Niin kuin paratiisissa Edenin puutarhassa syntiin lankeamme

Olemme Edenin puutarhassa alastomina, autuaana, ja mikään ei voi häiritä meidän onnea. Minä näen kauniin puun keskellä paratiisia ja tahdon maistaa. Tiedän, että teen jotain väärin, mutta uteliaisuus voittaa. Maistan hedelmää, se on pehmeä ja makoisa, ja tarjoan siitä veljelleni. Yhtäkkiä meidän silmämme avautuvat. Katson häntä, sisarustani, mutta tässä on jotain uutta, mitä en ennen osannut nähdä. Havaitsen että hänellä on leveät hartiat, ja hän on raamikas, ja kasvoni punehtuvat ja käännän katseeni häpeillen toisaalle. Veljeni huohottaa äänekkäästi ja sanoo, sisko, en tajunnutkaan... Siis en tajunnut... En huomannut aiemmin mutta olet todella kaunis. Katson häneen säikähtäen, sydämeni hakkaa rytmikkäästi. Veli... Miten tämä tuntuu niin väärältä ja niin hyvältä samalla? Sanon ääneen. Veljeni pudistelee päätään ja katsoo maahan. Minä nielaisen, otan askeleen eteenpäin häntä kohti ja tartun häntä kädestä. Hän katsoo silmiini suu rakosellaan ja näen hänen katseesta hänen kiihkonsa. Puristan hänen kättään omassani ja katson vaitonaisena maahan ja häpeän puna on kasvoillani samalla kuin myös mielihyvän. Silittelen hänen kättään. Sitten katson hänen silmiinsä, Hän on pysähtynyt tuijottamaan rintojani. Niin pyöreät, kuin makoisa hedelmä josta söimme. Sanon, haluatko koskea niihin? Hän nielaisee ja nyökäyttää ja asettaa kätensä rinnalleni. Ja niin me vietimme koko sen päivän tutustuen toistemme alastomiin kehoihin koska ymmärrämmehän synnin nyt kun söimme tuosta kielletystä puusta ja tiedämme tekevämme vääryyttä mutta emme osaa enää lopettaa. Ja niin paratiisi joka oli niin autuas vielä tietämättömyttämme, on nyt synnillä turmeltu.