Elämä hymyilee kun on tyytyväinen itseensä. Ja rakkaus minua itseäni kohtaan vain kasvaa. Vielä näen itseni ex-poikaystävän silmin, kauniina kaikinpuolin. Ehkä juuri kaikki koettelemukset ovat muovanneet minusta näin ihanan kuin olen? Jopa se fyysinen väkivalta mistä on jälkiä kasvoissani, mitä olen surrut. Ehkä se tuli tarpeeseen, on korkeimmaksi parhaakseni?
Kaikkien pitäisi ajatella niin että on paras tyyppi koko maailmassa. Eikä se tarkoita että muut eivät olisi. Kaikki ovat parhaita omalla tavallaan! Rakastakaa itseänne, ansaitsette sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti