Ehkä elämä onkin seikkailu

Nyt ollut vähän musertavia viime viikot. Huolenaiheita ja stressiä on ja traumat mitkä vaikuttavat toivottomilta toipua. Mutta silti tiedän ja tunnen miten kaiken aikaa menen kohti eheyttä. Se vain vie oman aikansa. Sitten stressaa murtunut nilkka joka kipuilee ja lääkitysasiat. No, niille en voi mitään. Pitää vain toivoa ettei nilkka mene pahemmaksi ja että lääkitysasiat selkiää.

Musertava olo, mutta joku rakastaa minua täysillä. Se on kai tärkeintä. Ja että ottaisin sen myös vastaan. Ja että minä osaan rakastaa. Osaanko?

Nyt on vähän positiivisempi fiilis kuitenkin kun olin vähän flunssainen ja se tauti alkaa helpottaa niin heti osaan olla kiitollinen hyvistä päivistä. Nyt on tavallaan ihan hyvä päivä kuitenkin. Vähän tuntuu että päätä hajottaa jossain tuolla syvällä mutta olen irrallaan siitä tunteesta.

Tekisi mieli vain itkeä, itkeä ja itkeä. Keittelen kahvia. Kuuntelen tv:tä. Olen kiitollinen tällaisista arkisista iloista.

En tiedä, miltä tulevaisuus näyttää. Eheämmältä, varmaan. Ehkä tulee taas nousujohteinen kausi tuon romahduskauden jälkeen. Olen aika onneton ja toivoton. Mutta vain kohtaan nekin tunteet, niitäkin on ollut aikanaan, toivottomuutta, joka kumpuaa nyt pintaan.

En tiedä mihin päin olen nyt menossa, mutta ehkä elämä onkin seikkailu jota ei voi ennalta määrittää.

Lyhyt novelli raiskauksesta

Tämä teksti kumpuaa jostain syvältä alitajunnastani, mutta jos olen kokenut vastaavia tilanteita, en vieläkään muista sitä kunnolla. Makoisia lukuhetkiä.

Kahlitsette minut kuin vangin, ja vankihan minä olenkin, vanki tämän tummanpuhuvan yön, tämän kaihon johonkin parempaan maailmaan. Otitte aseenne esiin ja naureskelitte likaisesti, olettehan vallassa, jälleen. Minun ei auta kuin purra huulta ja kestää kipu, kipu, mikä on sietokyvyn ylittävää ja melkein liian voimakasta jotta pysyisin ylipäätään elossa. Sitten te riisuitte farkkunne, bokserinne, ja käskitte, ime sitä, suutele sitä. Minä ummistin silmäni ja kyyneleet vierivät poskillani kun otan sen suuhun. En ole täällä, olen avaruudessa, missä lennän vapaana kaikista huolista, taikka pilvettömällä taivaalla lintujen kanssa yhdyn tuohon lentoon, niin kuvittelin, ja uppouduin tähän mielikuvaan itsestäni lentämässä, kun liikuttelit lanteitasi edestakaisin edessäni. Yritin olla huomioimatta sen makua ja liukasta koostumusta suussani, sinun häpykarvoitustasi joka raapii kasvojani. Lopulta havahdun lentomatkaltani tänne missä maistan eritteitä suussani. Sinä saavutit huippusi. Juuri kun olen huokaisemillani helpotuksesta, päättää toinen teistä tulla sinun jälkeesi. Nyt alan olla todella tuskainen. Tämä ei vain lopu! Koska tämä loppuu? Vaihdatte paikkoja ja sitten sinä työnnät sen suuhuni ja virnistäen tuota inhottavaa hymyäsi, sinä komennat, ota se suuhun. Minä avaan silmäni. Sanon, ei. Sinä osoitat minua aseellasi, komennat uudestaan, uhkaillen. Sanon yhä pontevammin, ei! En ota sitä likaista kyrpää suuhuni! Ime sitä ite ja tukehdu siittiöihis! Sinä vain naurahdat ja pudistelet päätäsi. Tämä tyttö ei selvästi tiedä milloin tulee luovuttaa... Hyvä, sitten pakotan sut, sanot, ja käyt minuun kovakouraisesti kiinni. Päässäni napsahtaa. Minä muutun raivokkaaksi villikissaksi. Ärisen niille, potkin, nyrkkeilen, syljen... Olen täynnä adrenaliinia ja kiihkoisaa raivoa. Sinä alistat minut maahan ja sanot, tyttö, nyt, turpa kii, tai ammun. Otan ilkikurisen hymyn huulilleni ja kohtaan katseesi. Voi, et uskaltaisi. Säälittävä hiirulainen. Voi voi. Nauran likaisesti vasten hänen rumia kasvojaan enkä irrota katsettani hänen silmistään. Hän muuttuu täysin jääkylmäksi ja tähtää aseella otsaani. En vieläkään irrota katsettani hänestä, vaikka olen mustelmilla pahoinpitelystä, hikinen raivosta ja joka paikkaa kivistää sinun otteessasi. Nauran vain. Et uskalla. Sinä lasket hitaasti aseesi, ja sen jälkeen tukistat minua lujasti hiuksista kourallasi. Tällä ei tee enää mitään, samantekevää, ei me sua ees kaivata, sanotte miltei yhteen ääneen, irrotatte otteenne ja poistutte, hiljaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jään yksin puuskuttamaan raivosta täristen huoneeni lattialle ja tiedän että te ette vieläkään ole saaneet tarpeeksenne minusta ja tulette seuraavana yönä uudestaan.

Kiitos, elämä, kun opetit minua

Voin olla kehossani! Voin olla fyysinen!

Kiitos, elämä, kun opetit minua. Kiitos kaikesta siitä rakkaudesta jota olen saanut osakseni. Kiitän sinua elämä kun opetit minulle mitä puhdas pahuus on. En voisi olla tämän kiitollisempi.

Tiedän, mitä on kaihertava tuska, kärsimys, tiedän mitä on unettomat yöt vaarassa ja tiedän mitä on kuolla henkisesti.

Opetit minua arvostamaan kiltteyttä, ystävyyttä, myötätuntoisuudellasi kasvatit minusta tuntevan henkilön olosuhteissa joissa tuskin pystyi mitään normaaleja tunteita tuntemaan.

Sinä olet minulle se tärkein kaikista, elämä, ja minut on luotu sinua elämään.

Lempikirjani, Universumien Tomu

Viimeinkin annan itseni tuntea niin kuin tunnen. En pakene seksuaalisia tunteita (pelossa että ne tarttuvat muihin). Annan itseni olla ahdistunut kun olen ahdistunut, se ei ole vakavaa, ja ahdistus heti helpottaa.

Elämäni on ollut hyvin rankkaa mutta hyvin palkitsevaa. Olen nykyään vähän epätoivoinen, tuleeko mistään koskaan mitään? Voinko koskaan kirjoittaa sen kirjan elämästäni? Tulenko tervehtymään psyykkisesti?

Älä lue tätä tekstiä jos et halua tietää spoilereita Universumien Tomu -trilogiasta.

Luin vähän lempikirjaani, Maaginen kaukoputki, joka on Universumien Tomu -trilogian viimeinen osa. Siellä kirjan päähenkilöt tunnustavat rakkautensa toisilleen. Olen lukemattomat kerrat lukenut tuon kohtauksen ja aina yhtä liikuttuneena. Samaistun päähenkilön Lyran kamppailuun vaarojen keskellä. Samaistun muutenkin koko trilogiaan, kuin se olisi kirjoitettu omasta elämästäni symbolimuodossa.

Ensimmäisestä osasta on elokuva, Kultainen kompassi, mutta se leffa oli pettymys ja päättyikin ihan väärällä tavalla. Paras osa kirjasta, kirjan loppuvaihe, kun Lyra itkeä nyyhkyttää daimoninsa (sielu eläimen hahmossa) rinnalla vaativaa tehtäväänsä joka on melkein liian vaativa, ei tullut siihen elokuvaan.

Itkin taas tuolle kirjalle, se on niin kaunis ja niin samaistuttava. Minullakin on ollut rankka ja vaarallinen elämä ja taistellut todella elämästä ja kuolemasta. Itkenyt lohduttomana monet kerrat kaikelle tapahtuneelle, itkenyt itseni uneen.

Avaruus on täynnä tietoa jonka olen unohtanut. Avaruus jotenkin kiehtoo minua loputtomasti. Olen irtaantunut kehostani ja siellä liidellyt.

Voisin yrittää jaksaa lukea nuo kirjat järjestyksessä taas mutta en meinaa jaksaa keskittyä lukemiseen. Luen vain lempikohtiani sieltä täältä. Nykyisellään muutenkin lukukokemus on paljon palkitsevampi kuin viimeksi kun ymmärrän kirjan sisältöä paremmin ja koska voin paremmin samaistua tuohon taisteluun joka on käynnissä kirjassa.

Surin aina lapsena sitä että päähenkilöt Lyra ja Will lopussa erotettiin toisistaan. Heidän ääretön rakkautensa toisiinsa saa minut aina yhä uudestaan liikutuksen valtaan. Olin hivenen pettynyt kirjan loppuun koska en ymmärtänyt mitä siinä tarkoitetaan "Taivaan tasavallalla" minkä Lyra toteaa että pitäisi rakentaa.

Helvetin palkitseva elämä, täytyy sanoa. Voin tuntea niin syvästi kaiken sen kamaluuden jälkeen. Voin ymmärtää mitä on olla todella peloissaan, todella vihainen, todella surullinen. Voin ymmärtää kuinka tärkeää on rakkaus ja ystävyys. Voin iloita pelkästään ihmisten ystävällisyydestä suuresti. Osaan arvostaa sitä. Minä olen kokemuksen rikkaampi, ja vaikka se kokemus onkin negatiivista, se kääntyy toiseksi. Se kääntyy riemuvoitoksi.

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Olenko ikinä julkisuudessa? Tulenko kirjoittamaan onnistuneen omaelämäkerran? Tulenko edes olemaan terve ja elämään ihan tasapainoista ja hyvää elämää? Tulevaisuus vaikuttaa juuri nyt onnettomalta. Mutta pidän toivon liekkiä yllä. Se liekki johdattaa minut perille läpi pimeyden, läpi tuskan ja kärsimyksen.

Exäni ja minun historiaa

Ensivaikutelmani sinusta oli "koulukiusaajamainen mutta sympaattinen". Naurahdan vähän tuolle vaikutelmalle nyt. En tiedä, mistä se tuli. Siitäkö, että olit yhtä miehekäs kuin se alakoulun koulukiusaajapoika-ihastus? Olet oikeasti pikemminkin se myötätuntoinen, avarakatseinen persoona kuin kiusaaja. Ehkä sinussa oli vähän pahan pojan vaikutelmaa minkä edelleen voin sinussa nähdä vaikket ole paha mitenkään. Päinvastoin. Sitten minulle nousi vilpitön halu nostaa sinut pois siitä synkkyydestä missä näin sinun olevan. Myöhemmin huomasin olevani ihastunut sinuun.

Me aloimme juttelemaan. Minä olin se joka teki aloitteen. Kerroin, että on jotakin mitä haluaisin sanoa mutta en uskalla, ja sinä rohkaisit minut kertomaan sen. Sanoin että olen vähän ihastunut sinuun. Sinä totesit, hulluutta, en ole kovin ihastuttava ihminen. Sanoit että sinulla on minua kohtaan jotakin vastaavaa tunnetta.

Tapasimme sinun luonasi jolloin avauduit yhdestä pahimmasta traumastasi, ex tyttöystävän itsemurhasta, itkit ja minä lohdutin sinua. Se oli kaunis hetki. Jäin sinun luoksesi yöksi ja aamulla totesit minulle herkistyneenä, et arvaakaan miten kiitollinen olen että sain herätä sun vierestä. Myöhemmin kun kysyin, olit liikuttunut siksi että olin ensimmäinen ihminen aikoihin joka ei ole vain exän korvike, että halusit todella herätä juuri minun vierestäni.

Aloimme seurustelemaan. Taikka, yritimme, ainakin. Minun puoleltani se vain ei toiminut. Mutta vietin vuoden luonasi, jonka muistan hyvin, meillä oli todella hauskaa silloin yhdessä ja teimme kaikenlaista. Noin vuoden kuluttua siirryin taas asumaan omaan kämppääni. Ongelmamme alkoivat.

Minä aloin muistamaan traumat noin vuoden tuntemisen jälkeen ja vointini romahti. Silloin meillä molemmilla oli vaikeaa. Erosimme monesti ja palasimme takaisin yhteen. Jojoilimme, ja siitä asti tämä meidän suhteemme on ollut varsinaista jojoilua. Edelleen on.

Olen syvästi kiitollinen sinusta. Sinä olet auttanut minua oppimaan näkemään itseeni parhaassa mahdollisessa valossa. Sinä olet pysytellyt rinnallani vaikka kuulemma kenen tahansa muun kohdalla olisit jo luovuttanut. Sinä kestit läpi minun vaikeimmatkin vaiheet rinnallani eläen. Nyt, sinun sekä oman työstämisen, ansiosta, olen eheämmäksi tulossa kuin mitä koskaan olen ollut. Sait myös uinuvan potentiaalini nousemaan pintaan mistä olen kiitollinen. Olen varmasti harjaantunut ajattelijana sinun myötäsi.

Saattaa olla että minäkin rakastan sinua, sinähän kuulemma rakastat minua, liikaa. Mutta dissosioin tunteeni sinuun. Ymmärsin sen tänään, että vaikka en tunne romanttista rakkautta, ei se tarkoita ettei sitä olisi olemassa. En vain ole tottunut tuntemaan sellaista tunnetta (kuin suunnilleen raiskauksen yhteydessä, mikä on pahasti häiriintynyttä, ja ymmärrettävää että siksi dissosioin nekin tunteet). Edelleen jokin osa minussa sanoo, että en kuitenkaan saa vastarakkautta, vaikka kyse on pikemminkin siitä että sinä et saa vastarakkautta minulta.

Olet tärkein kaikista koskaan, sen tiedän. Toivon, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus, jos vain saisin kaikki defenssit purettua ja pääsisin rakastumaan sinuun sillä tasolla millä sinua tajuamattani rakastan.

Tunteeni exääni kohtaan

Exä kävi kylässä. Nousi monenlaisia tunteita pintaan. Nousi se rakkaudessa kyyninen osa joka pitää romanttisuutta kliseenä, surullinen osa joka ei vastaanota taikka tunne rakkautta ja vihainen osa joka on vihainen isälle. Sitten tunsin hetkittäin meidän välisen yhteyden, syvän kumppanuuden tunteen, niin kuin me kuuluttaisi toisillemme, hän sanoi että tuntee samaa minuun aina ja minä vain satunnaisesti. Ymmärsin että tunnen jotakin positiivista häneen syvällä itsessäni mutta dissosioin senkin tunteen. Puhuttiin siitä miten olen ainut nainen jonka kanssa hän on koskaan halunnut lapsia, että minun kuuluisi olla äiti ja niin edelleen, ja että tuntuisi niin oikealta vain saada lapsia kanssani.

Sitten kun hän lähti, jäin puulla päähän lyötynä miettimään että tämä mies on turvallinen, hän ei ole sosiopaatti raiskaaja pedofiili kuin ne aiemmat miehet, eikä hän ikinä millään lailla satuttaisi minua. Mietin että mitä helvettiä, tämähän on ihan kunnollinen ja hyväntahtoinen mies.

Opin tuntemaan hänet vähän paremmin nyt kun nähtiin, esimerkiksi hän valotti minulle miksi puhuu itsestään niin kyyniseen sävyyn (että on kasa paskaa) että se on enemmänkin jotain itselleen vittuilua mutta ettei hän vittuilisi muille koska se on ilkeää. Kuvittelin hänet aiemmin negatiivisena muitakin ihmisiä kohtaan koska puhuu itsestään niin negatiiviseen sävyyn. Ilmeisesti se on jotakin päinvastaista.

Aistin hänet uudessa valossa. Ymmärsin etten kaiketi näe häntä kovin realistisesti.

Nyt pieni Bella iloitsee syvällä sisällään että on aikuinen ja löytänyt miehen joka ei satuta, johon on ihastunut, jolta saa vastakaikua. Tolle pojalle vois vaikka flirttailla, khihi, hän ajattelee syvällä sisällään. Aikuinen suorastaan pelkää koska on turvallisen miehen kanssa eikä ole tottunut siihen että joku mies olisi turvallinen. Teini suree ettei saa vastakaikua (mikä ei pidä paikkaansa) ja että hänellä on yksipuolisia tunteita. Murrosikäinen häpeilee itseään ja pitää itseään jotenkin huonompana kuin tämä mies on.

Puhuttiin että jos oltaisiin jo toimittu niin meidän teoreettiset lapset olisivat alakouluikäisiä. Hän kuulemma ei ole ketään toista naista koskaan kokenut sellaiseksi että haluaisi lapsia, minä olen ainut ja luultavasti kuulemma tulisin olemaan ainut, ja hän on torjunut jo useammankin naisen koska "he eivät ole minä". Se vähän paljasti minulle kuinka paljon hän välittää ja rakastaa.

Dissosioin vain itseni ja tunteeni häneen ja sitten on kaikki nuo eri osat minussa jotka tuntevat erilailla. Nyt jäi kuitenkin näkemisestä kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis, ahdistaa mutta siten hyvällä tavalla että se on sallittu tunne tuntea ja saa olla ahdistunut jos on, kun hän minulle sitä sanoi, ettei haittaa vaikka ahdistaa ja on ihan okei jos ahdistaa, otin sen vastaan.

Mietin vain että helvetin isä mitä menit tekemään kun nyt aikuisena on niin vaikeata muodostaa parisuhdetta täydelliseen (?) mieheen ja niin paljon mistä eheytyä ennen kuin tämä suhde voisi edes jollain tasolla toimia.

Jos olen rakastunut tähän mieheen niin dissosioin ne rakkauden tunteet pois. Tai sitten en rakasta häntä. Mutta ehkä voisin rakastua häneen, jos olisin terveempi? Uskoisin niin, että se olisi mahdollista. Tämä tapaaminen sai minut tosiaan ymmärtämään häntä vähän paremmin ja huomaamaan hänen hyviä puoliaan. Pitää ihan ottaa terapiassa puheeksi me kaksi ja käsitellä näitä ongelmia, jos meillä olisi jokin mahdollisuus vielä toimia pariskuntana.

Oli eheyttävä tapaaminen kaiken kaikkiaan.

Fiiliksiä

Kipeänä olen. Aika paska fiilis fyysisesti. Sitten olen taas pelännyt telepatiaa niin paljon että hiljennän mieleni tehokkaasti mikä vain häiritsee. Tiedän ettei mitään telepatiaa ole mutta se vaivaa silti. Pakko päästä irti lääkityksestä. Nyt on ollut aika musertava olo useamman päivän verran.

Onko minulla toivoa paremmasta? Nyt-hetkessähän kaikki on hyvin. Tai ainakin suhteellisen hyvin. Menneisyys vain painaa päälle. Olen toivoton nyt. Ei ole sellaista iloa ja riemua nyt mitä ollut pitemmän aikaa, raskaammat olot tekevät tuloaan pintaan. Olenko parin vuoden päästä elämäni kunnossa, kuten ennustin? Nyt oikeastaan enää vuosi ja puoli.

Tosi raskaissa fiiliksissä mennään nyt mutta jossain tuolla on edelleen toivoa paremmasta. Tämä on ehkä jokin huonompi vaihe mutta se voi muuttua paremmaksi. Siinä myös pari selfietä.

Voiko olla todellista, itken, eikä tule loppua tuosta, kyynelten purosta poskillani, kun isäni hämäräperäinen olemus on ovellani, hän avaa oven ja astuu sisään, minä pidättelen henkeä, ei tule mistään mitään, astelee luokseni samettisin askelin, minä varovaisena pidättelen hengitystäni, en ole alasti, kunnes hän minut kovakouraisesti riisuu niin minä huudan, että Jeesus, pelasta minun runneltu sieluni tältä hämäräperäiseltä yöltä, potkin ja kamppailen vastaan, hän ei välitä, hän suutahtaa, sanoo turpa kii tyttö jos et tahdo kuolla, minä lopetan hengittämästä, lamaannun, ja se tuosta, elämästä, ei minussa henki pihise enää, koska sinä minut tapoit yöhön tuohon niin mysteeriseen.