Kuinka olen oireillut

Ajattelin kirjoittaa elämäntarinani alusta tähän pisteeseen niin tarkkaan kuin tällä hetkellä pystyn muistamaan ja ehkä samalla harjoittelen omaelämäkertaani varten.

Synnyin yöhön, vertauskuvallisesti. Heti siitä hetkestä saakka yö alkoi kun päädyin synnytyssairaalasta tulevaan kotiini. Muistan yhden kuvan vauvaikäisenä kun isäni nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin omituista. Näin kuvassa miten dissosioiduin irti kehostani. Minua kai alettiin seksuaalisesti hyväksikäyttämään jo vauvasta asti. En muista vauvaikää sen tarkemmin mutta minulla on etäinen käsitys siitä että se oli yhtä kauhua. Minusta on olemassa valokuvia joita isä on ottanut ja jo sen ikäisenä omaksuin isän hymyn, jonka varsin hyvin muistan, omakseni.

Varhaislapsuutta en muista kunnolla. Muistan kuitenkin unen käsittääkseni varhaislapsuudesta. Siinä oli likainen lampi ja mies kalastamassa. Tunnelma oli kolkko, pysähtynyt. Sama tunnelma jonka varsin hyvin isästäni muistan, oli unessani. Kuollut tunnelma.

Lapsuudessani olin näennäisen onnellinen. Tein kaikkea mitä muutkin lapset tekivät. Leikkini kuitenkin taisivat olla aika seksuaalissävytteisiä. Leikin kuusivuotiaana kissaa mieluiten. Kun myöhemmin kyselin vanhemmiltani miten leikin kissaa, he menivät vaivautuneiksi. Kissaleikeissä ehkä leikin hyväksikäytön tilanteita ja viettelin. Päiväkodissa eristäydyin muiden lasten leikeistä piirtämään kruunupäisiä kissoja ja hiviökaloja. Samat kuvat aina uudestaan ja uudestaan. Käsittelin varmasti jo silloin piirtämällä traumojani.

En tiedä mitä hirviökalat olivat mutta niillä oli pistävän vihaiset silmät ja torahampaat. Olivatko ne haikaloja? Myöhemmin unissani on ollut haikaloja tai symbolisesti koen olleeni keskellä haikalaparvea. Kissan kruunu kuvasti sitä että olen paras ja ykkönen, tämän muistan. Halusin olla paras ja ykkönen.

Seitsemänvuotiaana äitini leikautti minulle polkkatukan jota vihasin. Koin menettäneeni tyttöyteni. Olin vielä kuusivuotiaana varsin tyttömäinen mutta seitsemänvuotiaana androgyyni. Persoonani alkoivat vaihtumaan vuosi vuodelta. Olin joka vuosi eri ihminen identiteetiltäni.

Murrosiässä tapahtui romahdus. En muista tarkkaan miten ja koska tajusin ettei insesti olekaan jotakin mitä kaikki tekevät, mutta varmaan murrosiässä aloin tämän tajuta. Nauroin kuin mielipuoli. Parhaan kaverin kanssa pelleilimme, sanoimme sitä hugailuksi (eikä mitään käsitystä mistä tuo sana tuli), mutta se oli sellaista ilmeilyä, pyllistelyä... halusin vain seota pahemmin ja pahemmin, en osannut muuten tuskaani käsitellä. Vaikutin tuon ikäisenä varmaankin kehitysvammaiselta lapselta käytökseltäni. Olin täysin seonnut.

Teininä olin räävitön, hullu ja pervo. Pukeuduin aivan liian paljastavasti. Olin äänekäs sekopää. Kahdeksannella luokalla itseni vastakohta, melankolinen, hiljainen ja nöyrä. Yhdeksännellä luokalla jotenkin vain katosin enkä muista sieltä mitään muuta.

Lukioajat muistuvat mieleen paremmin. Haaveilin tyttörakkaudesta enemmän ja enemmän. Niihin aikoihin minulla oli kai jotain romanttista viritelmää äitini kanssa. Muistan sen jokseenkin kauniina vaikkakin häiriintyneenä, miten kenties molemmat meistä surevat, että olemme äiti ja tytär emmekä jotkut toisilleen ventovieraat henkilöt jotka ovat tavanneet jossain. Jotta voisimme olla parisuhteessa. En tietenkään lukiolaisena tiedostanut tätä mutta se äidin ja minun välinen suhde heijastui parisuhdehaaveisiin herkästä tyttörakkaudesta.

Seitsemäntoistavuotiaana lopulta sairastuin niin että siihen alettiin puuttua. Vasta silloin vaikka selvästi olin aina oirehtinut.

Lukion toinen vuosi oli juuri alkanut kun luokkahuoneessa se alkoi. Kehoni täyttyi mielihyvästä yllättäen. Sitä fyysistä kiihotustilaa kesti parisen kuukautta kunnes se meni ohitse. Tuntui jotenkin kuin olisin tuplasti älykkäämpi. Näin unen kristallinkirkkaasta merestä ja kauniista haikalaparvesta jossa delfiini oli oppaani. Aloin miettiä asioita ensimmäistä kertaa kunnolla. Päädyin osastohoitoon jossa katselin ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Päätös piti ja sillä tiellä olen edelleen.

Tutustuin ex-poikakaveriin siitä kolmen vuoden päästä kun olin kahdenkymmenen. Hänen luonaan asuin vuoden, turvassa. Sitten alkoi tämä vaikea vaihe olla murhayritysten kohteena, mitä en muista muuten kuin sen jatkuvan, edelleen jatkuvan, pelon.

Seuraavista vuosista on hankala kirjoittaa. Olen kuitenkin kirjoittanut siitä asti aktiivisesti päiväkirjaa joiden kautta voin palata niihin tapahtumiin ja mietteisiin. Muistan vuonna 2013 olleeni kuin kehoton tietoisuus. Dissosioin paljon. 2014 vuonna olin onnellisuusmaniassa. Seuraava vuosi oli pelkkää pelkoa, muuta en muista. Sitä seuraava aika tylsä. Vuonna 2018 alkoi näkyä jo valoa ja elämä olla paremmin mallillaan. Aloin "maallistua" ajatuksissani.

Viimeiset pari vuotta olen voinut jo paremmin. Edistystä on ollut. Välillä kyllä olen ollut psykoottinen, kuten vielä pari viikkoa sitten olin. Tunnistan nyt jo paremmin sen mikä on harhaa ja mikä totta. Ja se seitsemäntoistavuotiaana alkanut itsepintainen uskomus telepatiaan on nyt ohimennyttä. Lopultakin. Se kestikin kauan. Mutta se on iso edistysaskel että se alkaa hiljalleen olla varmaan tosissaan ohitse. Sitä on kestänyt niin kauan.

Koko elämäni on ollut seksuaalisen hyväksikäytön sävyttämää. En vain vielä muista sitä kunnolla enkä sisäistä sitä tapahtuneeksi vaikka paljon on viitteitä siihen että se on todella tapahtunut. Oireilen juuri tyypillisellä tavalla. Välillä koen jopa ylpeyttä tajutessani että minua on hyväksikäytetty. Samalla häpeää ja huonommuutta. Ikään kuin olisin jotenkin todella haluttava koska minulle on tehty niin. Kai se on mielen keino käsitellä siitä syntyvää häpeää, kääntää se ylpeydeksi. Minulla on vain epämääräinen käsitys että sitä on jatkunut tauotta koko elämäni mutta sen tarkempaa muistikuvaa asiasta ei ole.

Huomaan, että kun alan kuvailla elämäntarinaani, on siellä paljon aukkoja, asioita, joita en vielä muista ollenkaan. Muistan lähinnä juurikin vain sen miten oireilin, miten persoonani vaihtelivat, ja niin edelleen. Kaikki traumaattinen sisältö on vielä hämärän peitossa.

Tarina seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Yö oli saapunut. Makasin valveilla sängyssäni omaa hengitystäni kuunnellen. Tuuletin hurisi hiljaa ja yö oli sysimusta ja salaperäinen. En tiennyt syytä mutta jokin pelotti minua ja sai minut levottomaksi. Makasin silmät auki ja tuijotin tyhjyyteen. Yön tunnelma oli jotakin aina niin tuttua. Mietin lähteäkö taas salaa yökävelylle. Jostain tuntemattomasta syystä niin teki mieli aina tehdä tällaisina levottomina yön hetkinä. Yhtäkkiä ovi avautui hiljaa. Joku asteli huoneeseeni. Makasin aloillani sydän hakaten. Miksi tämä tunne on samalla niin tuttu ja toisaalta niin vieras? Kuin tapahtuisi uudestaan jotakin pahaa jota tapahtuu aina, mutten tiedä, mitä. Se joku istuu viereeni sängynlaidalle. Pysyn hievahtamatta. Mitä oikein tapahtuu? Kuka tuo on? Hän ujuttaa kätensä peiton alle. Tajuamatta itsekään nopeaa reaktiotani, ponkaisen makuuasennosta istumaan ja karjun hänelle, isälleni, että mitä hemmettiä luulet tekeväsi? Irti minusta! Kaikki on päivänselvää. Se on taas isäni joka tulee seksuaalisesti pahoinpitelemään minut. Hän vain hymyilee epämääräisesti eikä sano mitään. Tuijotan häntä valmiina tappamaan hänet jos hän vielä koskee uudestaan. Sitten hänen hymynsä hyytyy. Tunnelma on tappavan kylmä ja kolkko. Hän tarttuu minua ranteista ja alistaa makuulle. Syljen vasten hänen rumia kasvojaan, haukun miehen irvikuvaksi, joka hän on, ja kamppailen vastaan. Hyödytöntä. Mitä pieni tyttö aikuiselle miehelle mahtaisi? Haluan purra häneltä kalun irti jos hän työntää sen suuhun. Lopulta huomaan olevani täysin avuton ja alan itkemään ja rukoilemaan häntä lopettamaan. Hän ei lopeta. Häntä ei kiinnosta miltä minusta tuntuu. Hän tahtoo vain sen mitä tuli hakemaan minulta. Peitän kasvoni käsin häpeästä ja nyyhkytän. Koko huone huojuu ja velloo työntöjen tahdissa. Kaikki on pelkkää mustaa. Isän äänet kuuluvat kuin jostain kaukaa. Pian olen irti kehostani ja tarkkailen tilannetta katonrajasta surumielisenä, näen hätäännykseni, avuttomuuteni ja haurauteni isän otteissa. Lennän vähän ylemmäs, en halua olla täällä nyt. Lennän avaruuteen. Leijailen yötaivaalla tähtien tuikkiessa ympärilläni ja itken. Miksen voi olla aina avaruudessa? Yhtäkkiä jysähdän takaisin. En enää lennä tai ole irtautunut kehostani. Havaitsen itkeväni vuolaasti. Olen taas yksin, isä on poistunut huoneesta. Ja yö on taas hiljaa, ja tähdet taivaalla tuikkivat, samalla kun minä teen hiljaisesti sisäistä kuolemaa jälleen yhden raiskauksen jälkeen tietäen, että se tapahtuu huomenna taas uudestaan. Aamu koitti. Avasin silmäni rättiväsyneenä. Oli kouluaamu ja tuntui kuin yön aikana olisin juossut maratonin, joka paikkaan sattui. Tuntui kuin en olisi nukkunut yhtään ja silti piti nousta ylös. Minulla ei ollut enää aavistustakaan yön tapahtumista. Luulin että olen ollut unessa koko yön. Mutta en ollut. Tämä oli taas vain yksi normaali arkiaamu. Aamiaisen syötyäni lähdin kouluun. Mutta kaikki tapahtuisi uudestaan seuraavana yönä. Ja aamulla olisin täydellisen tietämätön kaikesta. Tätä koko lapsuuteni oli.

Mistä kirjoittaisin?

Minulla on viime aikoina ollut haasteita kirjoittaa mistään joten kysynkin teiltä, rakkaat lukijani, mistä tahtoisitte minun kirjoittavan?

Saa myös antaa palautetta!

Blogini suosio on ollut selvässä laskussa. Joskus se oli vielä Blogit.fi-sivustolla kärkikymmenikössä mutta ei enää ole. Koen niin että kun olen alkanut voimaan paremmin, ei ihmiset saa sitä mielihyvää pilkata minua ja kirjoituksiani samoin kuin silloin kun olen ollut "hullu". En tiedä onko tämä virhearvio vaiko totta. Olen saanut monenlaista negatiivista niskaani ihan vain siksi että minulla on ollut erilaisia harhoja ja siitä ettei juuri kukaan tunnu uskovan tarinaani hyväksikäytöstä johon koko suku on osallistunut. Ja jos sinulla on tähän asiaan jotakin sanottavaa, on parempi ettet sano sitä, se keskustelu on niin monet kerrat käyty läpi eikä se johda mihinkään.

Ehkä blogini suosio on siksikin laskussa etten enää puhu niin avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksista kuin ennen? En enää oikein uskalla puhua niistä. Pelkään, että sellainen sisältö on asiatonta ja olen hyvin tarkka nykyään siitä etten mene minkäänlaisen asiattomuuden puolelle kirjoituksissani. Tarkempi siitä olen nykyään kuin ennen. Ehkä niitä oli kiinnostavaa lukea, oliko?

Toinen syy miksen puhu enää hyväksikäytön kokemuksista niin paljon on se, että muistot ovat alkaneet tavallaan haalistua niin, etten enää ole itsekään aivan varma, mitä kaikkea oikeastaan tapahtui. Ikään kuin en yhtäkkiä enää muistaisi niin hyvin. Välillä pohdin jospa kirjoittaisin taas jotakin fiktiivistä mutta sellaistenkin postausten suhteen pohdin tarkoin, mikä on liian asiatonta ja mistä olisi lupa vapaasti kirjoittaa. Joten olen nykyään tyytynyt kirjoittamaan aikalailla kaikesta muusta mutta en liian suoraan seksuaalisen hyväksikäytön teemoista.

Joten, ehdottakaa siis vapaasti, lukijani, jotakin mistä tahtoisitte minun kirjoittavan. Suukkoja!

Ehkä kaikki vain tapahtuu vailla merkitystä

Voin taas vaihteeksi paremmin. Toiveikkaampi olo tulevaisuuden suhteen ja vähemmän jo musertaa että harhat olivatkin vain harhaa, ne positiiviset. Mikä iso helpotus ettei enää koe sitä telepatiaa mikä ollut aikalailla päälle viisitoista vuotta minulla se uskomus. Se loppui onneksi kokonaan. En siis nyt taida olla erityisemmin harhainen.

Tapaan sossua täällä osastolla ja keskustellaan asumiskuvioista. Jospa muutto toiselle paikkakunnalle olisi uusi alku. Ehkä saisin sieltä uusia ystäviä.

Ehkä näiden vastoinkäymisten kuului tapahtua? Ehkä tämän täytyi tapahtua jotta muuttaisin parempaan paikkaan? Sellaiseen, missä on varmasti turvallinen olo ja ehkä myös parempi porukka.

Tapahtuuko kaikki tarkoitetusti? Haluaisin uskoa siihen, vaikka se on ehkä vain sellainen lohtua tuova ajatus mikä ei ehkä ole totta. Ehkä asioita vain tapahtuu ilman mitään merkitystä, vailla päämäärää, vailla suuntaa.

Muutto toisaalle innostaa. Ehkä se on siis hyvä idea. Tuntuu, että ehkä sitten voisin lopultakin olla turvallisin mielin kotonani. Tarvitsen turvan tunteen toipuakseni. En voi elää paikassa jossa valvon öitä peloissani. Kaiken muuten voi hyväksyä, vastoinkäymiset, mutta turvan tunne ei liity niihin. Se on välttämättömyys.

Toivottavasti löydän mieluisan kodin toisaalta ja voisin lopultakin elää ja olla turvallisin mielin.

Minulla oli tosiaan kaikenlaisia harhoja tässä vielä muutama viikko sitten. Kuvittelin että pään nyökäytyksin ja ajatuksin muovaan universumia. Kuvittelin kotona että kun piirrän ruksin sormellani oveen, olen turvassa eikä kukaan voi tunkeutua ovestani läpi. Kuvittelin että suosikkiartistini on sielunpuolikkaani, täydellinen sellainen, ja me menemme vielä naimisiin. Kuvittelin jopa minkälainen tilanne alttarilla olisi. Kuvittelin että saan kenet haluan, jopa homomiehet ja heteronaiset. Kuvittelin että saan tittelin "kaikkeuden kaunein nainen". Kuvittelin että olisin Jeesustakin suurempi henkilö vielä. Eli aikalailla melkoista suuruusharhaa.

Sitä toki ei tiedä vaikka olisinkin julkisuuden henkilö vielä mutta tuo kaikki oli yliampuvaa. Tuskinpa tällä ulkonäöllä voittaisi Miss Universumi -kisat, mitä myös ajattelin, että minua olisi "energiakidutettu" rumaksi läpi ikäni minkä myötä energiani olisi entistäkin kauniimpaa myöhemmin niin että muuntautuisin hyvin kauniiksi. Se varmasti tapahtuu että kaunistun mutta ei varmaankaan aivan niin paljoa. Kuvittelin että saan paljon palkintoja kun teen "tehtävääni" oikein. Suoritin siis taas "alien-tehtäviä" osastolla ollessani. Pelastin planeetta Maan maailmanlopulta. Nyt viikkoon, pariin, niitä ei ole ollut.

Se on kyllä mysteeri mistä keksin tuon kaiken, mutta ehkä psykoosi on vähän kuin unet. Ne tulee ne harhat jostain tuolta alitajunnasta eikä niitä pysty erityisemmin mitenkään selittämään, mistä. Tärkeintä on että ymmärrän sen olleen harhaa ja että se meni ohitse. Vielä aprikoin onko alieneilla tuollaisia kykyjä joita itse suoritin että sain kokeilla sitä... voi olla että ei, voi olla että keksin kaiken jostain.

No, nyt ajattelen enemmän tätä hetkeä enkä suurta tulevaisuutta, jos mitään suurta sitten edes on luvassa. Totuttaudun ajatukseen että ei ole koska tällä hetkellä ei todellakaan ole ajankohtaista hakeutua esimerkiksi lehtihaastatteluun. Jos koskaan. Olisi kyllä valtava pettymys jos en ikinä jaa tarinaani. Siihen pyrin. Mutta juuri nyt tyydyn vain vaatimattomaan elämään joka sisältää vastoinkäymisiä ja mielenterveysongelmia. Opettelen tyytymään siihen, mitä on. Se on hieno oppiläksy. Ja muuttaminen ajatuksena piristää mieltä ja tuntuu suunnattomalta helpotukselta.

Hyväksyn tämän mitä on

Minut siirrettiin osastolta toiselle. Täällä on vähän puheliaampaa porukkaa sekä huonekaveri mikä on ihan hyvä juttu. Kaipaan jutustelua. Voisin hoitajan kanssa lähteä kauppaan ostamaan tupakkaa seuraavaksi jos jollakulla on aikaa.

Ei enää niinkään hajota se että harhat olivat harhaa. Pääsen aika hyvin yli niistä.

Olen nyt vähän tuuliajolla. Kotona pelottaa. Toisaalta pelkään yhtälailla olin missä hyvänsä. Mutta jos pelot jatkuvat niin harkitsen muuttoa toiselle paikkakunnalle. Minulla on nyt suunnitelma. Olen toistaiseksi täällä osastolla. Kun kotiudun, jos en siedä pelkojen kanssa tai ne eivät mene ohi, alan etsimään uutta asuntoa. Siksi aikaa kunnes asunto löytyy, olen joko kotona tai osastolla.

Rauhoittaa mieltä kun on suunnitelma ja pelottaa vähemmän. Vähemmän vain ajelehdin.

Jotakin hyvääkin kaikessa on. Alan hyväksymään hiljalleen sen, mitä on. En vaadi suuria elämältä. Hyväksyn sen vaikka menee huonosti. Annan tilanteen olla mikä se on.

Helpottavaa myös ettei telepatiaharhat ole tulleet takaisin. Pääsin niistä kai lopullisesti eroon. Vaikka osa niistä olikin positiivisia - kuvittelin ihania parisuhteita joita ilmeisesti en tule koskaan saamaan.

Käyn nyt läpi surua ettei suuret unelmani käykään toteen - vaikka taustalla onkin ajatus että jotkin niistä voivat oikeasti toteutua. Suren silti sitä ettei mitään hienoa koskaan tule tapahtumaan, mistä psykoosissa haaveilin. Haaveilin todella, todella suuria. Aivan niin suuret haaveet tuskin toteutuvat.

Nyt otan rennosti. Nukun paljon. Pidän itsestäni huolta. Jokin toivo elää, että ehkä kaikki järjestyy. Ehkä kaikki on taas mennyt juuri oikein vaikkei siltä ehkä tunnu?

Tosiaan se on hieno taito, hyväksyä, mitä on, ja tyytyä siihen. Tiettyä vaatimattomuutta elämältä. Se nöyryys saa vain nauttimaan enemmän sitten niistä hienoista asioista joita ehkä voi vielä tapahtua.

En vaadi mitään. En halua mitään. Tyydyn siihen mitä on. Se riittää.

Välillä tapahtuu jotakin ikävää mikä myöhemmin osoittautuu siunaukseksi. Ehkä tämä nykyinen tilanne on sellainen.

Tyttörakkaushaaveita

Olen viimeaikoina ollut taas kuin teininä - haaveillut kauniista tyttörakkaudesta. En ole niinkään traumoja pohtinut tässä lähipäivinä. Haaveillut vain romanttisesta rakkaudesta ja naisista.

Lukioikäisenä varsinkin olin pakkomielteinen tyttörakkaudesta. Olin hyvin ihastunut yhteen tyttöön silloin ja edelleen olen. Hänelle tunnustinkin tunteeni ja hän ilahtui. Mutta tulkitsin sen niin että hän oli vain imarreltu emmekä sitten enää jutelleet. En ole ikinä ollut naisen kanssa.

Ehkä hänen sekä suosikkiartistini kautta pidän naisista joilla on tumma polkkatukka. Minulla on hyvin tarkka kuvaus lisäksi mielessäni naisesta josta en ole varma mitä se on. Kuka se henkilö on vai onko sellaista henkilöä olemassa? Tiedän hänen nimensä, ulkonäkönsä, missä asuu, mitä tekee ja minkä ikäinen on.

En taas muuta haluaisi kuin löytää tyttöystävän tai naisystävän. Kymmenen vuoden ikäero ei haittaisi. Toisinaan ihastun itseäni kymmenen vuottakin vanhempiin naisiin. Yhteen tutustuin osastolla kerran mutta ikävä kyllä en häntä enää somesta löydä. Harmittaa.

Katselen vain Youtubesta lesboaiheisia videoita. Sydän särkyy.

No, jotakin positiivistakin. Päädyin siihen että haaveilen mistä haaveilen. Julkisuudesta, siis. En hylkää niitä haaveita. En tiedä toteutuuko ne mutta haaveileminen kuitenkin tuo hyvää mieltä, uskotella itselleen, että ne haaveet voivat toteutua. Ja ehkäpä tyttörakkaushaavekin voi toteutua vielä. Pitää vaan mennä jonnekin missä tavata naisia, kuten homobaariin. Ehkä alan aktiivisesti siellä käymään nyt kun baariin meneminen ei ajatuksena ahdista niin paljoa!

Pettymyksiä

Minulla oli suuria haaveita julkisuudesta ja että saisin parisuhteita monia hienoja ja nyt tajuan sen kaiken olleen kai harhaa ja masentaa. Päätin silti yrittää, käytännössä toteuttaa haaveeni, kunnes olen siihen valmis. Jospa ne voivatkin toteutua?

Todella musertavaa tajuta että nämä suuret haaveet ovatkin harhaa. Mutta se on taas yksi askel kohti eheyttä.

En tiedä nyt, saanko mitään tai ketään ja masentavaa. Toisaalta on todella helpottavaa että nämä päänsisäiset keskustelut ovat lopultakin päättyneet. En koe mitään telepatiaa enää.

Surettaa vain että kuvittelin täydellisen parisuhteen naiseen ja tajuta että se olikin kuvitelmaa. Kuvittelin, että suosikkiartistini tietäisi minut ja olisi rakastunut minuun. Kuvittelin varmasti sen kaiken.

Tekisi mieli ihan itkeä mutta itku ei tule.

Ehkä tyydyn tähän elämään.

No, joka tapauksessa on iso helpotus ettei enää ole ollenkaan niitä päänsisäisiä keskusteluja. Että kuvittelin ne. Mutta masentaa, onko ikinä mitään julkisuutta, mitään parisuhteita.

Lesboilua

Tänään olen nukkunut todella pitkään. Heräsin vasta päiväkahveille. Nyt tässä kirjoittelen ja juon vielä toista kupillista kahvia.

Sovin ehkä treffit naisen kanssa. Jännittää kun en aiemmin ole ollut treffeillä naisen kanssa. Se on minua kymmenen vuotta vanhempi, kaunis tummatukkainen nainen. Pidän naisista jotka ovat kypsiä. Viisikymmenvuotias alkaa olla liikaa mutta kymmenen vuoden ikäero ei minua haittaa, pikemminkin päinvastoin. Onko tämä joku äitijuttu? Ei välttämättä.

En ole aivan varma tästä, muistanko oikein, mutta äidin kanssa seksuaalisen hyväksikäytön tilanteissa äiti on muuttanut muotoaan erinäköisiksi naisiksi, olen siis hallusinoinut hänet erinäköiseksi kuin oikeasti on. En muista, oliko nämä hallusinaatiot jotain tulevia parisuhteitani vai mitä, mutta sytyin hänestä todella silloin mutta kun näin hänet omana itsenään, se kaikki oli yököttävää.

Olen vitsaillut, että olen lesbokuningatar jolla on polkkatukka-armeija. Pidän naisista joilla on tumma polkkatukka. Ehkä sekin on jokin äitijuttu kun äidillä ollut tumma polkkatukka. En tiedä mistä tuo vitsi sitten tuli. Kuningatar? Monta tyttö- ja naisystävää?

Varsinkin mielessäni on tarkka kuvaus naisesta jonka etunimen ja sukunimen tiedän ja miltä hän näyttää - musta jämäkkä polkkatukka otsatukalla - mutta en tiedä onko tuollaista henkilöä olemassakaan vai keksinkö hänet päästäni.

Jännittää ne treffit vähän mutta taidan kuitenkin mennä. En siinä mitään menetä, jos menen, saatan menettää, jos en mene.

Alan aika nopeaan hyväksyä harhaisuuteni. Ei muserra enää niin paljoa, että kuvittelin että ihastuksen kohteeni olisivat minusta kiinnostuneita. Helpottaa enimmäkseen se että tämä telepatiakokemus alkaa väistyä kokonaan enkä koe sitä enää.

Minulla ei ole kokemusta vielä naisesta. Paitsi sukulaisista, ikävä kyllä. Ehkä treffit menevät hyvin. Tuntuu kyllä kivalta että joku nainen on kiinnostunut... hihi.

Alan varmaankin aktiivisesti käymään homobaarissa. Nykyään se ajatus siitä ei ole enää niin ahdistava.

Olen edistynyt ja nykyään ahdistaa seksuaaliset tuntemukset vähemmän. Olen kyennyt toteuttamaan seksuaalisuuttani paremmin - vaikka edelleen jos on takauma päällä, en siihen pysty, vaikka toisaalta haluaisin. Olen seksuaalisesti turhautunut samalla, samalla hyvin ahdistunut.

Ehkä tämä tästä.