Ensimmäinen terapiasessio meni hyvin

Kävin tänään siellä ensimmäisellä terapiakäynnillä. Meni hyvin! Sain yhteyden terapeuttiin eri tavalla kuin yleensä ihmisiin. Koin jopa sen yhteyden meidän katsekontaktissa. Se oli uutta. Sen kautta pystyin paremmin purkamaan murheitani. Tuli itku ja tuli nauru.

Kaikki vaan purkautui minussa. Kaikki se mitä olen vuosikausia padonnut sisääni, purkautui tuossa terapiasessiossa. Sanoin sen ääneen että voi hyvä tavaton, nyt saan sitten lopulta puhua näistä! Ja kaikki ne lukot ja esteet mitä minulla on ollut puhumisen suhteen, katosivat.

Hänelle sanoin myös siitä häpeänaiheesta että minua kiihottaa kaikkien ihmisten seurassa tahattomasti ja hän sanoi suoraan että tässä nyt ei tapahdu mitään sopimatonta. Se hävetti mutta hyvällä tavalla. Oli hyvä että terapeutti puhui suoraan siihen kun suoraan sanoin että nyt panettaa.

Terapiasession jälkeen olin maadoittuneempi. Olin helpottunut ja iloinen. Olen edelleen hyvillä mielin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa.

Tuossa hetki sitten olin naapurin uskovaisen naisen luona kahvittelemassa. Juteltiin pitkään uskon asioista. Etsin nykyisin omaa hengellisyyttäni. Luottamusta johonkin korkeampaan voimaan. Antautumista sen palvelukseen. En vielä aivan saa kiinni siitä mitä uskoontuleminen tarkoittaa. Ostin Raamatun jota odottelen että jaksaisin keskittyä lukemaan. Ehkä sen lukemisen ja tiedon keruun hengellisistä asioista myötä ymmärrän paremmin mitä uskoontulo on.

Iloisin mielin ensi viikon terapeutin tapaamiseen. Jospa pystyisin avautumaan kaikesta, kaikista vaikeimmistakin asioista, kuten tuo seksuaalinen kiihottuneisuus.

Oivalsin tässä sen uskovaisen naisen luona vierailtuani että minun ei täydy pyytää mitään anteeksi. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Pyytelin häneltä anteeksi sitä kun olen näin ahdistunut (olin nimittäin melko ahdistunut kaiken aikaa että kohta tämäkin tilanne muuttuu seksuaaliseksi tahtomattani mikä on tuota minun panetusahdistusta vaikka tottakai tiedän tietoisesti ettei niin tapahdu kaikkien ihmisten kanssa) ja että toivottavasti häntä ei se haittaa. Sanoin että eihän hän vihaa minua. Sitten pohdiskelin itsekseni hänen luotaan lähdettyäni että minulla ei ole anteeksipyydettävää. Ja jotakin sisälläni jysähti tuon ymmärryksen myötä. Pyytelen anteeksi pelkästään olemassaoloani. Ei tarvitsisi.

Toistelin päässäni tätä äkillistä oivallusta ja se vahvistuu. Ei tarvitse pyytää anteeksi - ei edes ajatuksiani tai tunteitani tai varsinkaan niitä - minkä pitäisi olla minun yksityistä ja omaa. 

Minuun suhtaudutaan ystävällisesti nykyään. Siitä kiitollinen. Opettelen ottamaan vastaan!