Olin uuden kaverin, uskovainen naishenkilö, luona kahvittelemassa. Juteltiin hengen asioista ja muusta, kaikenlaisesta. Olin siellä muutaman tunnin ja kun lähdin, oli kevyempi olo fyysisesti ja henkisesti. Helpotuksekseni ymmärsin että nämä ihmiset ympärilläni eivät ole pedofiilejä ja minä en ole pieni lapsi jota pedofiilit ahdistelee.
Olen sisälläni pieni tyttö, varhaislapsuudessa, kun tädit ja sedät katsoo minua väärin ja vihastuttaa se kun minua esineellistetään. No, tietysti aikuinen minä ottaa sen vain kehuna jos joku esineellistää. Mutta lapset minussa pelkää sitä ja suuttuu siitä. "Miau, olen kissa, miau, olen kaunis - jos te koskette mun turkkiin, tapan teidät! Miau, olen kaunis, miau".
Helpottava kevyt olo että tuo ei ollut mummi joka kohta lähentelee minua. Nolottaa hirveästi, että minulla ylipäätään on tällaisia ajatuksia, että tuokin henkilö on nyt joku sukulainen joka seksuaalisesti ahdistelee. Nolottaa että se näkyy minusta ulospäin miten kiihotun tahattomasti kun pelkään että tässäkin tilanteessa on kohta joku seksuaalinen sävy.
Yritän sanoa itselleni, nuo ympärillä olijat eivät ole enää sukulaisia eikä tässä tilanteessa tapahdu mitään seksuaalista.
Minusta myös tuntuu siltä kuin kaikki tarkkailisi kaiken aikaa. Välillä tulee noita ajatuksia kameroista jotka kuvaavat tauotta. Tietenkään mitään kameroita ei ole. Mistä tällainen ajatus tulee? Sitten on tietysti tuo telepatian kokemus. Yritin juurikin sanoa itselleni, kaikki, minkä tiedostan, on minun omaa. Ei ole muiden ajatuksia pääni täynnä, omia ne ovat.
Nyt on huojentunut olo. Oli mukavaa käydä kylässä uudella kaverilla ja olo keveni paljon jostain syystä siinä. Otin hänen hyväntahtoisuutensa vastaan. Olin helpottunut kun lähdin sieltä että hyvä, tässäkään tilanteessa ei tapahtunut mitään seksuaalista.
Nolottaa hirveästi edes pelätä tätä että jotain seksuaalista tapahtuisi.
Seksuaalisuuteni on jumissa, kuin iso klöntti likaa alapäässä, ihan tukossa, ja siksi yliaktiivinen.
En kai luota ihmisiin, sitä tämä on. Pelkään että kaikki haluavat minulta seksiä. Pelkään että kaikki raiskaavat. Vihaan itseäni kun olen näin kaunis että kaikki ahdistelevat. Se oli jonkun minän ajatus, ei kylläkään nykyisen, koska nykyisellään en pidä itseäni niin hirvittävän kauniina. Olin kaunis ja menetin kauneuteni sairastuttuani. Siksi suren rumuuttani. Suren oikeastaan sairauttani.
Olen kaunis viimein. Halusin aina olla kaunis. Nyt olen kaunis niin olen turvassa. Mistä tuollainen, aivan päinvastainen, ajatus tulee? Olen kaunis, olen minä. Rakastan kehoani, olen kaunis, eikä niin päin että kehoni on kaunis niin rakastan sitä.
Kun oivalsin tuon valaistuneen ajatuksen siitä etten tarvitse mitään muuta kuin sen että elän ja hengitän, ulkonäköpaineetkin lievittivät heti. Minun ei tarvitse olla ulkoisesti kaunis. Se on tärkeintä mitä olen sisältä ja sisältä olen kaunis. Ylipäätään tärkeää on sisäinen todellisuus, ei ulkoinen. Päästin heti ulkonäköpaineista irti.
Otin kahvia. Tuntuu hyvältä olla yksin omassa kodissa, täydessä rauhassa. Tunsin jalkani lattiaa vasten. Tuntuu turvalliselta. Olen juurtunut kehollisuuteen, omaan kehooni, turvapaikkaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti