Isä, äiti ja veli ovat hyväksikäyttäneet minua seksuaalisesti aina. Mutta se on nyt loppu. Olen onnistunut pääsemään irti perheestäni ja suvustani. Huojentava tunne. Insesti ei ollut jotakin mikä jatkuisi aina niin kuin ehkä olen pelännyt. Se oli vain yksi vaihe elämässäni. Ohimenevää, mennyttä.
Hyväksikäyttöä jatkui suunnilleen parinkymmenen vuoden ajan. Olin päälle parikymppinen kun se loppui. En ole aivan varma, milloin tarkalleen oli viimeinen raiskaus. Viimeistään sitten se loppui kun muutin enkä kertonut vanhemmilleni tai veljelleni tai kenellekään muullekaan, missä asuin. Osoitetietoni ovat salaiset.
Pelkään edelleen vähän että he tunkeutuvat tänne moottorisahan kanssa ja olen loukussa enkä pääse mihinkään pakoon.
Mutta heidän ei kai pitäisi saada mistään selville osoitettani. Näin toivon. Ja tämä on varmaankin totuus. Eivät he voi selvittää tietojani ja vaikka voisivatkin, on epätodennäköistä että he niin huomiota herättävästi tunkeutuisivat tänne että moottorisahalla tulisivat ovesta läpi.
Täällä on alaovet lukossa ja niissä on sähkölukko kuten myös asunnossani on sähkölukko ovessa. Eli sitä ei voi tiirikoida auki, tarvitsee siihen sopivan avaimen. Ja sitä avainta ei voi saada mistään. Eli moottorisahalla tuosta joutuisi tänne tunkeutumaan. Alaovilla on myös valvontakamera että jäisivät siinä kiinni. Jos he yrittäisivät tunkeutua tänne, jäisivät varmuudella kiinni. Ikkunan kautta ei pääse tänne kun on sen verran korkealla.
Tämän kirjoittaminen lievittää vähän pelkoani.
Hyväksikäyttöni alkoi luultavasti jo vauvaiällä. Juuri varhaislapsuuden traumojen takia tämä varmaan on niin vaikeaa. Traumatisaatio alkoi niin varhain että minun täytyy tavallaan uudestisyntyä purkaakseni kaikki traumani. Tämä on ollut koko elämäni. Elän jatkuvassa takaumassa.
Kun katson taakseni, näen eritteitä, limaa, oksennusta, spermaa, mahlaa ja hikeä, epämääräistä voihkintaa ja ähkimistä ja kolinaa. Kun katson tätä hetkeä, näen itseni todella rohkeana ja voimakkaana, sosiaalisesti rohkeana lähestymään uusia ihmisiä, ihanana ihmisenä ja onnistuneena elämässäni. Kun katson eteenpäin, näen poliisikuulustelut, oikeudenkäynnin, lehtiartikkelin ja omaelämäkertani. Nämä ovat tällä hetkellä suurimmat haaveeni. Aika näyttää miten käy.
Olen turvassa täällä varmuudella. Lopultakin turvassa. En kylläkään sisäistä sitä edelleenkään. Elän jatkuvan pelon tunteessa. Joka hetki pelkään, että joku tulee ja hakkaa, raiskaa, lääppii ja koskettelee ja etten koskaan ole vapaa tästä, tämä jatkuu hamaan loppuun asti, tämä seksuaalinen väkivalta. Mutta ei, se on loppu nyt. Olen hämmästynyt. Pääsin siitä sittenkin vapaaksi?
Olen äärimmäisen kiitollinen elämästäni nyt. Tässä hetkessä on kaikki hyvin. En ole koskaan aiemmin kokenut tällaista rauhaa, että kotona olisi näin seesteistä ja harmonista. Myös olen nyt paikassa missä minusta huolehditaan ja pidetään ja täällä on tiivis yhteisö joka on todella mukava kaikin puolin. Ohjaajat joille voin viisi kertaa viikossa jutella. Terapia joka alkoi juuri ja meni hyvin. Minulla on nyt myös omaa rauhaa ja aikaa ja yksityisyyttä. Voin rauhassa, omalla ajallani, käsitellä traumojani yksinkin kotonani. Nautin tällaisista hetkistä suuresti kun saan muistaa lisää ja käydä rauhassa kaikkea traumaattista asiaa läpi.
Suhtaudun takaumiin myönteisesti. Olen alkanut ajattelemaan että ne ovat arvokkaita hetkiä koska silloin voin eheytyä lisää ja muistaa tapahtunutta. Ne vievät minua eteenpäin toipumisessani. Toisaalta melkeinpä odotan takaumia tulevaksi.
Ihanaa olla elossa, vapaa traumatisaatiosta ja tässä, juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti