Menetin ulkonäköni mutta nyt olen kaunis

Olen nyt kaunis. Lopultakin voin todeta että näytän hyvältä, siltä, miltä haluaisinkin näyttää.

Suren ehkä eniten sitä että menetin ulkonäköni lopulta. Kuulostaa varmaan pinnalliselta mutta ei se sitä ole. Se on sitä että tahdon näyttää itseltäni, psyykkisesti terveimpänä versiona itsestäni. Kauneuden tavoittelu on oikeastaan terveyden tavoittelua.

Haikailen kauneuttani enkä uskalla nähdä tai kokea itseäni kauniina. Mutta nykyisin kun katson peiliin, voin todeta, en näytä enää järkeni menettäneeltä kuten joskus näytin. Huokaan syvään helpotuksesta. En jäänyt sellaiseksi mitä olin yksitoistavuotiaana kun menetin järkeni ja samalla ulkonäköni.

Olen jopa ihan nätti nykyään kuvissa. Ainakin itse otetuissa selfieissä. Muiden ottamiin kuviin en yleensä ole tyytyväinen. Yleensä, on poikkeuksiakin.

Tarkistan välillä peilistä miltä nyt näytän. Olen helpottunut ensinnäkin siihen että minulla on aikuisen keho. En tiedä miksi mutta minulle on hyvin tärkeää olla ja näyttää aikuiselta. Että olen jo sukukypsä ja seksuaaliset tunteet ovat ihan okei ja sallittuja minun ikäiselleni.

Rakastan sitä, kuka olen. Rakastan itseäni kaikin tavoin. Vielä harjoittelen pyyteetöntä rakkautta itseäni kohtaan, että rakastaisin itseäni vain koska olen.

Olen löytänyt itseni ja olen juuri se joka aina olen halunnut olla.

Ohessa kuva minusta johon olen tyytyväinen.