Tapaan sossua täällä osastolla ja keskustellaan asumiskuvioista. Jospa muutto toiselle paikkakunnalle olisi uusi alku. Ehkä saisin sieltä uusia ystäviä.
Ehkä näiden vastoinkäymisten kuului tapahtua? Ehkä tämän täytyi tapahtua jotta muuttaisin parempaan paikkaan? Sellaiseen, missä on varmasti turvallinen olo ja ehkä myös parempi porukka.
Tapahtuuko kaikki tarkoitetusti? Haluaisin uskoa siihen, vaikka se on ehkä vain sellainen lohtua tuova ajatus mikä ei ehkä ole totta. Ehkä asioita vain tapahtuu ilman mitään merkitystä, vailla päämäärää, vailla suuntaa.
Muutto toisaalle innostaa. Ehkä se on siis hyvä idea. Tuntuu, että ehkä sitten voisin lopultakin olla turvallisin mielin kotonani. Tarvitsen turvan tunteen toipuakseni. En voi elää paikassa jossa valvon öitä peloissani. Kaiken muuten voi hyväksyä, vastoinkäymiset, mutta turvan tunne ei liity niihin. Se on välttämättömyys.
Toivottavasti löydän mieluisan kodin toisaalta ja voisin lopultakin elää ja olla turvallisin mielin.
Minulla oli tosiaan kaikenlaisia harhoja tässä vielä muutama viikko sitten. Kuvittelin että pään nyökäytyksin ja ajatuksin muovaan universumia. Kuvittelin kotona että kun piirrän ruksin sormellani oveen, olen turvassa eikä kukaan voi tunkeutua ovestani läpi. Kuvittelin että suosikkiartistini on sielunpuolikkaani, täydellinen sellainen, ja me menemme vielä naimisiin. Kuvittelin jopa minkälainen tilanne alttarilla olisi. Kuvittelin että saan kenet haluan, jopa homomiehet ja heteronaiset. Kuvittelin että saan tittelin "kaikkeuden kaunein nainen". Kuvittelin että olisin Jeesustakin suurempi henkilö vielä. Eli aikalailla melkoista suuruusharhaa.
Sitä toki ei tiedä vaikka olisinkin julkisuuden henkilö vielä mutta tuo kaikki oli yliampuvaa. Tuskinpa tällä ulkonäöllä voittaisi Miss Universumi -kisat, mitä myös ajattelin, että minua olisi "energiakidutettu" rumaksi läpi ikäni minkä myötä energiani olisi entistäkin kauniimpaa myöhemmin niin että muuntautuisin hyvin kauniiksi. Se varmasti tapahtuu että kaunistun mutta ei varmaankaan aivan niin paljoa. Kuvittelin että saan paljon palkintoja kun teen "tehtävääni" oikein. Suoritin siis taas "alien-tehtäviä" osastolla ollessani. Pelastin planeetta Maan maailmanlopulta. Nyt viikkoon, pariin, niitä ei ole ollut.
Se on kyllä mysteeri mistä keksin tuon kaiken, mutta ehkä psykoosi on vähän kuin unet. Ne tulee ne harhat jostain tuolta alitajunnasta eikä niitä pysty erityisemmin mitenkään selittämään, mistä. Tärkeintä on että ymmärrän sen olleen harhaa ja että se meni ohitse. Vielä aprikoin onko alieneilla tuollaisia kykyjä joita itse suoritin että sain kokeilla sitä... voi olla että ei, voi olla että keksin kaiken jostain.
No, nyt ajattelen enemmän tätä hetkeä enkä suurta tulevaisuutta, jos mitään suurta sitten edes on luvassa. Totuttaudun ajatukseen että ei ole koska tällä hetkellä ei todellakaan ole ajankohtaista hakeutua esimerkiksi lehtihaastatteluun. Jos koskaan. Olisi kyllä valtava pettymys jos en ikinä jaa tarinaani. Siihen pyrin. Mutta juuri nyt tyydyn vain vaatimattomaan elämään joka sisältää vastoinkäymisiä ja mielenterveysongelmia. Opettelen tyytymään siihen, mitä on. Se on hieno oppiläksy. Ja muuttaminen ajatuksena piristää mieltä ja tuntuu suunnattomalta helpotukselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti