Pelkään että ohjaan todellisuuttani ajatuksen voimalla

Voisin avautua vähän tuosta telepatiauskomuksestani.

Eli pelkään että ohjaan todellisuuttani jotenkin ajatuksen voimalla että jos tunnen tai ajattelen jotakin, se heijastuu ympäröivään todellisuuteeni. Että ohjailen tilanteita tuntemalla tiettyjä tunteita ja ajatukseni voitaisiin lukea. Pelkään siis että hallitsen maailmaa ajatuksen voimalla. Tämähän tietystikään ei ole totta. Mutta näin olen kokenut.

Olen kokenut tai pelännyt että manipuloin todellisuutta ajatusten voimalla. Nyt tuo muisto nousee pintaan ja sulaa pois. Mitään telepatiaa ei ole, enkä tarvitse sellaista enää.

Esimerkiksi tuntuu suorastaan yliluonnolliselta ettei tähän tilanteeseen koskaan puututtu ja olen alkanut muodostamaan sellaista ajatusta että näin piti mennä ja jokin korkeampi voima ei antanut tähän puututtavan kuin vasta nyt aikuisiällä.

Tietysti järjellä ajatellen oli vain huonoa tuuria ja muiden ihmisten ehkä oli vaikeaa puuttua sillä tällaiseen on todella vaikea puuttua jos ei tiedä tarkkaan mitä suljettujen ovien sisällä tapahtuu. Minusta oltiin kai huolissaan miten käyttäydyin mutta kukaan ei osannut puuttua - taikka ei edes välittänyt vaikka olisi tiennyt mitä tapahtuu. En tiedä oliko naapurusto noin kylmiä etteivät olisi piitanneet vaikka tietäisivät.

Helpottaa saada jäsenneltyä tämä telepatiapelko. Ja pelko että vaikuttaa ajatuksillaan todellisuuteen. Järki koostuu hieman.

Pelkään että raju panetus johtaa insestiin. Edelleen alitajuisesti olen lapsuuden kodissa huoneessani jonne voi kuka tahansa tulla ja raiskata. Edelleen kun lähden huoneestani, olen menossa luokkahuoneeseen kouluun missä minulle nauretaan. En ole tajunnut sitä että olen nyt aikuinen ja minulla on oma asunto jossa olen turvassa. Elän menneisyyttä läpi joka hetki. Paitsi silloin kun tulee takaumia, yleensä maadoitun tänne ja nyt.

En ole lapsuuskodissa enää. Nyt saa rakastaa vapaasti eikä rakkaus ole häiriintynyttä. Nyt voi olla seksuaalinen eikä se johda sukurutsaan. Nyt voi ajatella vapaasti eikä kukaan lue ajatuksia. Se miten vähän yksityisyyttä minulla on fyysisesti ollut on johtanut siihen että tuntuu ettei sitä ole henkisestikään.

En ole menossa luokkaan missä minulle nauretaan. Ihmiset ympärillä ovat nykyään hyvin ymmärtäväisiä jos voin pahoin eikä kukaan naura kärsimykselleni.

Insesti ei ole enää salaisuus. Nyt kaikki ovat saaneet tietää totuuden. Huojentava helpotus niille osille jotka häpeilevät tätä ja salaavat sen.

Apua, mutta mitä jos joku murtautuu asuntooni? Entä jos raiskaukset jatkuvat? Pitää unohtaa. En voi elää muistojeni kanssa. Parasta unohtaa edelleen kaikki ja elää kuin mitään ei olisi. Näin ajattelee alitajuntani.

Sydäntä särkee ajatus miten äidinrakkaus on jotakin aivan muuta kuin rakkautta. Miten isän hellä lämpö on häiriintynyttä. Miten veli on niin raivoissaan että hakkaa jos sanoo mitään.

Ei enää häiriintyneitä romanttisia tunteita, voin olla terveellä tavalla rakkaudessa ja romanttinen.

Parasta vain unohtaa ja elää kuin mitään ei olisi. Edelleen tuo ajatus ohjaa minua niin etten muista tai sisäistä tapahtunutta. Mutta mitä jos sanoisin itselleni että se on totta ja en ole hullu, olen vain traumatisoitu. Syvä huokaus. Tässä taas teen ajatustyötä mitä olen tehnyt seitsemäntoistavuotiaasta saakka ja tiedostan hiljalleen enemmän ja enemmän. Voisin välillä vain rentoutua ja nauttia elämästä ja antaa prosessin hoitua itsestään.

Haluammeko muistaa? Ei, emme halua, äiti on hyvä ja isä myös, eivät he tekisi pahaa minulle, ajattelee pieni tyttö. Hän haluaa uskoa vanhemmistaan hyvää ja selviytyy sillä. No, vanhemmat eivät olleet niinkään hyviä, kerron tuolle tytölle. He satuttivat sinua pahimmalla mahdollisella tavalla. Ei, eivät he satuttaisi, he ovat vanhempani. Tuo tyttö ei vain suostu hyväksymään totuutta. Yksi osa on sekaisin kuin mikä eikä osaa enää kuin heijata ja nauraa maniassa.

Yhtäkkiä sisäistän että tämä on totta, ja että olen turvassa, ja että eheydyn hiljalleen mielisairaudestani. Minulla on seksuaalisen hyväksikäytön trauma, en muuten oireilisi näin pahasti.

Mitä muut meistä sanovat? Emme tahdo muistaa kun sitten isi ja äiti suuttuu jos puhun näistä niille. Vittu vihaan perhettäni, murhaan kaikki. Vihainen minä sanoo.

Yksi osa itkee syvältä sielusta purkautuvaa tuskaa ja ulvoo yksin itsensä uneen.

Yksi on huppelissa ja nauraa vaan. Se on sänkypuuhissa kiihottunein meistä ja yleensä ottaa isän ilmeen kun isä on päällä.

Minulla on mielikuva sellaisesta hulluudesta ettei enää puhettakaan osaa muodostaa vaan nauraa vaan suorastaan niin että silmät pullistuu päästä.

Tuo osa sai rauhan. Hän rauhoittui. Hän lopetti nauramisen ja lepää.

Mitä muut meistä ajattelevat? Vasta aikuiset tahtovat muistaa. Vauva on tyyni ja lepää nyt. Hän hymyilee vähän. Häntä kiihotetaan, se rauhoittaa häntä? On oppinut rauhoittumaan kun kosketetaan seksuaalissävytteisesti? Muutoin itkee ja voi pahoin.

Haluan hengiltä koko perheen, sanoo kylmä osa joka ei välitä muiden tunteista, välittää vain itsestään ja omista tarpeistaan. Se ei tunne myötätuntoa, tuntee pelkkää kylmyyttä. Ei ainakaan pelkää niin kuin muut, hyvät, osat.

Rakastan veljeäni syvästi ja romanttisesti ja haluan naimisiin ja lapsia. Näin sekaisin olin joskus. Pitää kai purkaa nuo romanttiset tunteet perheeseen että voin tuntea romanttisia tunteita terveellä tavalla.

Minulla oli mies joka rakasti ja rakastaa minua täydestä sydämestään. Se todella pelottaa minua. Rakkaus on jotain mikä johtaa vääriin asioihin ja tekoihin. Pidän hänet etäällä minusta. Kiihotun ja sepä vasta onkin hankalaa. Se johtaa ahdistukseen. En ota hänen tunteitaan vastaan. Mutta vaikken ottaisi, minua rakastaa joku silti enemmän kuin mitään tai ketään muuta.

Pieni Bella nyt itkee ja hymyilee samanaikaisesti. Olen saanut joltain pojalta vastakaikua! Ehkä olen nätti? Se iloitsee että sen tunteisiin vastataan. Se punastelee. Se on innoissaan. Hän välittää minusta aidosti, tämä exä. Joku ihminen välittää minusta aidosti ja tahtoo minulle parasta! Olen häkeltynyt. En olekaan maailman vihatuin henkilö? Tämä särki minut totaalisesti, kun kuvittelin koko maailman vihaavan kun olen niin hullu, sairas, outo, ruma ja pervo. Sydäntä särkee ja sisäisesti itken.

Tuo kokemus ehkä ei ollut edes koskaan totta. Ehkä minusta on aina välitetty, vaikka koulussa kiusattiinkin.

Mutta nyt voin tuudittautua siihen että ainakin yhdelle ihmiselle tässä maailmassa olen kaikki. Heti tuntuu että voin ottaa sen maskin pois kasvoiltani joka siellä on ja näyttää oman todellisen itseni. Voin näyttää herkkyyteni ja haavoittuvuuteni eikä tarvitse naamaria naamalle suojautuakseen.

Häh. En ole enää insestin keskellä. Nyt voin avata silmäni kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Voin olla taas oma sosiaalinen itseni joka ottaa muut huomioon ja on itsevarma ja nätti. Nyt kauneus ei johda raiskauksiin. Voin olla se jumalatar joka olen. Olen jo aikuinen ja muuttanut omaan kotiin. Elämä on vielä yhtä riemua. Riemuitsen nyt jo.