Pahuuden eri muodot

Tukikämpän ohjaaja tuli vastaan kun tulin röökiltä hisseille ja halasi minua ja sanoi että olen ihana, iloinen ja kaunis Bella ja se tuli suoraan sydämestä. Otin tuon lämpimän halauksen vastaan. Alkoi itkettää ihan mutta enimmäkseen hymyilin. En muista koskaan aiemmin ottaneeni vastaan jonkun ystävällisyyttä noin. En koskaan. Olen ihan hämmentynyt hyvällä tavalla. 

Aika surullista toisaalta miten en ole ottanut ystävällisiä eleitä vastaan silloin kun niitä on tullut vaan olen pikemminkin säikkynyt ystävällisyyttä ja empatiaa. 

Kenenkään ei pitäisi joutua koulu-, työpaikka- tai somekiusatuksi. Tiedän, mitä kiusaaminen pahimmillaan tekee. Itse ajattelin alaluokilla että olen niin hullu että minun halutaan kuolevan pois. Olen sieltä saakka kantanut tunnetta rinnassani että kaikki vihaavat minua ihan pelkästään koska olen. 

Ensin siis minut raiskataan tuhansia kertoja ja siihen päälle koulukiusataan itseluottamus olemattomiin. Juuri silloin kun kaipaisi eniten jonkun empatiaa, tulee vastaan pelkkää kylmyyttä. Kaipaa myötätuntoisuutta, tulee ilkeyttä. Se satuttaa. 

Lopulta oma sisäinen puhe muuttuu todella negatiiviseksi ja alkaa entistä enemmän vetää puoleensa kaikkea sitä paskaa. Ruokkii itseään muiden ilkeydellä. 

Koen että se on eräänlaista rakkautta käänteisessä muodossa tuo ilkeys - paitsi puhdas pahuus on kylläkin todella, totisesti pahuutta ja kaukana rakkaudesta. Mutta ainakin omalla kohdalla jos olen ilkeä jotakuta kohtaan, se on käänteisessä muodossa olevaa tykkäämistä. Siksi me seuraamme julkisuuden henkilöitä joita "vihaamme". En tiedä, saatteko kiinni tästä ajatuksesta. 

Puhdas pahuus taas on vastakkaista tuon pienen ilkeyden kanssa. En aivan hahmota mitä se on mutta minulla on hämärä mielikuva siitä. Se on kylmää, tunteista riisuttua ja manipuloivaa, tietoista pahuutta, halua tai tarvetta hallita muita ja olla niin sanotusti ykkönen ja paras lauseen negatiivisella tavalla. (Itse monesti kuvailen että olen ykkönen ja paras mutta se on laadultaan positiivista, muille antavaa energiaa, eikä narsistista itseihailua.)

Pahuuttakin on olemassa erilaista, eri muotoista. Pieni ilkikurisuus ei ole mielestäni pahuutta. En tiedä, miten sanoittaisin sen. Se on luonteeltaan positiivista energiaa vaikka vähän kieroa myös. Niin sanotusti rakkauteen pohjautuva raivo ei myöskään ole pahuutta - se on omien oikeuksien puolustamista ja jollain tapaa siis oikeudenmukaisuutta. Kylmäverinen ja laskelmoiva pahuus taas alkaa lähestyä puhdasta pahuutta. Pohdin, mikä olisi pahuuden äärimmäisin muoto. Ehkäpä se on sitä että ruokkii itseään negatiivisella energialla. Se ei ole säälittävää luonteeltaan (kuten koen väkivallantekijäni). Sellaisia ihmisiä saa todella pelätä. 

Mutta minähän en enää pelkää pahintakaan pahuutta.

Been there, done that. 

Rakkauden eri muodoista olen tietysti lukenut joskus. Mutta tunnetaanko pahuuden eri muodot yhtä hyvin? En ole lukenut siitä. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan koskien aihetta, oman kokemuksen pohjalta. Kirja pahuudesta, parafilioista ja mielisairaudesta. Valottaa kaikki pahuus ja tuoda se kirjalla kirkkauteen mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Kuvailla sitä yksityiskohtaisesti mutta kiinnostavasti. Sen kaiken pahuuden, pimeyden ja pelon voittaneena kuvailla sitä. 

Hyvyys on todellakin pahuutta paljon parempaa, ainakin minusta. Olen vasta astumassa elämänvaiheeseen kun saan viimein hyvyyttä osakseni. Kaiken tuon pahuuden jälkeen hyvyys liikuttaa. Hyvyys siirtää vuoria, voisin sanoa. Hyvyydellä ja yhteistyöllä saadaan asiat kaikille paremmiksi. Pelkästään ystävällinen hymy merkkaa paljon kaiken kylmyyden ja ilkeyden jälkeen. Sydän hakkaa ja elämä virtaa kehossa. Meidät on suunniteltu elämään. Hyvyys on itse elämä.