Utopiaa

Siis, mitä? Olen selvinnyt aivan älyttömän hienosti kaikesta. Minulla on syytä olla ylpeä itsestäni!

Tuossa juttelin tukikämpän ohjaajalle ja hän sanoi että olen kuin uudestisyntynyt, minun katseeni on erilainen, eloisampi. Auttoi paljon kun avauduin suoraan siitä miten minua seksuaalisesti kiihottaa välillä. Kuvailin sitä niin että on kaappi jonne olen tunkenut kaiken kiihotuksen ja siellä kaapissa se jyskyttää että päästäkää meidät ulos täältä! Ja minä olen että no way, te pysytte siellä, piilossa, en tahdo nähdä teitä! Ja siellä ne kiihkon tunteet vaan jaksaa jyskyttää. Pitäisikö päästää ne ulos sieltä? Mitä sitten tapahtuu? Kaikki räjähtää minun orgasmiini ja koko maailmankaikkeus tuhoutuu kun laukean niin lujaa. Lol.

On hyvä muistaa nauraa asioille. Lapsuus- ja teiniajat selviydyin naurun voimalla. Minulla oli paras ystävä jonka kanssa juttu luisti ja synkkasi ja oli hervottoman hauskaa. Nauroin kaiken kivun ulos itsestäni. Kaipaan sellaista parasta ystävää. Voisin elää elämääni vaihteeksi taas iloiten. Muistaa nauraa. Ei elämän täydy olla vakavaa ja traumasta toipuminenkaan ei aina ole niin totista hommaa! On lupa nauraa vaikeille asioille.

Ex poikaystävä oli hyvin älykäs taas ja hänen kautta minun piilevät kyvyt ja potentiaali alkoi avautua ja kasvaa. Hänen myötä on tullut hyvin filosofinen vaihe elämässä kun pohdin kiperiä kysymyksiä ja vastauksia kysymyksiini.

Nyt olen elämässäni sellaisessa vaiheessa että hyvin tehty työ alkaa tuottaa hedelmää. Ja miten maistuvaa hedelmää se onkaan. Utopistisen hyvää. Utopistinen on suoritukseni, elämäni aiempaan verrattuna utopiaa. Sana "utopia" jostain syystä toistui mielessäni kun olin seitsemäntoistavuotias ja henkinen polkuni alkoi.

Maistoimme kiellettyä hedelmää ja silmämme aukenivat. Minä ja veli, kun olimme murrosiässä. Ymmärsimme synnin. Tämä on salaisuus joka on pidettävä, muutenhan koko perhe tuomittaisiin vankeuteen haureudesta. Säilytimme salaisuuden. Kunnes kärsimys oli liiallista, ja minä ensimmäisenä avauduin näistä asioista. Salaisuus oli rikottu.

Niin syntistä, niin hyvää. Jälkeenpäin morkkis, mustanpuhuva olo. Mitä tuli taas tehtyä, yhdyin sisareeni? Ei pysty lopettamaan enää. Päässä alkaa sekoittaa, kuka on kuka, mikä olen minä? Alan ihastua omiin perheenjäseniini, haaveilla häistä ja lapsista. Kietoudun entistä tiukemmin syntiin ja pimeyteen. Lopulta en näe enää, kuka on enkeli, kuka on demoni? Mikä on tuo kaunis valo ovella? Se on veljeni. Katson sitä suu ammollaan, kuola valuu. Jokin tässä mättää, ymmärrän, tuo valo on langenneiden houkutus. Se muuttuu yhtäkkiä sarvipäiseksi piruksi ja säikähdän. Tarkistan selkämykseni, mitkä siivet minulla on? Ne ovat enkelin siivet, edelleen, aina olleet. Huokaan syvään helpotuksesta. Ainakin tiedän itse olevani enkelinsiipinen.

Siellä olen minä, raiskattuna, hakattuna, kidutettuna ja särjettynä lattialla nyyhkyttämässä alastomana, sääret mustelmilla ja sormissa veitsenviiltoja, fritsuja ympäri kehoa, kaulalla, rinnoissa. Ihoa kirvelee ja se punoittaa kun siihen koskee. Läpitunkeva pimeys sakenee ja sameutuu samettisen pehmeään yöhön. Tähdet tuikkivat edelleen ja kuutamo valaisee mutta minun mielessäni hetki on pysähtynyt, koko aika, koska en pääse tästä kärsimyksestä ikinä irti, on se ääretöntä juuri tässä ja nyt.