Odotan innolla takaumia

Olen viime päivinä kirjoittanut päiväkirjaa normaalia vähemmän. On jopa päiviä kun en kirjoita mitään. Monen vuoden ajan olen kirjoittanut päivittäin paljon tekstiä. Mietin aiheita mistä puhua tässä blogissa mutta en keksi oikeastaan mitään erityisempää. Pää tuntuu edelleen olevan tyhjää täynnä. Vaimennan ajatukseni niin tehokkaasti telepatian pelossa. Tai sitten se johtuu lääkkeestä.

Onko tämä oikeasti todellista että pääsin vapaaksi perheeltä ja suvulta?

Nyt kun meinaa takauma tulla, on se paljon helpompaa. En oikein osaa sanoa, miten, mutta en vajoa niin syvälle siihen musertavaan, lamaannuttavaan kauhun tunteeseen. Melkeinpä odotan innolla takaumia, niissä saan arvokasta tietoa menneisyydestäni.

En uudelleentraumatisoidu. Siinä vaiheessa kun meinaa mennä liian vaikeaksi, osaan yleensä jotakin tehdä ololleni. Äskettäin menin makuulle, mitä yleensä takaumassa teen, ja minut valtasi kauhun tunne. Yleensä en edes tiedosta että tunnen kauhua makuulla mutta nyt tiedostin sen. Pahimmassa olossa yleensä vaellan kotonani kehää. Nauroinkin tuolle, että pian lattiassa on syvät urat siinä missä olen kävellyt ympyrää. Otan pehmokisun syliin ja vaellan miettien ja yritän vain pysyä järjissäni.

Järjenlähtö ollut lähellä kuudennella luokalla. Tai sitten tapahtunutkin. Sitä odotan kauhulla, milloin minusta tulee yhtä hullu kuin 11-13 -vuotiaana. Mutta ei minusta tule. Alitajuntani ei vain oikein ymmärrä että en tule sekoamaan siten kuin silloin sekosin, muistoistani.

Äitikin ehkä nauranut pahoinvoinnilleni että tytär on sekaisin kuin seinäkello. Sattuu.

Pitäisi antaa mennä eikä hallita oloaan liikaa. Nyt se eheyttäisi eikä toisinpäin. Antaa kaiken energian kehossa ja mielessä virrata.

Nyt minusta tulee taas Haga. Hän kantaa suurta tuskaa ja hulluutta. Masennustakin. Haga oli minä teininä. Tuntuu todella mustalta, likaiselta, kuin iso klöntti mustaa likaa ja masennusta. Myös noloutta ja myötähäpeää.

Kuka useimmiten olen, minkä ikäinen osa on pinnassa eniten? Eniten on vauva ja taapero pinnassa, luulisin. Tunnen syvää pelkoa, pimeyttä, pahuutta. Yön mustuus on niin sysipimeä, syövyttävän musta. Näen sen hyvin kolkkona. Minulla myös on tiukassa tuo telepatian uskomus mitä ilmeisesti tarvitsin sen ikäisenä. En enää tarvitse. Äidin ei enää tarvitse tietää miltä minusta tuntuu! 

Äiti ei koskaan edes välittänyt. Mutta ei se mitään. Nyt olen äiti itse itselleni! Paras mahdollinen äiti pikkuisille minuille olenkin! Halaan tuota pientä kaikella rakkaudella.

Hei, mä siis olen selvinnyt hemmetin hienosti. Nyt joku vähemmän muodollinen osa nous pintaan. Se ei puhu kirjakieltä. Oon siis niin paras tyyppi ikinä! (Ja kaikkien pitäis ajatella itsestään näin.) Oon selvinny helvetistä ja edelleen elossa vaikka itsemurhaakin yritin pari kertaa. (En muista, miten.) Musta tulee vielä stara, se on varmaa. Oon oppinut vaikka mitä elämässäni. Oppiläksyjä täynnä mun elämä. Musta tulee kaunis vielä, lupaan sen itselleni. Khihi. Kaunis tyttäreni tykkää piirtää kissoja kuten äitinsä nuorena. (En tiedä, toi Aurora taas nous jostain.) Kaikki hävenny mua mutta ei haittaa, mä olen nolo ja ei se mitään. Mä teen kirjoja vielä ja kaikkea muuta. Se on moro!

Kaikki kääntyy hyväksi vielä, lupaan sen itselleni, vielä koittaa päivä kun olen psyykkisesti terve. Ajatella, että tervehtyisin täysin! Se on sitten todella, todella palkitsevaa, varmasti.