Tiedättekö te edes, kyseenalaistajat, minkälaista pahuutta maailmalla on? Koska tässä maailmassa tapahtuu paljon julmuutta ja ehkä jopa vielä julmempaa kuin minun ja veljeni tarinat. Miten sitten turkistarhatut eläimet joista hyvin tiedetään miten ne kärsivät ja ihmiset eivät silti puutu? Toistan itseäni, en tiedä politiikasta mitään, mutta sen tiedän että nuo eläinparat kärsivät ja niistä on video- ja kuvamateriaalia löydettävissä. Kaikki siis tietävät kyllä miten ne kärsivät.
On myös murhia ja tappoja, tarinoita, missä lapsi on tappanut vanhempansa tai toisin päin. Murhia siis tapahtuu perheen sisällä. Miten on niin vaikea siis uskoa kun joku tulee ja sanoo, veljeni ja isäni yrittivät tappaa minut, ettei se olisi totta? Voitko muka väittää ettei tällaista tapahdu?
Oli insesti-isä joka telkesi tyttärensä kellariin ja tytär sai lapsia isälleen. Ja oli myös Coltin perhe, jossa oli sisäsiittoisia lapsia useassa sukupolvessa. Tällaista insestiä tapahtuu kyllä ja niin ettei kukaan joko tiedä tai muuten osaa puuttua tilanteeseen.
Tapahtuupa myös kannibalismia mikä alkaa olemaan jo kärsimyksen äärimmäisin muoto. Tästä en paljoa puhu, mutta minulle tulee noita omituisia ajatuksia ihmisten elävältä syömisestä. Ja voin maistaa mätänevän lihakimpaleen suussani. Olenko vetänyt jotakin huumeita ja nämä ovat sen aiheuttamia harhoja vai mitä vittua? Minua on uhkailtu ja peloteltu kaikenlaisilla väkivaltafantasioilla: "ensin poraan sun kalloon reiän, sitten..." ja enempää en ole halunnut kuunnella sitä, mutta tällaista settiä.
Eli todella puhdasta pahuutta perheen sisällä.
Olemme veljeni kanssa lapsina, vielä kun oltiin parhaat ystävät, istuttu kylmästä ja pelosta hytisten selät vastakkain. En muista, mikä oli niin pelottavaa, mutta helpotti kun nähdään molempiin suuntiin.
Muistin eilen jotakin. Anelin, "tappakaa mut jo, mä en kestä enää" ja äiti vastasi lempeästi mutta kierosti "mutta kultapieni sitten me ei voida raiskata sua enää". Se oli siis jo niin julmaa, että huh. En pysty kunnolla sanoin välittämään sitä miten kieroa tuo äidin reaktio oli. Lempeys, rakkaus ja hoiva kääntyy kieroutuneesti hyvyyden vastakohdaksi. Pahuus on hyvyyttä, hyvyys pahuutta?
Isän silmät ovat täynnä pahuutta kun tuijotan niitä edessäni.
Jep, tämä on todellista, tämä insesti. Enkä ole niin seonnut kuin ne luulee. Tämä on totisinta totta, en voisi keksiä päästäni koko elämäntarinaani. Ja minä selvisin? Pahin pahuus on ohitse.
Tosiaan, kyseenalaistajille, huomaattekos miten sama kaava toistuu. Minua ja kertomustani ei oteta todesta eikä perhe saa apua mielisairauteensa. Ja vuosi vuodelta se pahenee ja sitten kukaan ei ainakaan usko kun puhutaan jo murhan yrityksistä ja jostain vieläkin pahemmasta, mihin en mene sen tarkemmin, koska se on niin älytöntä enkä ole edes varma kuvittelenko sen ja miten se olisi ollut mahdollista tapahtua.
Tajuatteko te edes miten meidän, minun ja veljeni, vointi romahti kun kukaan ei auttanut eikä ottanut todesta tätä tarinaa? Tähän olisi pitänyt puuttua kolmekymmentä vuotta sitten eikä nyt kun minä ja veli molemmat ollaan syvästi rikki ja mielisairaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti