Tarina seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Yö oli saapunut. Makasin valveilla sängyssäni omaa hengitystäni kuunnellen. Tuuletin hurisi hiljaa ja yö oli sysimusta ja salaperäinen. En tiennyt syytä mutta jokin pelotti minua ja sai minut levottomaksi. Makasin silmät auki ja tuijotin tyhjyyteen. Yön tunnelma oli jotakin aina niin tuttua. Mietin lähteäkö taas salaa yökävelylle. Jostain tuntemattomasta syystä niin teki mieli aina tehdä tällaisina levottomina yön hetkinä. Yhtäkkiä ovi avautui hiljaa. Joku asteli huoneeseeni. Makasin aloillani sydän hakaten. Miksi tämä tunne on samalla niin tuttu ja toisaalta niin vieras? Kuin tapahtuisi uudestaan jotakin pahaa jota tapahtuu aina, mutten tiedä, mitä. Se joku istuu viereeni sängynlaidalle. Pysyn hievahtamatta. Mitä oikein tapahtuu? Kuka tuo on? Hän ujuttaa kätensä peiton alle. Tajuamatta itsekään nopeaa reaktiotani, ponkaisen makuuasennosta istumaan ja karjun hänelle, isälleni, että mitä hemmettiä luulet tekeväsi? Irti minusta! Kaikki on päivänselvää. Se on taas isäni joka tulee seksuaalisesti pahoinpitelemään minut. Hän vain hymyilee epämääräisesti eikä sano mitään. Tuijotan häntä valmiina tappamaan hänet jos hän vielä koskee uudestaan. Sitten hänen hymynsä hyytyy. Tunnelma on tappavan kylmä ja kolkko. Hän tarttuu minua ranteista ja alistaa makuulle. Syljen vasten hänen rumia kasvojaan, haukun miehen irvikuvaksi, joka hän on, ja kamppailen vastaan. Hyödytöntä. Mitä pieni tyttö aikuiselle miehelle mahtaisi? Haluan purra häneltä kalun irti jos hän työntää sen suuhun. Lopulta huomaan olevani täysin avuton ja alan itkemään ja rukoilemaan häntä lopettamaan. Hän ei lopeta. Häntä ei kiinnosta miltä minusta tuntuu. Hän tahtoo vain sen mitä tuli hakemaan minulta. Peitän kasvoni käsin häpeästä ja nyyhkytän. Koko huone huojuu ja velloo työntöjen tahdissa. Kaikki on pelkkää mustaa. Isän äänet kuuluvat kuin jostain kaukaa. Pian olen irti kehostani ja tarkkailen tilannetta katonrajasta surumielisenä, näen hätäännykseni, avuttomuuteni ja haurauteni isän otteissa. Lennän vähän ylemmäs, en halua olla täällä nyt. Lennän avaruuteen. Leijailen yötaivaalla tähtien tuikkiessa ympärilläni ja itken. Miksen voi olla aina avaruudessa? Yhtäkkiä jysähdän takaisin. En enää lennä tai ole irtautunut kehostani. Havaitsen itkeväni vuolaasti. Olen taas yksin, isä on poistunut huoneesta. Ja yö on taas hiljaa, ja tähdet taivaalla tuikkivat, samalla kun minä teen hiljaisesti sisäistä kuolemaa jälleen yhden raiskauksen jälkeen tietäen, että se tapahtuu huomenna taas uudestaan. Aamu koitti. Avasin silmäni rättiväsyneenä. Oli kouluaamu ja tuntui kuin yön aikana olisin juossut maratonin, joka paikkaan sattui. Tuntui kuin en olisi nukkunut yhtään ja silti piti nousta ylös. Minulla ei ollut enää aavistustakaan yön tapahtumista. Luulin että olen ollut unessa koko yön. Mutta en ollut. Tämä oli taas vain yksi normaali arkiaamu. Aamiaisen syötyäni lähdin kouluun. Mutta kaikki tapahtuisi uudestaan seuraavana yönä. Ja aamulla olisin täydellisen tietämätön kaikesta. Tätä koko lapsuuteni oli.