Minä olen valmis muistamaan

En voi kirjoittaa, muut saa tietää. Jos kirjoitan jotakin ja paljastan liikaa... Menneisyyden minä sanoo näin. Ei tahdo paljastaa liikaa insestistä ja muusta traumasta mutta varsinkaan insestistä.

Olen mykkä. Olen vasta vauva. Äiti ei ota minua huomioon. Äiti vihasi minua heti kun synnyin. 

Onko tämä oikeasti todellista että pääsin siitä talosta pois? Voiko olla näin kirkasta nykyään? On niin valoisaa ja valoa tulvii suorastaan. Jokin on pahasti pielessä kun voin näin hyvin.

Minä olen valmis muistamaan. Nyt olen tarpeeksi vahva kestämään muistoni.

Kyllä, tahdomme muistaa! Ei, emme tahdo, sanovat varhaislapsuuden minät. Jos muistamme niin sekoamme. No, emme sekoa enää. Ihan oikeastiko? Voi jo muistaa niin ettei järki lähde? Kyllä, juuri näin, voi muistaa. Epäröimme. Se on sitten vaikeaa settiä. Yritämme.

Jos joku saisi tietää niin kuolisin häpeästä. No, nyt monikin on saanut tietää, enkä kuole häpeästä. Ei hävetä enää myöntää ääneen että on harrastanut insestiä.

Jes, olen valmis muistamaan. Se tarkoittaa että eheydyn.

Me emme menetä järkeämme muistoihin. Päinvastoin, eheydymme.

Meri on syvältä vihreää, likaista. Siellä on pahimmat traumat.

Olenko valmis muistamaan? Yleensä tahdoin unohtaa heti kaiken. Nyt tilanne on toinen. Haluan muistaa ja kestän muistoni. Ei ole enää sellaista tilannetta etten tahdo muistaa jotta voin elää jotakuinkin normaalia elämää.

Kyllä, nyökyttelen päätäni. Antaa tulla. Antaa muistojen tulvia mieleen.

Haikala jahtaa joka yö, pitää paeta, olla nopeampi. Myöhemmin näen kauniin haikalaparven meren syövereissä.

Emme tahdo muistaa, sanoo vauvaminä. Miksi emme tahdo? Koska sitten sekoamme. No, nyt voin raottaa unohduksen verhoa. Mitä siellä on? Siellä on seksuaalista kiihkoa sukulaisten kanssa. Kiihottavaa ryhmäseksiä, äidin suudelmia, isän kyrpä, veljen romanttisuus... Liian kiihkeitä muistoja, hävettää. Hävettää miten kiihottunut olin. Yritin kaikin tavoin olla kiihottumatta? Silti, kiihotti.

Jos tämä on todellista niin miksi tähän ei puututtu? Ei ole kai niin helppoa puuttua tällaiseen. 

Myönnetään, harrastimme sukurutsaa. Joudun myöntämään sen todeksi. Jotkut osat eivät halua paljastaa tätä ja siksi olen mykkä kun pitäisi tai haluaisin puhua traumoista? Minussa on kai montakin osaa jotka salailevat tätä. Mutta nykyisellään tahdon puhua.

Emme tahdo muistaa, äiti on liian julma! Sanoo kolmivuotias pontevasti. Se yrittää käskyttää minua olemaan muistamatta.

Mikä huojentava helpotus että tämä on totta eikä mielikuvitustani.

Hyväksyn insestin todeksi.

Ihanaa olla perheen kanssa seksuaalisesti. Tuottaa maksimaalista nautintoa suudella äitiä. Nyt jokin osa alkoi heräillä, osa, joka salailee tätä seksuaalista puolta kaikilta ja kokee insestin kauniina ja hyvänä asiana. Me nylkytettiin toisiamme vasten, minä ja veli. Rakastuin äitiin romanttisesti. Rakastan veljeäni syvästi. Isä sen sijaan... inhottaa minua ja välillä kiihotun siitäkin, sen peniksestä, lähinnä. Ristiriitaiset tunteet isään. Välillä tunnen myötätuntoa, välillä vihaa.

Rakastuin äitiin varsinkin, halusin äidin tyylisen tyttöystävän. Mikään ei ole parempaa kun vaihtaa tulikuumia suudelmia veljen kanssa. Veljen huulet polttavat huulillani mutta jatkan. Rakastan insestiä. Se on maksimaalista nautintoa.

Helpotuksen huokaus. Voin avautua nyt näistäkin asioista suoraan, nautintopuolesta. Se osa on häveliäs, häpeilevä, tuntee syyllisyyttä ja katumusta.

No, mitä osat sanovat, tahdotteko muistaa? Emme ole aivan varmoja. Pelottaa edelleen se että järki lähtee. 

Kai se on hyväksyttävä että kiihotuin liikaa insestistä, ja sitten, mitä? Haistan nyt isän häiriintyneen löyhkän nenässäni. Luojan kiitos en ole sukulaisten kanssa tekemisissä enää.

Noin. Se on päätetty. Aion muistaa.