Itku tuli kun kuuntelin ex poikaystävän lempibändiä ja fiilistelin sitä rakkautta mitä hän tuntee minua kohtaan. Kuulemma ei ole rakastanut ketään tai mitään niin vilpittömästi ja pyyteettömästi kuin minua. Surettaa että meidän parisuhde ei toiminut traumojeni takia. En oikein osaa rakastua koska rakastuin romanttisesti perheenjäseniin. Meillä oli kuulemma parin viikon jakso kun parisuhde toimi kaikin puolin enkä itse muista tuosta ajasta mitään. Olin jossain traumaa kantavassa persoonassa silloin varmaan, taikka enemmän aikuinen oma itseni enkä vauva taikka taapero jolle tasolle olen vajonnut nyt ja jossa olen päivittäin.
Suren meitä kahta ja toivon että voisin tuntea nuo romanttiset tunteet joita kuulemma silloin pari viikkoa tunsin. Olin purskahtanut itkuun ja sanonut että rakastan häntä niin paljon ja kuulemma vaikutin todella tarkoittavan sitä. Mutta tästä rakkauden tunteesta ei ole tietoakaan nyt. Olen ihastunut mutta en sen syvällisemmin osaa tuntea ja se todella masentaa. En sitten tiedä onko ne tunteet minussa jossain vielä ja vain piilossa itseltänikin.
Fiilistelin musiikin kautta sitä miten jopa meidän perheessä on näkynyt rakkautta välillä kaiken sen väkivallan lomassa, miten kaikesta huolimatta äiti ja isä välittävät toisistaan ja meistä lapsista. Vaikkakaan en tiedä onko näin, en ole varma, ovatko he puhtaasti pahoja vai onko rakkautta siellä kaiken pahuuden alla olemassa. Se on kaunista.
Fiilistelin myös miten minua nyt rakastetaan lopultakin, vaikka ehkä minua on aina joku rakastanut, en vain ole osannut ottaa sitä vastaan kaikkien niiden vääristyneiden rakkaudenosoituksien jälkeen - äiti esimerkiksi muistaakseni leperrellyt insestin lomassa miten paljon rakastaa. Rakkaus saa minut raivostuneeksi ja torjumaan sen ja samalla sitten itken yksinäni sitä miten paljon kaipaankaan rakkautta.
Olen saanut nyt viime aikoina itkettyä ja se todella puhdistaa. Lempiasioitani on itkeä ja raivota kunnolla. Ja myös nauraa asioille.
Onkohan kaikki tarkoitettu näin ja niin että asiat ovat paremmin kuin tiedostankaan? Sain kerran sen kokemuksen että jokainen solu minussa riemuitsee koska asiat ovat niin hyvin kuin vain voivat olla. Esimerkiksi tuo lääkitys mikä ei sovi minulle näin isoina annoksina, onko sillekin joku merkitys? Haluaisin etsiä merkityksiä koska se lohduttaa mutta en tiedä onko sellaista edes.
Nyt olen turvassa, kukaan ei vedä turpaan enää, ei hakkaa tai raiskaa, minun ei tarvitse hävetä itseäni tai mitään tunteitani, voin olla turvallisten ihmisten keskuudessa ja sosialisoida normaalisti. Voin olla oma itseni ja minusta välitetään - vaikken vieläkään ota tuota välittämistä vastaan. Aina minusta kai on sivustaseuraajat välittäneet kun selvästi voin huonosti. Voin huokaista helpotuksesta että tässä maailmassa on ainakin yksi ihminen joka ei koskaan ole rakastanut ketään niin kuin minua. Ja vielä otan nämä tunteet vastaan, vaikka se veisikin aikaa. Pitää olla kärsivällinen. Eheytyminen tällaisesta ei tapahdu ihan hetkessä.
Kyllä kaikki vielä järjestyy ja tulen olemaan terveempi ja aidosti onnellinen elämästäni. Voin kirjoittaa sen kirjan ehkä. Odotan innolla miten tulen eheytymään. Koska minähän eheydyn! Mielenterveyteni on mennyt parempaan ja olen huojentunut ja helpottunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti