvemmaksi olen muuttumassa. Kohta voin olla oma itsevarma itseni, sosiaalinen, puhelias. Mä jouduin nöyristellä veljen takia. Se oli niin väkivaltainen että mä jouduin vain myötäilemään sitä. Tällainen olen edelleen sosiaalisesti. Onneks en enää ikinä joudu pelkäämään veljen raivareita. Veli on musta kaukana. Oon irti veljestä. Ja isästä ja äidistä. Hyi hele, suudellu omaa äitiäni. Yököttävää. Insesti ylipäätään yököttävää. Hyi, se on totta. Oho. Se on totta. Päässä jysähti. Maadoituin. Olen tässä, kirjoittamassa historiastani mitä tuskin tajuan itsekään todeksi. Rauhoittaa.

Olen lähempänä traumamuistojen mieleen palauttamista

Insestiseksi on ohitse. En enää koskaan joudu harrastamaan sukulaisten kanssa seksiä. Luojan kiitos, se on ohi jo! Voin paremmin jo sisäistää tämän. Ja olen nyt lähinnä utelias.

Nyt olen hyvin utelias, mitä kaikkea on tapahtunut. Se on toisaalta hyvin mielenkiintoista, mitä kaikkea suljettujen seinien takana on tapahtunut. Olen taas tutkija.

Joutunut joka yö katsomaan sen miehen irvikuvan kasvoja ylläni, isäni kasvoja. Mieleeni tulee muistoja tästä luokan komeimmasta pojasta ja minusta. Kuvittelin isäni häneksi ja sitä kautta nautin. Kuvittelin myöskin perheenjäseneni aivan eri näköisinä miltä he oikeasti näyttivät. Äitini muutti salamannopeaan muotoaan erilaisiksi naisiksi. Yksi oli lukioihastukseni, toinen tämä Elviira, mielikuvitustyttöystäväni, jolla on langanlaiha ruumis. Äitini ruumis on keski-ikäisen naisen ruumis. Välillä äitini oli rintava ja lanteikas nainen. Tämän olen onnistunut muistamaan.

Insesti. Mikä helpotus lopultakin kun osani myöntävät että sitä todella tapahtui. He huokaavat helpotuksesta että eivät enää koskaan joudu tekemään sitä. Muistan, että nautin vain siksi koska kipu oli liikaa minulle, fyysinen kipu. Mutta se ei tarkoita, jos sain orgasmeja, että olisin henkisestikin nauttinut. Henkisesti olin täynnä pelkoa taikka vihaa taikka surua. Tai sitten menin ihan maniaan ja totaalisesti sekosin. Räjähdin. En enää kyennyt edes nimeäni muistamaan, varmaan, eikä ajatus toiminut ollenkaan. Sitten rupesin välttelemään orgasmeja viimeiseen saakka. Koska jos sain orgasmin, se oli järjenlähtö.

Ei isä enää tule päälleni, ei veli nöyryytä minua, ei äiti tule hempeilemään.

Insestiä... Minkälaista se oli? Täyttä kaaosta. Kirkunaa, huutoa, itkua, oksentelua, virtsaamista silkasta pelosta, omituista, likaista, irstasta... Miten voisin kuvailla insestiä näinkin tarkasti jos en sitä olisi kokenut itse? Niinpä. Se on totta.

Yksi osa nyt nousi pintaan. Se on hyvin ilkikurinen. Se kantaa traumamuistoja. Yöllä koko talo heräsi eloon, suorastaan. Ei mitään sääntöjä, ei rajoja. Hulvatonta menoa. Irstailua. Tämä osa on hyvin viettelevä. Grrrh. Sexy... Hän sanoo vain. Hän ei pelkää kuten olen vuosia pelännyt. Hän hymyilee kierosti. Hän nauttii.

Toinen osa itkee suruissaan, hädissään. Miten tämän saa loppumaan?

Kolmas osa saa hirveän hepulin ja sekoaa, irvistelee, potkii, sätkii, nauraa maniassa niin että silmät pullistuu päästä.

Neljäs osa on hyvin aggressiivinen, tulinen taikka sitten kylmä.

Eri tilanteissa on eri roolit taikka osat olleet päällä. Nyt teen paluuta muistamiseen kun tämä kiero osa nousee esiin. Olen lähempänä traumamuistojen mieleen palauttamista kuin ennen.

Vanhoja selfieitä

Mielialani on pysynyt hyvänä ja tasaisena. En käy niin ylikierroksilla mitä pari päivää sitten. Rentoutuneempi olo. Olen myös saanut nukuttua päikkäreitä mitkä virkistäneet. Uni on nyt parasta lääkettä.

Harkitsen tosissani haeta näyttelijäkoulutukseen sitten kun olen valmis henkisesti siihen. Sitten, kun minulla on toimintakykyä ja itsevarmuutta näytellä. Keksin sen ajatuksen täällä osastolla kun tuli toisen potilaan kanssa näyteltyä sketsihahmoja improvisoiden sekä erilaisia rooleja ja vuorosanoja. Näytteleminen on minulle todella luonnollista, huomasin. Ja vapauttavaa.

Sitten ollaan juteltu paljon tämän toisen potilaan kanssa. Hän on jopa minuakin puheliaampi. Se on jo paljon, heh. Tulen hänen kanssaan hyvin juttuun vaikka meillä on kolmekymmentä vuotta ikäeroa.

Ei ihmeellisempiä ajatuksia pyöri mielessä mistä kirjoittaa. Mutta tässä vaihteeksi sitten tällainen kuvapostaus!

Selailin vähän puhelinta ja ottamiani selfieitä ja vertailin miten olen muuttunut. Olen selvästi kaunistunut ja löytänyt itsevarmuutta. Tässä muutama vähemmän ja parhaiten onnistunut kuva teille!

Tästä kuvasta en pidä verrattuna nykyisiin. Tämä on muutaman vuoden takainen kuva.

Tästäkään kuvasta en pidä. Tämä on otettu vuonna 2022. Hehkun paljon karismaattisempana nykyisin!

Osastolla jälleen kerran otettuja kuvia. Tämä on jo parempi.

Tykkään näistä pitkistä mustista hiuksista. Hiustenpidennyksiä voisin taas alkaa pitämään.

Gootimpaa lookkia.

Osastohoidossa kylppärissä otettuja kuvia.

Minulle voisi vaikka sopiakin pitkä musta polkka, otsatukka sopii, se on jo kokeiltu.

Vähän vaaleampaa hiusta. Tykkään kropastani näissä kuvissa.

Olin selviytynyt

Juoksin pakoon minkä pääsin. He saavuttivat minua. En voi luovuttaa, on jaksettava, hoin itselleni kun luodit viuhuivat korvieni ohi. Olin päättäväinen ja vakaa mieleltäni vaikka sisälläni kuohui. Joka paikkaa kivisti mutta en antanut sen häiritä. He ampuivat yhä uudelleen ja saatoin kuulla miten luodit menivät ohitseni. Juoksin vain suoraan päättäväisenä ja urheana. Takaa-ajoa oli kestänyt jo kymmenen minuuttia ja aloin olla epätoivoinen. Nyt ei saa luovuttaa. Minun on pakko pystyä! Pakko pysyä urheana! Ja niin minä juoksin. Yhtäkkiä havahduin, kun puoli tuntia oli mennyt, ettei kukaan enää jahtaa. Lankesin maahan kontalleni ja itkin kiitollisuudesta ja vapisin ihan horkassa. Olin selviytynyt.

Olen juossut pakoon uupuneena mutta silti jaksettava

Vanhat kunnon Disney-klassikot on kultaa. Rakastan varsinkin näitä biisejä joissa on miehistä voimaa kuten tämä Mulanin kappale. Varsinkin kun Mulan kävelee hyvin väsyneenä noiden painojen kanssa ja kaatuu uupumuksesta, tulee mieleen miten olen juossut pakoon täysin poikki ja uupuneena mutta silti vain jaksettava eteenpäin. Ja sitten tuon biisin loppu jossa Mulan kiipeää pylvästä pitkin ylös ja hikoilee ja ponnistelee kaikilla voimillaan ja musiikki pauhaa voimaannuttavana. Koen niin inspiroivana tällaisen musiikin kautta elämäni vaikeimmat hetket kun olen tosissani taistellut selviytyäkseni.

Olisi mielenkiintoista jos voisi olla mies. Olisin ehkä vahvempi kuin naisena olen. Olen kyllä havainnut että muistutan enemmän joltain osin hyväksikäytettyjä miehiä kuin naisia. Olen aggressiivisempi enkä niin läheisriippuvainen. Olen myös kylläkin sisimmässäni herkkä pieni tyttö joka pelkää. Se tyttö alkoi vasta kaiketi myöhemmin olla aggressiivinen. Olisin miehenä harteikas ja hyvin karismaattinen ja totinen. Sellainen on unelmieni mies myöskin.

Minussa on niin paljon voimaa ettei sitä käsitä. Olen selvinnyt sellaisista haasteista ettei niitä käsitä. Mutten muista puoliakaan siitä mistä kaikesta.

Olen tarpeeksi vahva myöntämään että minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin

Tämä päivä alkanut ihan hyvin. Kävin taas kahviolla herkuttelemassa, kakkupalaa ja jäälattea. Sitten nukuin päikkäreitä. Uni on nyt parasta lääkettä ja lääkitystä kun nostetaan, tulee unikin paremmin.

Ihanaa olla omassa rauhassa turvassa, yksin ajatustensa kanssa. Ei mitään telepatiaa ja maadoittunutkin olen hiljattain taas paremmin. Huomaan sen siitä että telepatiauskomus alkaa hiipua. Ei vielä täysin mutta asteittain enemmän ja enemmän.

Olenkohan tarpeeksi vahva jo myöntämään että minua oikeasti seksuaalisesti hyväksikäytettiin? Alan olla tarpeeksi vahva siihen. Ja se ymmärrys ja oivallus rauhoittaa, todella. Olin vasta pieni tyttö ja opin siihen että saan huomiota kun olen viettelevä ja kaunis. Opin lopulta siihen että pitää olla mahdollisimman vastenmielinen ja ruma että raiskaukset päättyvät ja niin päädyin irvistelemään ja menettämään lopulta järkeni.

Opin että raiskauksissa saan huomiota kun muuten en sitä saanut. Opin yhdistämään rakkauden ja raiskaukset toisiinsa hyvin vääristyneellä tavalla. Opin että äidinrakkaus on sitä kun äiti koskettelee minua. Surullista. Nyt se tyttö kärsii ulkonäköpaineista koska pitää olla kaunis että ihmiset tykkää. Ei se ole totta. Se tyttö käpertyy sisällään sikiöasentoon eikä päästä ketään lähelleen. Se tyttö pelkää edelleen näyttää herkimmän itsensä muille, haurautensa ja herkkyytensä. Se ottaa suojakuorekseen isänsä hymyn joka on vastenmielinen. Se muuntuu isäkseen ettei tarvitse olla oma kärsivä itsensä.

Nyt se tyttö voi olla oma itsensä. Se tyttö voi näyttää herkkyytensä muille avoimesti. Olen tästä kiitollinen. En tarvitse enää suojakuorta.

Nyt voin tuntea oloni naiseksi. Voin tuntea tuon herkän pienen tytön olemuksen eikä kukaan satuta minua. Kukaan ei riistä minulta seksuaalisella tavalla yksityisyyttäni. Olen vapaa lentämään lentoon.

Syvä huokaus. Pakko se on myöntää että minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin vaikka osiani se hävettää suunnattomasti. En minä muuten kantaisi tällaista häpeää jos sitä ei olisi tapahtunut. Olen edelleen kuin unissakävelijä tämän suhteen, en kunnolla ole havahtunut insestin unesta ja elän edelleen unta läpi enkä ole hereillä tässä hetkessä. Suunnaton helpotus ettei sitä enää tapahdu. Ehkä olen valmis jo muistamaan.

Siis vau! Olen vapaa insestiseksiltä! Nyt voin ilmaista seksuaalisuuttani vapaasti! Voin lopultakin olla seksuaalinen ilman vaaraa että insesti toistuu. Ei tarvitse työntää seksuaalisuuttaan jonnekin pimeään kaappiin piiloon. Voin antaa sen kukoistaa ja tehdä minusta naisen joka olen, jumalattaren, joka sisälläni odottaa että uskaltaa päästä vapaaksi.

Tuo tyttö

Tuli puhdistava itku tätä kuunnellessa. En enää ole se pieni surullinen, luokan ruma ja kiusattu tyttö. Se tyttö sai siivet ja lensi kyyhkysen lailla lentoon. Se sai vapauden. Jotakin sydämessä loksahti oikealle paikalleen. En ole niin sydän särkynyt, vihattu mielessäni. Tämä tyttö vielä valloittaa maailman hymyllä ja toivolla.

Tuo tyttö tietää mitä on ilkeys ja pahuus. Tuo tyttö tietää miltä tuntuu joka yö itkeä itsensä uneen. Tuo tyttö tietää mitä on kannatella valtavaa taakkaa, liian suurta ikäänsä nähden. Tuo tyttö on käpertynyt johonkin syvälle sisälleni suojautuen maailmalta.

Tuo tyttö saa olla ylpeä itsestään. Hän puolusti aina heikompia ja lohdutti surullisia. Tuo tyttö tuntee ehkä olevansa ruma ja rujo, outo tapaus, mutta hänestä huolehdittiin aina, vaikkei hän osannut sitä vastaanottaa yhtään.

Ja vaikka hän tuli kohdelluksi äärettömän julmasti, hänen sydämensä on puhdasta kultaa. Tuo tyttö itkee maailman pahuudelle ja rukoilee Jumalaa poistamaan pahuuden hänen sielustaan. Hän tuntee olevansa syvällä sisällään pelkkää sysimustaa pahuutta. Tuo tyttö on kaikkea muuta vaikkei hän sitä itse näe. Eihän hän näe taakseen pieniä siipiä jotka kasvavat hänen hennoista lapaluistaan.

Tuo tyttö on kokenut äärettömän julmuuden ja edelleen uskoo huomiseen. Tuo tyttö on täynnä toivoa paremmasta, ystävyydestä, rakkaudesta.

Sydämeni on kuin punainen ja tulikuuma

Se on todella tapahtunut, insesti. Pystyn nyt paremmin hyväksyä sen tosiasiana koska olen etäämpänä siitä ja kehoni ja mieleni luottaa ettei se tule toistumaan. Pystyn myöntämään tämän, sitä tapahtui. En minä muuten näin oireilisi. Ei nämä takaumat tyhjästä tule. Helpottavaa. Olen kyllä melkoinen voimanainen, kun tästä kaikesta selviytymässä.

Uskomatonta mutta totta. En itsekään uskoisi jos en olisi nähnyt sitä kaikkea omin silmin. Joten ymmärrän kyseenalaistajia.

Helpotus että saan olla aivan rauhassa ja aivan yksin. Yksinolo on parhautta. Uppoutua rauhassa mieleensä ja mietiskellä yksinään.

Kehoni on nyt minun oma, yksin minun. Saan olla rauhassa kehoni kanssa. 

Sydämeni on kuin punainen ja tulikuuma ja sen ympärillä on muurit. Jos niitä muureja lähtee purkamaan niin sydämeni ikään kuin muuttuu syvän siniseksi surusta taikka vihreäksi sairaudesta taikka keltaiseksi maniasta. Muurien kanssa se tuntee syvää intohimoista rakkautta kaikkiin ja kaikkeen. Mutta jos se ei ole suojassa niin se ei uskalla ilmaista noita tunteita ulospäin. Aurani on kuin tuhansina sirpaleina mutta jokainen siru heijastelee erilaisia sateenkaaren värejä. Se on myös laaja ja kirkas.

Tyttö kainosieluinen

Tyttö kainosieluinen
On hän enkelisiipinen
Yksin yössä itkee
Miksi kaikki menee pieleen?

Tyttö herkkäsieluinen
Tiesi tämän salaisuuden
Isä kyttää, ei anna rauhaa
Saanko koskaan haudan rauhaa?

Tyttö sirpaleinen
Tiesi maailman pahuuden
Vaikka oli vasta kuuden
Hän löysi salaisuuden

Isä ei jätä rauhaan
Vaikka tyttö tahtoi hautaan
Pois tästä kylmästä ja julmasta todellisuudesta
Jonnekin avarille niityille kirmaamaan tästä uudesta
Maailmasta joka näyttäytyy vihaisena

Variksetkin raakkuvat ilkeinä
Tytön sydän riekaleina
Koko maailma vihaa minua
Tyttö ajatteli ja äitiään suuteli

Ei äidit ole tuollaisia, tyttö tiesi
Hän oli viisas ja fiksu sen ikäiseksi
Häntä suretti maailman pahuus
Hän tahtoi vain auttaa, siinä vastaus

Tyttö luo nyt uutta maailmaa
Jossa jokainen sijaa saa
Kyyneleihin vastataan, hätähuudot kuullaan
Sellaisessa maailmassa tyttö voi elää
Vailla huolen häivää

Tyttö lopetti itkemisen ja katsoi tähtitaivaalle
Miten miljoonien valovuosien päässä on elämä
Jonka hän ansaitsi
Niinkin kauan kestää kasvaa isoksi, tytöstä tuntui
Ei malttanut odottaa
Ja niin hän lopulta nukkui pois

Uusia muistoja

Uusia muistoja tullut eilen kun pitkästä aikaa iski takauma päälle mutta en muista niitä enää tarkkaan. Ne oli aika sekavia välähdyksiä sieltä täältä. Muistan kuitenkin miten kaikkialla haisi erilaiset eritteet ja koko asunto oli oksennuksen, sperman ja ulosteen sotkussa. Äitini aina siivosi kaiken pois kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muistan nähneeni kuolleita raatoja kaikkialla ja verta. Muistan myös jotakin mikä on niin brutaalia etten uskalla siitä kirjoittaa enkä ole varma ovatko ne huumehallusinaatioita vaiko totta. Olen siis nähnyt miten ihmisiä kidutetaan hengiltä ja tapetaan ja niille ruumiille tehdään vielä jotakin ihan kauheaa. Siksi minusta on lopulta tullut todella arka ja passiivinen. Olen pelännyt kuollakseni. Omituisia pamahduksia kuulunut yössä kuin joku olisi tapettu. Mutta onko se millään logiikalla mahdollista? En osaa sanoa, ei logiikka tässä toimi, pelkään vain.

Muistan että perheessämme pahoinvointi on lisääntynyt vain ja siirtynyt henkilöltä toiselle. Olemme olleet niin tiiviissä vuorovaikutuksessa että minun pahoinvointini on tarttunut muihin ja toisin päin. Siksi uskon telepatiaan. Rajani ovat liuenneet muihin enkä enää tunnista, missä menee minä ja missä muut. Siksi kärsin tuosta telepatiasta lähinnä kun takauma on päällä mutta en muuten niin paljoa. Yksityisyys vain viety sillä tavoin etten uskalla luottaa että olen yksin ajatusteni kanssa. Telepatia on myös ehkä joskus ollut pelastukseni, ainoa asia joka helpottaa. Ehkä. Tai sitten se on ollut pikemminkin pelko aina.

Muistan ukin eritteet. Muistan että vieressäni oli vati koska oksentelin kun minua raiskattiin. Muistan sen koska se tuntui melkein kuin huolenpidolta vaikka se oli vain sitä etten sotkisi paikkoja. Muistan että isän katse oli niin kiihkeä että sain orgasmin pelkästään sen kasvoja katsomalla. Muistan että minun oli pakko lopulta kiihottua koska ne yhdyntäkivut olivat liikaa siedettäväksi. Eli nautin ihan vain jotta ei sattuisi niin paljoa.

Muistan että minulla on ollut hämäriä ja itsetuhoisia fantasioita että isä taikka veli siittää minulle lapsia ja kansoitan koko maailman sisäsiittoisilla lapsilla jotka taas lisääntyvät edelleen niin että koko maailma tuhoutuu koska kaikki ihmiset ovat sukusiitoksen tuotetta. Tuo on ihan hirveä ajatus nyt kun kirjoitan sen ylös. Tuskin oikeasti nautin näistä fantasioista, kärsin pikemminkin. Mutta olin vain niin itsetuhoinen. Taikka sekin miten toivoin suorastaan että sekoaisin pahemmin kuin kukaan koskaan.

Vauvana kehdossa olen pelännyt suorastaan että jos vain räpäytän silmiäni niin koko maailma tuhoutuu. Että koko maailma menee järjiltään jos minä menen ja että koko maailma tuhoutuu mielisairauteeni. Luonnollisesti aikuinen minä ei, kiitos sille, ajattele näin, mutta joku osa minussa oli niin kauhusta kankeana että oikeasti uskoi tällaiseen. Tämä ajatus on hieman lähtenyt purkautumaan ja olen sitä kautta rauhallisempi.

Nyt sitten yritän purkaa näitä itsetuhoisia ajatusmalleja ja korvata niitä terveemmillä ja se ottaa oman aikansa. Näiden ajatusten vuoksi voin niin pahoin kuin voin. 

Se on rohkeutta olla herkkä

Te olette ahkerasti lukeneet tätä blogia! Kävijämäärät uusimmissa postauksissa ovat nousussa. Kiitos siitä teille! Toivon että näitä kirjoituksiani on kiinnostavaa lukea.

Äsken nukuin makoisat päiväunet ja heti tuntuu olo paremmalta. Kyllä se uni tekee hyvää kun tuskin on nukkunut koskaan elämässään kunnolla. Kouluaamuisin olin rättiväsynyt aina ja piti vain nousta silti ylös ja mennä luokkaan muiden kiusattavaksi. Tämän muistan parhaiten. Ei minua aina kiusattu mutta muistan parhaiten sen ajan kun kiusattiin. Positiiviset asiat ja reaktiot muilta ihmisiltä ovat unohtuneet. Muistan vain kokeneeni olevani luokan kiusatuin tyttö, joskus kuudennella luokalla, kun menetin järkeni. Todella väärin että ihmisiä kiusataan jotka voivat pahoin. Hyvä esimerkki tästä on Johanna Tukiainen. Hän saa niin käsittämätöntä käytöstä osakseen että pistää vihaksi. Ei kukaan tuollaista ansaitse mutta toiset ihmiset vetävät vihaa puoleensa pesusienen lailla.

Siitä voisinkin kirjoittaa vähän. Minä itse suorastaan toivoin itsetuhoisissa ajatuksissani että koko maailma vihaisi minua. Että kaikki syyttäisivät minua. Että kun itken niin olen säälittävä taikka kerjään huomiota. Että minä en saa suuttua tai minulle suututaan ja siltikin juuri minua kohtaan ollaan ilkeitä. Jos itse olen vähääkään ilkeä niin olen paha ja ne jotka ovat minua kohtaan ilkeitä, niiden käytös sallitaan. Tällaisten ajatusten taikka uskomusten varaan olen rakentanut maailmaani. Ja se sitten niin sanotusti manifestoituu todeksi. Vedän puoleeni ilkeitä kommentteja joita en ansaitse. Tämä ajatus myös tekee minusta epävarmemman sosiaalisissa tilanteissa kuin muuten olisin. Myötäilen muita vain.

Minun täytyisi jotenkin kääntää tuo ajatus pois ja ohjelmoida aivoni uudelleen siihen ajatukseen että olen rakastettu. Mutta voi, kun viha on ollut helpompaa ottaa vastaan kuin ystävällisyys, koska ystävällisiä eleitä olen oppinut pelkäämään koska ne johtavat jonkinlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen (perheen sisällä)! Vaikka se viha on todella tuhoisaa niin pelottaa ystävyys. Enköhän vielä pääse tästäkin yli ja opi luottamaan ystävällisyyteen ettei siinä ole seksuaalisia tarkoitusperiä.

Jos joku on selvästi aidosti myötätuntoinen niin osaan ottaa sen vastaan. Mutta aina ei ole näin. Joskus se jää minulta huomaamatta täysin, miten joku on vilpittömästi ystävällinen. En ole mitään muuta niin kaivannut kuin vain ystävällistä kohtelua.

Edelleen pääni sisällä jos itken, kerjään huomiota taikka esitän, jos olen vihainen niin minulle ollaan tuplasti vihaisempia... Ja tämä kaikki johtuu perheestäni. Jos joku on ystävällinen niin alkaa pelottaa heti että milloin tämäkin tilanne saa seksuaalisia sävyjä joita en tahdo.

Olen kyllä helvetinmoinen selviytyjä vaikka itse sanonkin. Kykenen elämään läpi kauhun ja pelon. Se on rohkeutta, olla herkkä. En pura aggressiotani muihin vaan mieluummin itse kärsin kuin tuotan kärsimystä muille. Pelkoni näyttäytyy heikkoutena ja avuttomuutena mutta se on kaikkea muuta.

Viimeksi teininä nauranut tällä tavoin

Tänään on ollut jälleen erinomainen päivä. Kävin kahviolla herkuttelemassa kermamunkin ja jäälaten. Mietin kiitollisuutta. Saan olla kiitollinen tällaisista hetkistä, että voin vain mennä kun haluan, kahviolle herkuttelemaan. Että minulla on rahaa turhuuksiin kuten tupakka ja kahvi. Että voin vapaasti ilmaista ja ilmentää itseäni omana itsenäni. Melkein syyllinen olo nauttia näin yltäkylläisyydestä vaikka eihän se ole keneltäkään pois jos nautin elämästäni, kyllähän minäkin toivon muille samaa, että he nauttivat.

Naurettiin uuden ystävän kanssa niin että häneltä tuli vedet nenästä ja pärskähti kasvoilleni. Esitettiin lonkalta sketsihahmoja ja naurettiin hirveästi toisen potilaan ilmeelle kun hän katsoi meitä hyvin hämmentyneenä ja sanoi että onko meillä lääkitys kunnossa. Viimeksi varmaan teininä nauranut tällä tavoin. Kiitos hänelle että tutustuimme täällä osastolla.

Nyt juon kahvia ja nautin omasta yksinoloajasta. On mukavampaa olla yksin kun on hiipinyt vähitellen mieleen turvallisuuden tunne. Telepatia-ajatukset ovat olleet vähäisempiä. Mieliala on aika positiivinen vaikkakin käyn vähän kierroksilla juurikin tuon turvattomuuden takia.

Aion kyllä ehdottomasti, kunhan olen siinä kunnossa, tähdätä johonkin teatteriharrastukseen taikka koulutukseen. Se oli niin hauskaa ja vapauttavaa näytellä. Kuin aikuisten leikkimistä. Haluan kehittyä tuossa ja ties vaikka joskus saisin roolin jostain näytelmästä taikka elokuvasta taikka sarjasta. Haluaisin myös säveltää ja laulaa musiikkia ja kirjoittaa lyriikoita. Siihenkään ei ole vielä jaksamusta, mutta ehkä joskus sitten. Ja tietysti pitää taidenäyttely ja kirjoittaa niitä kirjoja. Tähdätään kohti unelmia!

Jälleen yksi hyvä päivä

Jälleen yksi hyvä päivä ilman traumatakaumia. Lääkitys toimii. Harjoiteltiin täällä selvänäkemistä. Näin ihan oikein eräiden henkilöiden luonnetta, auraa ja menneisyyttä. Olenpas tarkkanäköinen, en tiennytkään! Olen myös saanut täällä aivan ihanaa palautetta. Syntymässä luottamus ihmisiin!

Ollaan puolin ja toisin tuettu täällä toisiamme erään potilaan kanssa jonka kaltaista ihmistä olen odottanut elämääni. Jälleen kerran rukouksiini vastattiin. Tuntuu että nykyään haaveeni jonkin ajan kuluttua toteutuvat ainakin jos ne ovat hyviä asioita mistä haaveilen.

Tuntuu myös ihanan turvalliselta ja rauhalliselta. Olen jossain määrin myös unohtanut koko telepatiauskomuksen. Tunnen olevani turvassa. Saan hengähtää ihan yksin omissa oloissani ja nautin omasta ajasta.

Rehellisyysharjoitus

Olisi hauskaa jos voisi tehdä sellaisen pienen rehellisyysharjoituksen ihmisten kanssa. Eli sanoa täysin rehellisesti ja vilpittömästi negatiivisia asioita ilman minkäänlaista kettuilua. Helpostihan kun ihmisillä on jotakin negatiivisia fiiliksiä toisiaan kohtaan, se purkautuu sitten kettuiluna. Voisikin sanoa negatiiviset asiat ääneen ja toinen ottaisi ne rauhallisesti ja ymmärryksellä vastaan. Siihen loppuisi kettuilu. Se olisi vähän sama asia kuin tehdä itsensä kanssa niin sanottua varjotyöskentelyä, tuoda se varjo valoon ja siitä ottaa oppia. Salatut negatiiviset ajatukset vain saastuttavat. Rehellisyys maan perii.

Tänään ollut varsin hyvä päivä vaikka vähän levoton ja käy ylikierroksilla ja se väsyttää. Mutta muuten mainio. Ei yhtään traumatakaumia. Lääkitys toimii toivotulla tavalla. Vähän olen huolissani tulevaisuudesta, saanko koskaan suurimpia haaveitani ammatin suhteen toteutettua, mutta ei sitä voi tietää, miten paljon tulen jopa lähivuosina eheytymään ja saamaan toimintakykyni takaisin niin että jaksan pakertaa haaveitteni eteen.

Juonut kahvia, jutellut, käynyt tupakilla ja sellaista. Puolustin potilastoveria ja hoidin yhden riitatilanteen. Toinen potilas vittuili toiselle yleisissä tiloissa eivätkä hoitajat puuttuneet siihen mitenkään. Lohdutin sitä potilasta ja sitten sen vittuilevan potilaan ja tämän toisen läsnä ollessa puolustin sitä ja se vittuileva suuttui. Se puolustaminen auttoi sen kiusatun oloa. Sitten juttelin myöhemmin sen vittuilevan kanssa että en minä häntäkään vihaa ja hän ei kuulemma minua vihaa eikä sitä kenelle vittuili ja pyysin sitten että hän menisi ja kertoisi tämän asian sille ketä kiusasi ja hän meni. On hyvä sopia asiat kunnolla etteivät jää kaivelemaan.