Hymyilyttää kun on hyvä olo olla. Juttelin hoitajalle ja sitten käytiin kahviolla. Ostin kaksi smoothieta, laten ja leivän. Oli hyvää mango-ananas smoothieta.
Menin lattialle makaamaan jos vaikka maadoittuisin. Sitten tein vähän pakarajumppaa. Lopetin ja yhtäkkiä ymmärsin ettei kukaan raiskaa minua enää vaikka olisin näin viehko. Makasin siis lattialla viehkeässä asennossa. Mieli pysähtyi. Sitten tajusin ettei kukaan raiskaa enää - se on looginen mahdottomuus nyt. En ole sellaisissa paikoissa missä voisin tulla raiskatuksi. Sitten maadoituin kuin maadoituinkin enemmän ja huomasin itse asiassa vihaavani kehoani. Ja tuo maadoittumisen tunne pelotti koska en ole tottunut siihen.
Yleensä kun maadoitun, säikähdän sitä ja alan taas dissosioimaan. Vaikeaa pysytellä kehossaan, oma keho pelottaa ja pelottaa olla näkyvä fyysisesti.
Minulla on vaikeuksia tuntea ja ilmaista vihaani koska lopulta veli oli niin aggressiivinen että jos itse yhtään olin aggressiivinen, hän oli sitä moninverroin enemmän. Joten minusta tuli lopulta rauhallinen ja viha kääntyi sisäänpäin. Vielä kuusivuotiaana ilmaisin vihaa voimakkaasti ulospäin sekä muita tunteita ja silloin olin paremmassa voinnissa sitä kautta. Mutta veljen myötä opin tukahduttamaan kaikki tunteet. Minusta tuli passiivinen, nöyristelevä ja jumiutunut ja mielenterveys räjähti käsiin sitten.
Ymmärsin nyt kun purin taas raivoani, että minusta ei tule sosiopaattia jos olen vihainen. Vihani ei johda väkivaltaan enää. (Että joku olisi minua kohtaan väkivaltainen tai minä muita kohtaan.)
Näin sen yhdessä unessa kirkkaasti miten isä kiipesi tikapuut parvisänkyyni ja tuli raiskaamaan minua. Näin unissa kirkkaasti miten isä ja veli halailevat sängyssä ja veli on niissä aina se feminiinisempi osapuoli. Ja siihen liittyi romanttisia tunteita. Näin unen jossa vanhemmat riitelivät nyrkein ja minä pakenin seinää vasten hädissäni. Se on totta. Vaikka en sisäistä sitä, on se totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti