Urhea pikkukala meren syövereissä. Merten urhein ja nopein delfiini. Tällaisia mielikuvia minulla on symboloiden itseäni.
Olen syvällä meressä missä on pilkkopimeää, kylmää ja suuri paine. Olen valkoinen pikkukala. Meressä on iso torahampainen merikrotti joka houkuttelee valollaan. Mitään muuta valonlähdettä ei ole kuin tuo merikrotin lampun hohto. Lankeaako pikkukala vai pysytteleekö varjoissa? Jos lankeaa valoon, tulee syödyksi.
Nopea delfiini ui pakoon haikaloja öisin. Se onkin merten urhein ja nopein eivätkä haikalat koskaan saavuta sitä.
Aivan kuin olisin ollut tuolla oikeasti, varsinkin ensimmäinen mielikuva pikkukalasta. Kuin tietäisin oikeasti miltä meressä syvällä tuntuu. Tuo kuvastaa varhaislapsuuttani. Isäni on tuo merikrotti ja minä pikkukala.
Näin muistaakseni myös unia joissa olen haikalaa pakeneva merenneito. Se kuvasti vaaraa sekä kauneuttani. Myöhemmin tietysti menetin tuon kauneuden.
Vesi on aina ollut symbolina unissani. Se oli likaista aina kunnes lukioiässä kirkastui.
Näin unia akvaariostani joissa kalat kuolivat likaiseen veteen, tappoivat toisiaan, tulivat hulluiksi ja lisääntyivät holtittomasti. Kodin ilmapiiri heijastui näissä unissa. Myöhemmin unissani olivat gerbiilini ja gerbiilien terraariossa oli hamstereita ja hiiriä ja muita jyrsijöitä ja ne tappelivat ja lisääntyivät holtittomasti. Viidentoista vanhana se terraario oli hajonnut ja etsiskelin niitä jyrsijöitä kaikkialta. Kuvastaa kenties sitä että tilanne riistäytyi käsistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti