Exäni ja minun historiaa

Ensivaikutelmani sinusta oli "koulukiusaajamainen mutta sympaattinen". Naurahdan vähän tuolle vaikutelmalle nyt. En tiedä, mistä se tuli. Siitäkö, että olit yhtä miehekäs kuin se alakoulun koulukiusaajapoika-ihastus? Olet oikeasti pikemminkin se myötätuntoinen, avarakatseinen persoona kuin kiusaaja. Ehkä sinussa oli vähän pahan pojan vaikutelmaa minkä edelleen voin sinussa nähdä vaikket ole paha mitenkään. Päinvastoin. Sitten minulle nousi vilpitön halu nostaa sinut pois siitä synkkyydestä missä näin sinun olevan. Myöhemmin huomasin olevani ihastunut sinuun.

Me aloimme juttelemaan. Minä olin se joka teki aloitteen. Kerroin, että on jotakin mitä haluaisin sanoa mutta en uskalla, ja sinä rohkaisit minut kertomaan sen. Sanoin että olen vähän ihastunut sinuun. Sinä totesit, hulluutta, en ole kovin ihastuttava ihminen. Sanoit että sinulla on minua kohtaan jotakin vastaavaa tunnetta.

Tapasimme sinun luonasi jolloin avauduit yhdestä pahimmasta traumastasi, ex tyttöystävän itsemurhasta, itkit ja minä lohdutin sinua. Se oli kaunis hetki. Jäin sinun luoksesi yöksi ja aamulla totesit minulle herkistyneenä, et arvaakaan miten kiitollinen olen että sain herätä sun vierestä. Myöhemmin kun kysyin, olit liikuttunut siksi että olin ensimmäinen ihminen aikoihin joka ei ole vain exän korvike, että halusit todella herätä juuri minun vierestäni.

Aloimme seurustelemaan. Taikka, yritimme, ainakin. Minun puoleltani se vain ei toiminut. Mutta vietin vuoden luonasi, jonka muistan hyvin, meillä oli todella hauskaa silloin yhdessä ja teimme kaikenlaista. Noin vuoden kuluttua siirryin taas asumaan omaan kämppääni. Ongelmamme alkoivat.

Minä aloin muistamaan traumat noin vuoden tuntemisen jälkeen ja vointini romahti. Silloin meillä molemmilla oli vaikeaa. Erosimme monesti ja palasimme takaisin yhteen. Jojoilimme, ja siitä asti tämä meidän suhteemme on ollut varsinaista jojoilua. Edelleen on.

Olen syvästi kiitollinen sinusta. Sinä olet auttanut minua oppimaan näkemään itseeni parhaassa mahdollisessa valossa. Sinä olet pysytellyt rinnallani vaikka kuulemma kenen tahansa muun kohdalla olisit jo luovuttanut. Sinä kestit läpi minun vaikeimmatkin vaiheet rinnallani eläen. Nyt, sinun sekä oman työstämisen, ansiosta, olen eheämmäksi tulossa kuin mitä koskaan olen ollut. Sait myös uinuvan potentiaalini nousemaan pintaan mistä olen kiitollinen. Olen varmasti harjaantunut ajattelijana sinun myötäsi.

Saattaa olla että minäkin rakastan sinua, sinähän kuulemma rakastat minua, liikaa. Mutta dissosioin tunteeni sinuun. Ymmärsin sen tänään, että vaikka en tunne romanttista rakkautta, ei se tarkoita ettei sitä olisi olemassa. En vain ole tottunut tuntemaan sellaista tunnetta (kuin suunnilleen raiskauksen yhteydessä, mikä on pahasti häiriintynyttä, ja ymmärrettävää että siksi dissosioin nekin tunteet). Edelleen jokin osa minussa sanoo, että en kuitenkaan saa vastarakkautta, vaikka kyse on pikemminkin siitä että sinä et saa vastarakkautta minulta.

Olet tärkein kaikista koskaan, sen tiedän. Toivon, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus, jos vain saisin kaikki defenssit purettua ja pääsisin rakastumaan sinuun sillä tasolla millä sinua tajuamattani rakastan.

Tunteeni exääni kohtaan

Exä kävi kylässä. Nousi monenlaisia tunteita pintaan. Nousi se rakkaudessa kyyninen osa joka pitää romanttisuutta kliseenä, surullinen osa joka ei vastaanota taikka tunne rakkautta ja vihainen osa joka on vihainen isälle. Sitten tunsin hetkittäin meidän välisen yhteyden, syvän kumppanuuden tunteen, niin kuin me kuuluttaisi toisillemme, hän sanoi että tuntee samaa minuun aina ja minä vain satunnaisesti. Ymmärsin että tunnen jotakin positiivista häneen syvällä itsessäni mutta dissosioin senkin tunteen. Puhuttiin siitä miten olen ainut nainen jonka kanssa hän on koskaan halunnut lapsia, että minun kuuluisi olla äiti ja niin edelleen, ja että tuntuisi niin oikealta vain saada lapsia kanssani.

Sitten kun hän lähti, jäin puulla päähän lyötynä miettimään että tämä mies on turvallinen, hän ei ole sosiopaatti raiskaaja pedofiili kuin ne aiemmat miehet, eikä hän ikinä millään lailla satuttaisi minua. Mietin että mitä helvettiä, tämähän on ihan kunnollinen ja hyväntahtoinen mies.

Opin tuntemaan hänet vähän paremmin nyt kun nähtiin, esimerkiksi hän valotti minulle miksi puhuu itsestään niin kyyniseen sävyyn (että on kasa paskaa) että se on enemmänkin jotain itselleen vittuilua mutta ettei hän vittuilisi muille koska se on ilkeää. Kuvittelin hänet aiemmin negatiivisena muitakin ihmisiä kohtaan koska puhuu itsestään niin negatiiviseen sävyyn. Ilmeisesti se on jotakin päinvastaista.

Aistin hänet uudessa valossa. Ymmärsin etten kaiketi näe häntä kovin realistisesti.

Nyt pieni Bella iloitsee syvällä sisällään että on aikuinen ja löytänyt miehen joka ei satuta, johon on ihastunut, jolta saa vastakaikua. Tolle pojalle vois vaikka flirttailla, khihi, hän ajattelee syvällä sisällään. Aikuinen suorastaan pelkää koska on turvallisen miehen kanssa eikä ole tottunut siihen että joku mies olisi turvallinen. Teini suree ettei saa vastakaikua (mikä ei pidä paikkaansa) ja että hänellä on yksipuolisia tunteita. Murrosikäinen häpeilee itseään ja pitää itseään jotenkin huonompana kuin tämä mies on.

Puhuttiin että jos oltaisiin jo toimittu niin meidän teoreettiset lapset olisivat alakouluikäisiä. Hän kuulemma ei ole ketään toista naista koskaan kokenut sellaiseksi että haluaisi lapsia, minä olen ainut ja luultavasti kuulemma tulisin olemaan ainut, ja hän on torjunut jo useammankin naisen koska "he eivät ole minä". Se vähän paljasti minulle kuinka paljon hän välittää ja rakastaa.

Dissosioin vain itseni ja tunteeni häneen ja sitten on kaikki nuo eri osat minussa jotka tuntevat erilailla. Nyt jäi kuitenkin näkemisestä kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis, ahdistaa mutta siten hyvällä tavalla että se on sallittu tunne tuntea ja saa olla ahdistunut jos on, kun hän minulle sitä sanoi, ettei haittaa vaikka ahdistaa ja on ihan okei jos ahdistaa, otin sen vastaan.

Mietin vain että helvetin isä mitä menit tekemään kun nyt aikuisena on niin vaikeata muodostaa parisuhdetta täydelliseen (?) mieheen ja niin paljon mistä eheytyä ennen kuin tämä suhde voisi edes jollain tasolla toimia.

Jos olen rakastunut tähän mieheen niin dissosioin ne rakkauden tunteet pois. Tai sitten en rakasta häntä. Mutta ehkä voisin rakastua häneen, jos olisin terveempi? Uskoisin niin, että se olisi mahdollista. Tämä tapaaminen sai minut tosiaan ymmärtämään häntä vähän paremmin ja huomaamaan hänen hyviä puoliaan. Pitää ihan ottaa terapiassa puheeksi me kaksi ja käsitellä näitä ongelmia, jos meillä olisi jokin mahdollisuus vielä toimia pariskuntana.

Oli eheyttävä tapaaminen kaiken kaikkiaan.

Fiiliksiä

Kipeänä olen. Aika paska fiilis fyysisesti. Sitten olen taas pelännyt telepatiaa niin paljon että hiljennän mieleni tehokkaasti mikä vain häiritsee. Tiedän ettei mitään telepatiaa ole mutta se vaivaa silti. Pakko päästä irti lääkityksestä. Nyt on ollut aika musertava olo useamman päivän verran.

Onko minulla toivoa paremmasta? Nyt-hetkessähän kaikki on hyvin. Tai ainakin suhteellisen hyvin. Menneisyys vain painaa päälle. Olen toivoton nyt. Ei ole sellaista iloa ja riemua nyt mitä ollut pitemmän aikaa, raskaammat olot tekevät tuloaan pintaan. Olenko parin vuoden päästä elämäni kunnossa, kuten ennustin? Nyt oikeastaan enää vuosi ja puoli.

Tosi raskaissa fiiliksissä mennään nyt mutta jossain tuolla on edelleen toivoa paremmasta. Tämä on ehkä jokin huonompi vaihe mutta se voi muuttua paremmaksi. Siinä myös pari selfietä.

Voiko olla todellista, itken, eikä tule loppua tuosta, kyynelten purosta poskillani, kun isäni hämäräperäinen olemus on ovellani, hän avaa oven ja astuu sisään, minä pidättelen henkeä, ei tule mistään mitään, astelee luokseni samettisin askelin, minä varovaisena pidättelen hengitystäni, en ole alasti, kunnes hän minut kovakouraisesti riisuu niin minä huudan, että Jeesus, pelasta minun runneltu sieluni tältä hämäräperäiseltä yöltä, potkin ja kamppailen vastaan, hän ei välitä, hän suutahtaa, sanoo turpa kii tyttö jos et tahdo kuolla, minä lopetan hengittämästä, lamaannun, ja se tuosta, elämästä, ei minussa henki pihise enää, koska sinä minut tapoit yöhön tuohon niin mysteeriseen.

On ihan okei ja normaalia tuntea kiihotusta

Pelottaa muistaa nämä tunteet. Tämä. Ehkä siksi kehittelen tuon telepatian että en joutuisi kohtaamaan niitä? Se olisi siis tekosyy olla tuntematta tunteitani.

Pelottaa että en ole ikinä, vieläkään, turvassa. Että he raiskaavat minua maailman ääriin. Nyt on ihan turvallista elää kaikki tunnekokemukset läpi uudelleen. Se ei johda hyväksikäyttöön? Sitäkö pelkään, että jos elän ne tunteet läpi, niin sama toistuu?

Voin elää tunnekokemukseni yksityisesti läpi, ne eivät tartu muihin ihmisiin.

Pelottaa että miekkavalaat hyökkää. Hyvästi, elämä, kuolin tänä yönä. Aamulla olen elossa vaikka tuntuu että olen kuollut. Menen puolikuolleena kouluun missä pelkään muita oppilaita. Illaksi kotiin vain jotta voi tulla uudestaan raiskatuksi. Tätä oli elämäni alaluokilla.

Elviira, tuo nainen jonka kanssa olin parisuhteessa. Lopulta ymmärsin että se oli kaiken aikaa äitini. Oksensin. En tiedä oliko Elviira joku olemassa oleva henkilö jonka näin äidin paikalla vaiko ihan vaan äiti tai äidin sisäinen olemus. Olen kiintynyt ollut tuohon Elviiraan.

Juttelin ohjaajan kanssa hetken siitä muun muassa miten olen yliseksuaalinen siten että tulee mielihaluja halata ja suudella kaikkia vastaantulijoita. "Suutelen märäks joka vastaantulijan", laulaa PMMP biisissään. Olen oppinut kai varhaislapsuudessa jo että tämä on tapa jolla ottaa kontaktia muihin ihmisiin, ja että kaikki ihmissuhteet johtavat lopulta seksiin. Tämä tietysti saa minut vetäytymään sosiaalisesta kontaktista.

Juteltiin myös siitä että on ihan okei ja normaalia tuntea kiihotusta insestin yhteydessä ja takaumien yhteydessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää kiihottua näistä asioista. Tämä oli iso asia yksitoistavuotiaalle, se sai mielenrauhan. On ihan okei ja normaalia eikä väärin että insesti kiihottaa ja että insestitakaumissa olen kiihottunut. (Tietysti se on sinänsä väärin mutta ymmärsitte ehkä pointtini, on normaalia tuntea mitä tahansa tunteita sitten tunteekin, vaikka niissä olisikin jotakin sinänsä väärää.)

Ei tarvitse enää padota seksuaalisia tunteita pelossa että kiihottuu insestistä liikaa. Insesti ei jatku enää.

Surettaa ja musertaa. Miten paljon onkaan vielä läpi käytävää kunnes olen edes jonkinlaisessa kunnossa psyykkisesti. Huomenna onneksi kuitenkin terapia ja exä tulee ehkä käymään myös.

Veli ei enää voi tulla tänne pahoinpitelemään, eikä isä, eikä äitikään. Pelottaa silti edelleen että en ole turvassa. Pelkään omaa kehoani, siitäkin juteltiin. Pelottaa kiinnittää huomiota kehooni. Välttelen katsomasta kehoani. Nyt voin olla kehollinen eikä sekään johda raiskauksiin!

Tämän hetken fiilikset: surettaa ja musertaa. Telepatia pelottaa. Lääkitysasiat huolestuttaa. Kaiken kaikkiaan olen huolestunut siitä etten uskalla tietoisesti enää ajatella saati tuntea mitään. Vaikea käsitellä traumoja näin. Olen kuitenkin samalla hiukan optimistinen. Tiedän, että tämä on väliaikainen huonompi vaihe, taikka uskon niin. Olen lähestymässä haikalaparvea, se on positiivista. Lähestymässä sitä tosiasiaa että tulin oikeasti aina raiskatuksi. Eikä sitä tapahdu enää.

Sydän rikki revitty

Minulla on oikeasti tällaisia kokemuksia eivätkä nämä ole pelkästään jotakin seksuaalisia fantasioita. Sydän rikki revitty koska seurustelee perheenjäsenten kanssa. Syvä sydänsuru. Tämä määrittelee koko elämääni, tämä sydänsuru, musertavat tunteet. Enkä edes uskalla käydä noita tunteitani ja ajatuksiani läpi. Ehkä en tartuta tätä tunnetta kaikkiin? Siksi en uskalla käydä niitä läpi. Musertavaa ajatella miten insesti on määritellyt kaikkea elämässäni. Etten ole onnistunut muodostamaan parisuhteita. En ystävyyssuhteitakaan. Vääristyneet tunteet sävyttävät koko kokemusmaailmaani. Olen tuntenut rakkautta kun minut raiskataan, ja kun muistin tuon, en tietänyt sellaisen tunteen olemassaolosta edes. Ja se tuli raiskauksen yhteydessä. Olen monin tavoin menettänyt järkeni.

Mutta edelleen kamppailen eteenpäin. Toivon, että joskus kykenen elämään läpi kaikki nämä tunteet, ja kaikki ajatukset, etten välttele niitä. Toivon että tuntisin vielä oloni turvalliseksi kotonani. Ehkä tästä tragediasta tulee vielä jotakin todella kaunista. Ja voin elää terveen aikuisen naisen elämää. Voin tietää vielä mitä on todellinen ystävyys, mitä on todellinen romanttinen rakkaus ja seksi parhaimmillaan.

En luovuta. Olen jo pitkällä ja paljon enemmän edessä, enkä aio luovuttaa. Lohduttaudun noissa spirituaalisissa kokemuksissa siitä miten menen vielä naimisiin ja saan lapsia, miten kaikki on niin hyvin kuin voi vain olla, miten merivesi on vielä kristallinkirkasta.

Niin kaunista, niin väärin

Tämä sävelmä (ei lyriikat) ja se muisto... Miten minä ja veljeni takerrutaan toisiimme intohimoisesti ja suudellaan hartaasti. Niin kaunista, niin väärin, ja silti niin kaunista ja herkkää. Muistan sen nyt astetta paremmin. Me todella suutelimme. Ja se oli taivaallista. Ei ollutkaan muuta parempaa kun suudella veljeäni.

Älkää ymmärtäkö väärin. En enää tekisi tuollaista. Mutta se muisto on hyvin herkkä, kaunis, omalla väärällä tavallaan. Joskus siihen tuli stoppi. Olin rakastunut veljeeni ja suunnittelin kaiketi suunnilleen häitä hänen kanssaan ja lapsia. Mitä väliä vaikka ne olisivat sisäsiittoisia? Lopulta ymmärsin että tähän on tultava stoppi, me sairastuimme molemmat mitä pitemmälle tuo "parisuhde" meni, näin oletan. Torjuin hänet. Hän ei ymmärtänyt, miksi emme voi suudella enää? Hän oli suorastaan kauhuissaan. Mietin, miten selitän tämän - hei, me ollaan sisaruksia, ei me voida olla yhdessä näin. Veljeni koki että torjuin hänet. Että nyt siskokaan ei välitä. Ei, sisko välitti, ja juuri siksi torjui veljensä.

Muistan että me olisimme menneet julkisesti pariskuntana tuolla kadulla, veli kuiskasi minulle että entä jos joku tunnistaa meidät ja tietää että olemme sisaruksia, sanoin takaisin, sitten mä suojelen sua. Ihmiset katsoivat hymyillen meitä, kulkemassa käsikkäin kadulla, eivät tienneet. En ole aivan varma onko tämä todellinen muisto vaiko valemuisto. Muistelen myös jotakin romanttista talvea kun kävelimme käsikkäin lumisateessa. Se hetki on muistissani vähän epäselvänä, rauhallisena ja romanttisena, melankolisena.

Voi veljeni, miten paljon sinua rakastinkaan, ja sinä tuskin osasit ottaa vastaan sitä. Minä halasin sinua ja sinä menit ihan puihin, irtaannuit minusta ja tönkkönä kävelit pois. Ajattelin, miksi sinä niin reagoit, etkö ole tottunut siihen että sinua halataan? Se oli mielestäni surullista. Tätä muistoa en koskaan unohtanut. Nyt tiedän miksi menit niin vaikeaksi, sinulla oli kaiketi ristiriitaisia tunteita minua kohtaan jotka pelottivat ja järkyttivät sinua. Voi, miten paljon rakastin sinua, niin paljon, että annoin sinun pahoinpidellä minut, koska et selviäisi elämästäsi muuten, taikka näin muistelen.

Edelleen rakastan sinua paljon mutta nyt sisaruksellisesti, en romanttisesti. Halusin sinulle kaikkea parasta. Vihasin sinua myös, mutta se on ymmärrettävää kun tietää mitä teit minulle. Pohjimmiltaan silti olit minulle veljeni kaikkein tärkein tässä maailmassa. Vai onko tässä kyse siitä että rakastuu pahoinpitelijäänsä? Sekin voi olla, että rakastan sinua myös juurikin siksi miten paljon olen joutunut pelkäämään sinua...

Kyllä, me suutelimme ja yhdyimme. Silloin olit vielä herkkä poika, lapsuudessasi. Myöhemmin sinusta kuoriutui todella tuhoisa. En voinut enää kuin alistua tahtoosi, niin aggressiivinen olit. Mutta olet aina kohtalotoverini ja minua harmittaa, ettemme voi jakaa näitä kokemuksia toisillemme ja tukea toisiamme vaan sinä haluat vain tuhota minut.

Kuinka traumakokemukseni muotoutuu positiiviseksi energiaksi

Miten jostain niin irstaasta, likaisesta, on tulossa niin kirkasta ja kaunista? Vaikeata pukea tätä sanoiksi. Se on juurikin kuin vaarallinen haikalaparvi joka saartaa, myöhemmin kauniissa muodostelmassa uivat, eivät hyökkäile, ja ihailet niitä.

Se on kun pelosta tuleekin rohkeutta, syvästä surusta iloa, myötätunnon puutteesta myötätuntoisuutta.

Se on se kun kaikki pimenee, ei ole muuta kuin tuo ontto, kolkko pimeys ja tiedostamattomuus siinä. Yhtäkkiä se syvenee, tihenee, ja sitten räjähtääkin valonpurkaukseksi josta singahtelee kaikkia kuviteltavissa olevia värejä. Värivaloräjähdys.

Sitten kun katsot taaksepäin sitä pimeyttä, hymyilet, sillä sait kokea senkin, ja juurikin sen takia arvostat noita värejä ja tuota valoa niin paljon, koska tiedät kokemuksesta, mitä on täydellinen pimeys ja tiedottomuus. Sinulla on muistijälki siitä vaikka et enää elä siinä. Elät jatkossa tuossa valossa, väreissä.

Nyt pimeys, pahuus ja pelko, tuo mustuus, on kokemuksen tuomaa tietoa, ja sitä tietoa voi hyödyntää monin tavoin. Mutta ennen kaikkea se saa sinut nyt kokemaan riemua pelkästään olemassaolostasi, nauttimaan täysillä terveydestä, ilosta, onnesta ja rakkaudesta.

Muovaammeko elämää ajatuksin

Muovaammeko me ajatuksin elämästämme tietynlaista? Että koko todellisuutemme on seurausta ajatuksistamme? Tämä on toisaalta hyvin lohduttava ja toisaalta aika pelottava tajuaminen. Pelottavaa on myöntää, että omat epäonniset tapahtumat ovat ihan oman toiminnan tulosta. Että sitä on itse vastuussa elämästään. Toisaalta kaikkeen emme voi vaikuttaa vaikka kuinka yrittäisimme. Siinä vaiheessa mietin, onko näin tarkoitettu tapahtuvan, jostain korkeammasta hyvästä ajatellen?

Onko karma todellista? Huomaan itse omassa elämässäni ainakin että suhtautumiseni muihin on vaikuttanut jotenkin siihen miten minuun suhtaudutaan. Olen esimerkiksi haukkunut isäni lyttyyn ja sitten minusta tulikin isän kaltainen. Olen ollut ylimielinen ja saanut kaverikseni ihmisen joka suhtautui minuun alentuvasti. Olen oppinut lopulta itse olemaan ystävällinen muille ja saanut ystävällistä kohtelua. Ei tämä välttämättä ole karmaa mutta löydän nuo yhteydet.

Ovatko kaikki tärkeimmät kohtaamiset ihmisten välillä suunniteltu ennalta? Näin haluaisin ajatella. Että niin sanotusti sielunkumppanit lopulta kohtaisivat toisensa. Että sitä vetää puoleensa sellaisia ihmisiä jotka ovat vastaavissa vaiheissa oman kasvunsa kanssa missä itsekin on. Tämän olen huomannut kohtaamisistani ihmisistä. He heijastelevat usein jotakin mitä itse käyn juuri silloin läpi taikka mitä olen käynyt itse läpi mutta hän käy sitä sillä hetkellä läpi taikka että tulevaisuudessa käyn samaa läpi kuin mitä hän kävi. Siksi pohdin että ehkäpä valaistuneena tapaa unelmiensa kumppanin tai parisuhde unelmakumppanin kanssa toimisi vasta sitten. Kaikki ongelmat, traumat ja muut, vaikuttavat tähän suhteeseen niin ettei se voi toimia. Näin kuvaillaan kaksoisliekkejä, jotka ovat siis sielunpuoliskot.

Tällaisia kysymyksiä heräili. 

Päivän ja yön kuulumiset ja uusia muistoja

Mieli on hiljaa. En uskalla ajatella mitään kun tuntuu että kaikki lukevat ajatuksia. En uskalla enää uppoutua mieleni syövereihin. Toivottavasti tuo vielä helpottaa tuo uskomus - samalla tiedän ettei se ole todellista ja silti se tuntuu todelta. En tiedä, miksi olen niin kiinni tuossa uskomuksessa.

Nyt on vähän kuumeinen olo. Juon kuumaa kahvia. Hengailen ja kuuntelen Taivas tv7.

Exä tulee mahdollisesti piakkoin kylään. Kivaa nähdä sitä.

Häiritsee suunnattomasti ettei uskalla oikein ajatella mitään enkä tiedä miksi olen niin kiinni tuossa uskomuksessa telepatiasta. Varmaan vasta sitten pääsen siitä kun ymmärrän mistä se tulee ja johtuu.

Muuten on ihan okei olo. Olen vain nukkunut ja levännyt.

Huomenna taas terapia - terapeutti palaa lomilta töihin. Ihanaa päästä juttelemaan.

Yritin yöllä tuntea tunteeni kun heräsin unesta. Pakottauduin tuntemaan ne enkä välttämään niitä mitä nykyään teen. Tunsin ajatusteni olevan enemmän kehoni tasolla - muutoin tuntuu ikään kuin ajattelisin jostakin korkeammasta käsin, vaikea selittää. Mutta tunsin tuossa hetkessä ajatukseni normaalimmin persoonani tasolla. Tunsin yön mystisen tunnelman jonka muistan hyvin teini-iältä. Hiljainen ja salaperäinen tunnelma. Pelkään että kykenen välittämään noita tunnelmia muille ja siksi en uskalla tuntea niitä normaalisti. Vaikka ei se kai ole mahdollista. Enhän minäkään tunne muiden tunteita. Silti, pelkään jotenkin, että juuri minä olisin telepaattinen, yksisuuntaisesti.

Olen ihan jumissa ja yliherkkä omille tunteille. Vähänkin tuntuu pahalta niin välttelen sitä. Niin kuin pieninkin tunteen vivahde tarttuisi muihin ympärillä. Ja se häiritsee suunnattomasti.

No, lohduttaudun sillä että ennen pitkää pääsen tästä irti tästä uskomuksesta ja tunteesta tartuttaa tunteita ja ajatuksia ja aistimuksia muihin. Se vain on tuntunut nyt hiljattain menevän entistäkin pahemmaksi mitä tiedostavampi olen. En ole tottunut tällaiseen kirkkaaseen tietoisuuteen. Olen tottunut harmauteen, usvaan.

Olen muistanut uusia asioita. Esimerkiksi muistin että yksi persoonistani on koira. Reagoin pääni sisällä tilanteisiin kuin koira. Tämä on ehkäpä joskus murrosiässä. Ajattelen, viuh, alistuneen koiran tavoin jos häpeän jotakin tai loukkaannun. Ajattelen, ärrrh, ärrrh, vihaisena muristen kun suutun. Ajattelen, wuff, hau, ja kuvittelen heiluttavani häntää kun innostun taikka ilostun. Muistan kyllä sen, sitä en ole unohtanut, että halusin epätoivoisesti sen ikäisenä olla jokin eläin, muu kuin ihminen. Lopulta jouduin hyväksymään sen että olen ihminen.

Muistan että ajattelin että koko luokan täyttää outo haju ja tunnelma kun astun luokkahuoneeseen sisään. Tämäkin murrosiässä.

Mitähän muuta olen muistanut. Että sain koko luokan vihan osakseni sen jälkeen kun bestis (tosi hyvä kaveri, joo) kertoi "synkän salaisuuteni" muille luokkalaisille, että me harrastetaan perheen kanssa seksiä. Olen saanut kuulla, "mee pois täältä, me ei haluta nähdä sua täällä". "Niinpä, mee imeen sitä isäs kyrpää, siitähän sä tykkäät". Jos nyt oikein muistan, en ole aivan varma, saanut kuulla tällaista luokkakavereilta. Ja sitten vain itkenyt että miksi koko maailma tuntuu vihaavan minua.

Muistin myös että olisin välitunnilla ihan yksin ja johonkin eristäytynyt, ja luokan muut tytöt ryhmässä supisivat ja katselivat puoleeni ja sitten joku heistä tuli luokseni kysymään että haluanko leikkiä. Ja minä vain säikähdin ja pakenin tilanteesta pois, itseäni kiroten, etten uskaltanut liittyä muiden tyttöjen seuraan leikkimään.

Päiväkodissakin eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja tarhantädit kannustivat minua leikkimään muiden lasten kanssa mutta en uskaltanut taikka halunnut. Mieluummin keskustelin syvällisiä aikuisten kanssa kuin leikin lasten leikkejä. Parasta oli leikkiä sotaa isän ja veljen kanssa, tämä lukee päiväkotikansiossani, samoin kuin se että keskityn niin täysillä piirtämiseen etten huomaa mitä ympärillä tapahtuu.

En ole ihan varma näistä muistoista.

Muistan erityisesti yhden leikin jota leikimme veljeni kanssa paljon. Siinä hän oli metsästäjä ja minä olin kettu. Jäin metsästäjän ansaan kiinni ja metsästäjä löysi minut ja anelin armoa. Metsästäjä heltyi ja päästi minut ansasta. Meistä tuli parhaat kaverit. Lopussa metsästäjä kuoli ja kettu itki hänen vieressään kun hän otti viimeisen henkäyksen.

Tuo leikki on hyvin symbolinen. Ensinnäkin minä olen eläin, en ihminen. Eläimet yhdistin aina voimakkaasti tunne-elämään - että ihmismäinen järki on sammutettu ja elää tunteiden, viettien ja vaistojen varassa. Purin eläimenä tunteita paremmin kuin ihmisenä. Opin myös empatiaa sitä kautta. Veli oli ihminen ja kylmäverinen metsästäjä joka kuitenkin heltyi ja vapautti ketun ansasta. Se symboloi kenties isääni, minkälainen isä oli, ja veli oli vastaavanlaisessa roolissa. Tässä ystävystyminen symboloi sitä että voisi korjata rikkoutuneen isä-tytär -suhteen taikka sisarussuhteen. Lopun metsästäjän kuolema kai symboloi sitä että veli lopulta luovutti ja kettu sen sijaan oli edelleen kiinnittynyt metsästäjään ja itki tämän vuoksi.

Sellaisia muistoja tällä kertaa. En nyt muista enempää vaikka näitä on joitain muitakin tullut takaumissa.

Delfiini irtaantuu haikalaparvesta

Delfiini irtaantuu haikalaparvesta.

Yhtäkkiä naks, lapsipersoona meni pois päältä. Tuli hyvällä tavalla tyhjä olo. Sen kärsimys ehkä kasvoi liialliseksi ja se katosi. Taikka sitten sen tuska tuli käsitellyksi kokonaan ja se sen tähden katosi olemattomiin.

Ymmärsin että kyllä, taikka pikemminkin hyväksyin, insesti on täyttä totta, se tapahtui minulle.

Haikalaparvi ei vainoa delfiiniä enää. Se hitaasti irtaantuu niistä. Se on ollut niihin sidoksissa tähän asti.

Mitä nyt? Olen vapaa nyt. Mutta mitä seuraavaksi? Haikalat eivät enää hyökkäile päivin öin. Delfiini on turvassa niiltä. Haikalaparvi on ikään kuin likainen ja delfiini irtaantuu nyt tuosta liasta omaksi itsekseen eikä omaksu haikalojen identiteettiä enää.

Ymmärrän että insesti on päättynyt ja että sitä todella tapahtui.

Entä jos yksikin haikala on minun perässäni? Sitten joudun vain pakenemaan. Ei ole. Kukaan ei jahtaa.

Vitun vihaiset haikalat! Murhaan teidät! Uhoaa delfiini. Se on raivoa täynnä noita haikaloja kohtaan. Ne ovat niin iljettäviä miten ne pusuttelevat. Hyökkäilevät armotta. Delfiini ei saa happea, pakko päästä pintaan hengittämään raikasta ilmaa.

Yksinäinen delfiini olen minä ja haikalaparvi on kaikki ne murhanhimoiset miehet (ja naiset?).

Olen vielä liikaa kiinni insestissä muistaakseni. Sitä symboloi tuo miten delfiini on kiinni haikalaparvessa, jotenkin henkisesti kiinnitettynä siihen.

Tämä on monin verroin pahempaa kuin vielä voin ymmärtää

Voi helkkari.

Nyt vasta alan ymmärtämään minkälaisten asioitten parissa kamppailen. Tämä on monin verroin pahempaa mitä toistaiseksi pystyn ymmärtämään. Se pahuus on todella lähtenyt käsistä. On hitonmoinen ihme että en ole itse edes narsisti saati sitten sosiopaatti. Selviytymiseni on itsessään pieni ihme. Ja että minut on jätetty lähestulkoon yksin selviytymään kaikesta. Jos kertoisin minkälaista pahuutta olen todistanut, ette uskoisi. Siksi vaikenen pahimmasta, edelleen. Melkein en itsekään tiedä miten todellisia ne asiat on, raaimmat asiat, joita muistan, koska ne ovat niin puhdasta kärsimystä, puhdasta pahuutta.

Se että olen aidosti empaattinen ja kestänyt kaiken sen kidutuksen on ihme sinänsä. Ja että olen itsenäisesti selvinnyt kaikesta. Toki saan nykyään vähän keskusteluapua mutta kaipaan sitä vielä enemmän. Edelleen jossain määrin kamppailen yksin.

Se on totisesti niin upeaa kuin vaarallinen haikalaparvi joka alati jahtaa yksinäistä delfiiniä, niin nähdä myöhemmin tuo haikalaparvi vaikuttavana, vahvana vaarallisessa voimassaan, kauniina, uiden muodostelmassa.

En todellakaan tiedä, montako vuotta vielä menee että alkaisin muistamaan tarkasti. Pelkään että menee kymmenen vuotta. Että kamppailen tämän kanssa keski-ikäisenäkin. Toistaiseksi vaikuttaa siltä. Minulle tosiaan riittäisi että voisin elää turvallisuuden tunteen kanssa. Että ymmärtäisin ettei kukaan enää kajoa minuun. Ja että pääsisin turhista lääkkeistä irti jotka ehkä vain vaikeuttavat tätä prosessia.

Insesti tuntuu harhalta

Onko tämä insesti todellista vai ei? Keksinkö ja kuvittelenko kaiken? Tässä uskomuksessa minun on ollut helpompi elää, että kuvittelen sen kaiken. Mutta mistä nämä muistot sitten kumpuavat? En vieläkään suostu hyväksymään taikka ymmärtämään tätä todeksi. Ei ole mitään ulkoisia merkkejä insestin todellisuudesta paitsi minun ja veljeni mielenterveysongelmat. Pelottaa jos tämä on totta, sitten minusta tulee taas tärähtänyt. Siksi en pysty hyväksymään tätä, pelossa, että menetän järkeni kuin yksitoistavuotiaana. Insesti ei voi olla totta. Eivät vanhemmat tekisi mitään noin väkivaltaista lapsilleen. No, se ei pidä paikkaansa, kyllä vanhemmat voivat olla julmia. Insesti ei ole totta koska kukaan ei koskaan puuttunut tähän. En muista edes koskaan harrastaneeni seksiä niin insesti ei voi olla totta. Ja siltikin, tiedän tietoisesti, että se on täysin totta ja tapahtunut oikeasti.

Miksi insestiä piti tapahtua? Onko tälle jokin suurempi merkitys? Onko minulla missio?

Ei se ole totta, sanoo itkuinen vauva. Ei se ole totta, sanoo pelokas taapero. Ei ole totta, sanoo ylivilkas kuusivuotias, se on vain romanttista fantasiaa, sanoo neljätoistavuotias, onkohan se totta, sanoo henkisesti herännyt seitsemäntoistavuotias, kyllä se on totta, sanoo kolmekymppinen aikuinen.

Minua pelottaa tämä muistaminen liikaa, siksi torjun ajatuksiani ja tunteitani. Välttelen tuntemasta mitään insestiin viittaavaa. Kyllä se insesti on todellista vaikka se ei tunnukaan siltä.

Vieläkin kyllä edelleen haluan uskoa että se on vain mielikuvitusta. Mutta hei, jos se olisi mielikuvitusta niin miten olen nyt näin turvassa? Tarkoitan, että jos se olisi mielikuvitusta niin miksi pelkään niin paljon mutta myös koen oloni nykyään turvallisemmaksi? Miksi pelkäisin niin paljon kaikkea?

Se ei ole mielikuvitusta. Se tapahtui - eikä sitä tapahdu enää. Se on ohi, lopullisesti. Kyllä, NYT voin muistaa, koska se läpikotaisin pahuus minussa on loppu enkä vedä puoleeni enää raiskauksia. Kyllä, NYT voi tiedostaa tuon kaiken tapahtuneen koska se on päättynyt loppuelämäksi.

Koin insestiä perheessäni mutta se on ohi (minun osaltani) ja nyt voin elää elämääni täysillä!

Runoja perheestä

Mitä mä teen, nyyhkytän itseni uneen, isä taas huoneeni ovella, kylmää ja särkee koko sisintä, hän tulee luokseni ja minä pelkään, olen vasta kuuden vanha enkä tiedä mitään, mitä nämä teot tarkoittavat kun hän koskee reittä, jokin minussa huutaa vääryyttä, hän asettuu päälleni ja minä huudan sisällä vaikka ulkoisesti olen vain kärsimässä, hän asettaa siittimensä sisääni ja kuristun lähestulkoon tähän tunteeseen mikä on niin väärin ja silti otan vastaan tuon rakkauden mitä hänellä on minulle tarjota, koska muuta rakkautta ei ole saatavilla, sitten hän työntelee itseään sisälläni ja minä irtaannun kehostani, nyt olen yläpuolellani, ja itken kun näen itseni siinä niin avuttomana, niin hauraana sen hirviön otteessa, en pysty hengittämään, teen kuolemaa henkistä, ja sitten isä lopettaa, hän saa siemensyöksyn ja samalla hetkellä minä lakkasin elämästä, hän nousee päältäni ja vannottaa, puhu tästä ja kuolet, kiittäen lähtee luotani, mutta minähän jo kerran kuolin, miten hän voisi tappaa minut? Käperryn peittojen alle ja nyyhkytykset kumpuavat pintaan koko kehoa vavisuttaen, minä en tiedä mitä nyt teen, kuollako tänne yksinäisyyteen vai hakeako apua, ei kukaan kuitenkaan osaisi kuunnella, minä siis päädyn pitämään suuni kiinni, ja sitten päiväkodissa taas olen se eloisa, iloinen tyttö jota ei mikään vaivaa, vaikka seuraavana yönä tämä taas tapahtuu uudestaan, ja olen vankina tässä sängyssä missä olen kuollut jo satoja kertoja yhteensä, hän vähät minusta välittää, ja niin minä nyyhkytän itseni aina uneen, katson tähtitaivaalle ja esitän toiveen, että Jumala veisi minut pois tästä maailmasta, tästä sängystä, tästä kohtalosta, kuolla aina uudestaan vailla toivoa.

Voi äiti, minkä minulle teit, miksi et rakastanut minua? Olenhan ainokainen tyttäresi, ja miksi juuri siksi minua kiusasit, tulit yöllä lähelleni, tältä ei pitäisi äidinrakkauden tuntua, siinä on jotain niin väärää ja hempeää, jotakin herkkää, ja silti äidit eivät koske tyttäriinsä näin kuin sinä koskit minuun, lepertelet minulle rakkaudentunnustuksia ja minä punastelen, väkisinkin ajan myötä katselen myös sinua himoiten, ja yritän työntää mielestäni tuon tosiasian että unelmieni nainen on oikeastaan äitini, voi, minkä sinä teit, minut viettelit, ja niin minä punastelen vain kun sinä kosket minua olkapäälle ja toinen kätesi hamuaa pikkuhousujani, ja minä vain itken ja itken tätä, voi äiti minkä teit minulle, olen syvällä suossa enkä voi koskaan rakastaa ketään koska sinua rakastin niin väärillä tavoilla, että rakkautta en laisinkaan voi enää tuntea.

Veljeni, armaani, rakkaani, rakastan sinua veljeni enemmän kuin sisaruksellisesti, vaikka meidän rakkautemme on alusta asti tuhoon tuomittua, eivät sisarukset voi olla näin, ymmärsin sen joskus ja torjuin sinun suudelmasi, sinä ajattelit että sisko hylännyt on, en hylännyt, päinvastoin, ajattelin meidän molempien terveyttä, että se on kohta kokonaan menetettyä jos jatkamme tätä sairasta suhdetta, ja sitten sinä, veljeni, ryhdyit todella väkivaltaiseksi, minä vain myötäilin sinua jotta et olisi niin vihainen minulle, veljeni, rakkaani, armaani, olet nyt minulle vain ja ainoastaan sisaruksellisesti, ja minä niin toivoin että me selviäisimme yhdessä tästä koettelemuksesta, miten vanhempamme meitä pahoinpitelivät, että me olisimme yhdessä jotain suurta vielä, mutta ei, sinä käännyit pahuuteen, minä hyvyyteen, tai niin koin sen, vaikkakaan en tiedä, elääkö sinussa edelleen hyvyyttä, sinä olet minulle kaikesta huolimatta rakas veli, tärkein kaikista koskaan, ja sinä et sitä ymmärtänyt, miten paljon sisko rakastaakaan, olit ehkä vain vihainen rakkaudenosoituksiini, ja se sai sinut suunniltasi, minä vain halusin pelastaa sinut, veljeni, joten annoin sinun tehdä minulle kaikki ne teot, tiesin, että et pärjää elämässä muuten kuin tuhoamalla minut, joten armosta ja rakkaudesta annoin sinun tehdä minulle mitä halusit, niin paljon sinua rakastin.

Olen oikeasti vapaa

Siis häh, mitäh?! Olen oikeasti vapaa niistä!

Nyt ei tarvitse miettiä miten pärjätä pahuuden kanssa samassa talossa. Missä pitää olla aina aistit valppaana koska joku yrittää puukottaa. Taikka maata valmiudessa sängyssä taikka lattialla odottaen hidasta kuolemaa. En enää joudu olemaan noissa oloissa, koskaan.

Voin keskittyä nyt hyvyyteen, imeä itseeni energiaa hyvyydestä, ystävällisyydestä, kiltteydestä pikemminkin kuin pahuudesta ja väkivallasta. Rakkaus ei ole enää häiriintynein asia maailmassa vaan se kaunein ja parhain. Seksi ei ole enää syntistä ja häiriintynyttä vaan kaunista ja romanttista taikka tulista ja kiihkeää vailla mitään vääryyttä. Myötätuntoiset eleet eivät johda enää automaattisesti seksiin.

Tänään aamusta ihan hyvä fiilis. Kävi pari naapuria kylässä. He sanoivat ettei ahdistukseni tartu heihin, minua kun vähän ahdisti se tilanne. Otin vastaan. Ei tunteeni tartu. Nyt tosin taas tunne että ei uskalla ajatella tietoisesti mitään kun ajatukseni tarttuvat muihin. Taikka sitten se johtuu lääkkeestä se tunne.

Traumoista vähäsen puhetta. Olen siis seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Olen vain raiskattu pieni tyttörukka, en hullu taikka mielenvikainen räävitön pervo, täysin tärähtänyt.

Hyvä mieliala jatkuu vaikka välillä tuntuu että pää on tyhjää täynnä kun ei uskalla ajatella kunnolla mitään. Mutta jotenkin mennyt tässä maadoittuneemmaksi olo ja tiedostan paremmin ja paremmin ettei mitään telepatiaa ole. Jotenkin alitajunnassa myös sisäistänyt taas paremmin että olen turvassa.

Jotakin liikehdintää tapahtuu syvemmillä tasoilla.

Olen tutkija joka tutkii aihetta

Otan uuden lähestymistavan traumoihini: olla tutkija joka tutkii aihetta uteliaana. Saan vähän etäisyyttä tällä tavoin rankkoihin tunteisiin mitä liittyy traumatisaatiooni. Ja järkeistettyä asiaa. Voisin etsiskellä tietoa aiheesta ja samastua muiden kertomuksiin ja samalla kerätä hyödyllistä tietoa.

Olen lukenut Suomi24-sivustolta erään tytön tarinan miten hän päätyi sänkyyn äitinsä kanssa. Sen lisäksi löysin tarinan kahdesta sisaruksesta jotka päätyivät harrastamaan seksiä. Sen enempää en ole tositarinoita löytänyt. Tästä aiheesta ei puhuta taikka jos puhutaan niin se on pornoa mitä löytää taikka traagisia uutisia joita kuitenkaan ei sen tarkemmin yksityiskohtaisesti avata. Olenkin kai harvoja jotka puhuvat tästä näinkin suoraan ja yksityiskohtaisesti.

Koen tärkeänä levittää tietoutta aiheesta vaikka niitä olisi harvassa joita ylipäätään kiehtoo tällainen tarina. Siksi keskitynkin siihen kertomuksessani että olen elämäni voittaja ja selviytyjä, ja pääasiassa kertomukseni paino ei ole insestissä ja traumatisaatiossa vaan siinä miten voittaa vastoinkäymiset, kääntää ne voitoksi ja elää hyvää, onnellista ja tervettä elämää. Tällaisen tarinan uskoisi kiehtovan monia.

Olen siis nyt tutkija jolla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Ja etäännytän itseni tunteista pintaan.

Pohdin että voisin tavoitella sellaista haavetta että kirjoittaisin tutkimustietoon perehtyvän sekä oman kokemukseni siivittämän kirjan maailman pahuudesta ja mielisairaudesta. Että voisin avata näitä teemoja lopulta järkeistäen ja vähemmän tunteella.

Häiriintynyttä paskaa tuo insesti

Tässä biisi jonka kautta elän läpi pahuuden huumaavaa voimaa. Kuvailen sitä niin, se on huumaavaa voimaa. Tietynlaista negatiivista energiaa kuitenkin käännettynä positiiviseksi voimaksi kun siihen ei liity tavoitetta oikeasti satuttaa ketään.

Etsiskelin taas YouTubesta insesti-aiheisia videoita, haastatteluja, niitä löytyy jonkun verran. Mutta kovin tarkkoja kuvauksia en mistään ole löytänyt kuin muutaman tositarinan jota kuvailtiin tarkasti. Itse kuvailen tätä insestiä tarkemmin kuin muut yhteensä. Ja toivon mukaan sellaisella tavalla mitä pystyy kuulija taikka lukija sietämään.

Löysin joskus videon jossa oli äiti yhdessä isänsä kanssa ja heillä oli yksi yhteinen lapsi. Sitten olen löytänyt äidin ja tyttären tarinan jossa nämä olivat menneet naimisiin ja siksi vankeudessa. Sitten on tietysti tuo Coltin tapaus:

Coltin perheasia - frwiki.wiki

Australiassa paljastui insestiyhteisö - lapsia neljässä sukupolvessa - Ilta-Sanomat

Insesti on häiriintyneintä paskaa mitä maailmasta löytyy. Sen hajukin on häiriintynyt - siitä voi jo päätellä paljon miltä jokin taikka joku haisee ja insestissä on se oma hajunsa mitä voi kuvailla vain sanoilla häiriintynyt.

Itku ihan tulee lukea tuosta Coltin tapauksesta kun voin jollakin tapaa kuvitella sen oman kokemukseni pohjalta. On vieläkin pahempaa kuin minun tarinani.

Puhdas pahuus ja kannanotto

Hyväntuulinen aamu. Vaikkakin nyt pää on entistäkin tyhjempi ollut tänään koska pelännyt taas telepatiaa niin paljon että tyhjennän mieleni turhankin tehokkaasti.

Tuossa oli keskusteluryhmä jossa puhuttiin kaikenlaisista aiheista. Itse nostin esiin naisten ja lasten oikeudet kun katselin Taivas tv7 lähetystä missä näistä puhuttiin ja itku tuli melkein kun ymmärsin että toisaalla maailmalla on vieläkin kehnompi asema seksuaalisesti hyväksikäytetyillä lapsilla ja naisilla kuin täällä Suomessa. En tosiaan tiedä maailman tapahtumista juuri mitään mutta se herätteli kyllä ymmärtämään että en tosiaankaan ole maailman ainut hyväksikäytetty tyttörukka. Ja ihan varmasti on monia muita joilla hyväksikäyttö on alkanut vauvaiällä jo kuten minulla, jos oikein muistan.

En ymmärrä tätä maailman primitiivisyyttä. Homoseksuaalisien syrjintää, naisten syrjintää, sitä että valitaan huonoja johtajia... Ja mitä vielä. Jotenkin itselleni on itsestäänselvää se että on ihan okei olla homo tai että lapsiavioliitot pitäisi kieltää laissa kaikkialla ja että turkistarhaus pitäisi myös lopettaa kokonaan. Voin vain kuvitella miltä niistä eläimistä tuntuu olla häkissä 24/7 ja muuta tekemistä siellä ole kuin pyöriä kehää. Ja että niiden eläin parkojen ainut tarkoitus on olla meille hyödyksi. Kaikki kärsimyksen aiheuttaminen toiselle, eläimelle taikka ihmiselle, pitäisi olla lailla kiellettyä.

Tiedän itse miltä tuntuu menettää lopullisesti järkensä ja voin melkein samaistua tässä niihin turkistarhattuihin eläimiin taikka kuolemanpelossa samaistuminen sotien uhreihin. Katselin sarjaa Vankilassa ulkomailla ja siinä yhdessä jaksossa oli mies joka meni vankimielisairaalaan. Siellä kuulemma oli joku tyyppi joka tauotta raapi jotakin pattia päässään mikä vuosi verta ja joku toinen jatkuvasti oli kysymässä tupakkaa eikä muuta tehnyt. En nyt muista millä sanoin se mies kuvaili niitä oloja, jotakuinkin rikkoutuneiden sielujen kaatopaikkana tai muuta vastaavaa. Tämä kärsimys näyttäytyy vieläkin pahempana kuin omani.

Luin kirjaa Tor-netin maailmasta jossa tämä mies oli uteliaisuuttaan perehtynyt Tor-verkon maailmaan. Hän oli traumaattinen siitä sisällöstä ja yksikään terapeuttikaan ei suostunut kuuntelemaan hänen kertomustaan koska se oli liian traumaattista. Siellä perehdyttiin lapsipornoon ja murhiin, muun muassa. En nyt muista tarkkaan sen kirjan sisältöä, pitäisi varmaankin uudestaan lainata se. Se toimi minulla jonkinlaisena vertaistukena kun itsekin kaikenlaista nähnyt ja kokenut. Tässä linkki haastatteluun.

Tor-verkkoa tutkinut Aarno Malin vajosi tuskaan ja päätyi traumaterapiaan: "Näin pahuutta, jollaista normaali ihminen ei osaa edes kuvitella"

Jos puoletkaan niistä asioista ovat totta mitä olen itse muistaakseni kokenut niin tiedän omakohtaisesti mitä on puhdas pahuus. Olen myöskin pohtinut samaa, onko sellaista olemassa kuin puhdasta pahuutta, mutta päätynyt samaan kuin tämä mies, kyllä sitä on. Muistan osastojaksolta yhden tyypin joka kuvaili poikakaveriaan puhtaasti pahaksi, se jäi mieleeni. Toisaalta on varmaankin olemassa julmia ihmisiä jotka kykenevät tuntemaan syyllisyyttä ja katumusta. En ole vielä varma kumpaan päätyyn oma perheeni sijoittuu, niihin, jotka kykenevät jonkinlaiseen katumukseen, vaiko puhtaasti pahojen joukkoon jotka vain nauttivat (seksuaalisestikin) kiduttamisesta ynnä muusta.

Muistan että minua olisi kidutettu. En muista, millä tavoin. Muistan kyllä asioita joilla mahdollisesti uhkailtu; puhkoa silmäni neulalla, revitty hampaita irti, katkottu sormia ja varpaita, silpoa sukuelimeni, viillellä kehoani... ja niin edelleen. En tiedä, onko näillä uhkailtu, mutta tällaisia väkivaltakuvitelmia saan päähäni jostain, joten epäilen että minulle on kerrottu niitä tavalla taikka toisella.

Mutta minkälainen on puhtaasti paha henkilö? Täysin kylmäverinen, manipuloiva, ei tunne minkäänlaista hyvyyttä taikka myötätuntoisuutta, saa nautintoa, elinvoimaa ja seksuaalista nautintoa kiduttamisesta, raiskaamisesta, murhaamisesta. En muista tämän tarkemmin että osaisin kuvailla. Itse olen kaiketi kohdannut tuon puhtaan pahuuden sekä sen lisäksi sen että siihen raiskaamiseen liittyy jotakin romanttista, empaattista.

Jotakin on pielessä jos on tarve tuottaa kärsimystä muille. Mutta syntyvätkö nämä ihmiset puhtaasti pahoina vai onko taustalla aina jokin oma trauma joka sitten kääntyy väkivaltaisuudeksi muita kohtaan? Luulisi että jokainen vauva tähän maailmaan syntyy viattomana ja tarpeen saada lämpöä, hoivaa ja rakkautta, kanssa. Itse muistan veljeni nipistäneen minua todella lujaa ja todella kylmäverisesti kun hän oli vasta ehkä neli- tai viisivuotias. Muistan hänen mielentilansa tuossa tilanteessa ja se oli täysin kylmäverinen. Itse opettelin vaikka väkisin myötätuntoisuutta, ettei minustakin tulisi pahaa ihmistä. Onnistuin. En ole narsisti, edes, saati sitten sosiopaatti. Valitsin tietoisesti vaikeimman mutta palkitsevimman polun, kehittyä myötätuntoiseksi ihmiseksi täysin mahdottomissa kotioloissa joissa väkivalta on arkipäivää.

Olisiko maailma puhdistettu pahuudesta jos yksikään vauva, taapero taikka lapsi ei joutuisi kokemaan mitään väkivaltaa? Olisiko tämä maailma silloin täynnä myötätuntoisia, herkkiä ihmisiä jotka puolustavat sorrettuja?

Pahuudessa ei ole mitään mieltä koska se tuottaa kärsimystä muille. Ainoastaan siinä mielessä ymmärrän pahuuden jos se on viatonta ilkikurisuutta taikka pahuudella mässäilyä ilman kenenkään satuttamista. Esimerkkinä tietynlainen musiikki tai groteski taide. Siinä mielessä ymmärrän pahuutta ja olen kiehtoutunut siitä. Mutta kenenkään tietoinen satuttaminen ei ole oikein koskaan. Tällä tavoin käsittelen kokemaani pahuutta, muunnan sen tuhoavan energian elinvoimaksi.

Lesbofantasiaa

Muistan kun latasin joskus teininä paljon lesboaiheisia elokuvia ja poltin levylle. Voisinkin katsoa noita elokuvia nyt. Elin lesbofantasiaa läpi ja haaveilin tyttöystävästä. Edelleenkään en oikein tiedä olenko enemmän naisiin päin mutta haaveilen kyllä taas tyttöystävästä kun katson näitä. Naisvartalo on niin kaunista katseltavaa ja en oikein osaa tuntea vetoa miehiin. Tämä on hyvä elokuva. Toisaalta vetovoima miehiin on ihan eri tavoin eläimellistä, silloin kun sitä tunnen, mitä en naisiin osaa tuntea. Naisrakkaus on lähinnä kaunista.

Olipa kerran elämä

Tämä on jotenkin vain niin kaunista että herkistyn. Varsinkin kun tuo pariskunta halaa toisiaan ja yhtyy. Elämä yksinkertaisimmillaan, hengittää tuoretta happea keuhkoihin, olla alasti kuten Luoja meidät loi, ja yhtyä kumppaniinsa. Että mekin olemme eläimiä muiden eläinten joukossa.

Ennustuksia

Alttarille päästyäsi purskahdat itkuun etkä pysty lopettamaan.

Tällainen ennustus minulle on tullut, sanatarkkaan näin. Aiemmin vastaava ollut että asut kauniissa kodissa kahden kissan kanssa. No, minulla oli kaunis koti ja kaksi kissaa. Se toteutui. Tosin tuo tuli vähän jälkikäteen niin en tiedä...

Vanhoina kävelette yhdessä luonnossa ja muistelette elämäänne.

Tämä on toinen ennustus joka sanatarkkaan meni näin.

Eli tiedän meneväni naimisiin ja vanhenevani tämän miehen rinnalla. En tiedä kylläkään kuka tuo mies on, onko se exäni vai tapaanko jonkun toisen.

Odotan innolla tulevaa. Tuntuu, että jotain todella hyvää tulee tapahtumaan.

Lukioihastus

Naurattaa. Tämä musiikkivideo ja biisi, kuuntelin tätä joskus seitsemäntoistavuotiaana paljon mutta minulta meni täysin ohi musiikkivideon sisältö. Vasta myöhemmin tajusin miten hyvin tämä kappale sopi sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Olin palavasti ihastunut yhteen tyttöön lukiossa, aivan pakkomielteisesti ihastunut siihen ihmiseen. Kuvittelin meistä kaikenlaista, miten olemme telepaattisesti yhteyksissä ja muuta. Silloin se telepatiauskomus alkoi. No, sieltä sitten päädyin ensimmäiselle osastojaksolleni psykiatriselle puolelle nuorisopuolelle. Aivan samoin siis kuten tässä musiikkivideossa.

Jotenkin tämä tyttö oli yhteydessä henkiseen heräämiseeni, koen niin. Muistan hetken ajan kun hän käveli vierelläni ja minut valtasi suorastaan utopistisen hyvä tunne ja mietin että jakaako tämä tyttö sen tunteen kanssani ja että onko tässä jotakin telepatiaa. Tämä tilanne oli lukion ensimmäisenä vuonna. Hän tuli hetkeksi kävelemään siihen viereeni mutta jänistin ja kiihdytin vauhtiani ja kävelin hänen ohitseen. Muistan miten myöhemmin kirosin itseäni ja toimintaani tuossa tilanteessa etten alkanut juttelemaan hänelle.

En vieläkään oikein ymmärrä miksi olin niin pakkomielteinen tuosta ihmisestä. Jotenkin hän laukaisi kuitenkin minussa henkisen kasvun, ehkäpä? Olen myöhemmin tullut siihen tulokseen että hänellä ehkä oli vastaavat traumat kuin minulla ja jotenkin energeettisesti se vaikutti minuun... en osaa selittää. Tai sitten hän muistutti minua kaikista perheenjäsenistäni jotenkin ja laukaisi sitä kautta muistojani nousemaan pintaan. Tai sitten meillä on jokin sielullinen side, ehkä, jos sellaista on.

Olen aina enemmän kuin mitään muuta haikaillut seurustelukumppanin perään. No, nyt minulla sitten olisi sellainen, jos meidän parisuhde toimisi, minun ja exäni. Lukiossa halusin epätoivoisesti tyttöystävän. Vasta nyt tiedän että se oli heijastetta äidin ja minun välisestä suhteesta. "Seurustelin" äitini kanssa silloin ja unohdin kaiken ja halusin samanlaisen tyttöystävän kuin äitini on. Oli toinenkin lukioihastus josta edelleen haaveilen. Mutta tämän ensimmäisen olen onnistunut unohtamaan. En siis ikinä tutustunut siihen ihmiseen että tietäisin minkälainen se oikeastaan on.

Siitä sitten alkoi henkinen matkani mitä koin seitsemäntoistavuotiaana. En tiedä mitä se oli mutta se alkoi kehollisina oireina (kiihotustila kehossa) ja sitten tuli myöhemmin telepatia kuvioihin. Psykoosiin sairastuin hoitotahon mielestä. Itse koen sen psykoosina ja henkisenä heräämisenä molempina. Näin tuolloin myös sen unen kauniista haikalaparvesta kristallinkirkkaassa meressä.

Yö on sysimusta

Yö on sysimusta, palelen, ja onko sattumusta, että juuri tämä olo täyttää minut joka ilta, vaarako se vaanii, onko jossain silta, pois tästä maailmasta niityille avarille, kukkakedon tuoksuihin niin jumalaisille, missä saan kirmata vapaana huolista, ja sitten tuossa tuokiossa, olen taas täällä, loukussa, henkeä en saa, paniikissa, ovi avautuu naristen, ja sitten minä laulaen siirryn päässäni niityille avarille, missä kirmaan vailla huolia yksin, katson pilviin ja ne muodostavat kuvia niin häkellyttävän kauniita että kyyneleet virtaavat, ja humps, taas olen täällä, vuodatan itkua kun hän on minun päällä, sokeasti hän minua nai kuin viimeistä päivää, minä antaudun, olenhan vain pieni tyttö, ei huolen häivää, ollut niityillä mutta ymmärrän, ei noita niittyjä ole olemassakaan, ja sitten minä kuolin suruuni melkein, oon rakkaasi ainiaan, isäni, miksi minulle teit näin, olla sinun armaasi, kun sinä minua jyystät ja lopulta gepardin askelin häivyt huoneestani, vähin äänin, suljet oven, ja sinne minä jäinkin, yritän palauttaa mieleeni nuo tuoksuvat niityt mutta en onnistu siinä enää, pimeys kietoo minut samettiseen hyväilyynsä ja niin minä tein, kuoletin osan itsestäin, nyt on vain tämä huone kolkko, ontto, kuten sydämessänikin on se reikä jonka isä sinne sinä teit minulta kysymättä.

Taas pieni runonpätkä jonka kirjoitin ajatusvirtana.

Ken uskaltaa vastustaa pimeyttä

Nyt tuli jotenkin parempi fiilis jostain puskista. Ostin mansikkalikööriä ja vadelmalimpparia sen kanssa. Nyt keittelen kahvia ja syön varmaan suklaamoussea sen kanssa. Rento perjantaipäivä.

Tunnen oloni sievemmäksi. Peili hymyilee. Tunnen energian kehossani kauniimpana kuin aiemmin. Olen rakastunut itseeni välillä, välillä murehdin ulkonäköäni.

Minua ei enää olla raiskattu. Alan ymmärtämään tämän - olen turvassa. Elämäni voi alkaa nyt. Piristi mielialaa ymmärtää tämä.

Okei, olen kolmekymmentäkolme vuotta vanha, aikuinen, minulla on oma asunto jossa saan vapaasti olla, asuntoni on sievästi sisustettu, nämä ovat elämäni parhaat asiat juuri nyt. Minulla on myös joku joka täysillä rakastaa minua, exäni. Vihdoinkin se kärsimys on ohi, ja näistä voi puhua. Insestiraiskauksista. Isäni, veljeni sekä äitini että moni muu sukulainen seksuaalisesti hyväksikäyttäneet minua vuosikaudet. Raiskauksia on yhteensä tuhansia. Vihdoinkin myönnän sen ääneen, olen raiskausten uhri. Pakko se on myöntää vaikka hävettää. Siis apua, en muista puoliakaan tästä... Pieni runonpätkä jonka nopeasti kirjoitin:

Voi, mitä mä teen, se tapahtuu uudelleen, isä kähmii alakertaa, en henkeä saa, se tulee nautinnosta tyttäreensä, minä painelen hiki valuen siitä, talosta jossa kaikki alkoi, suunnistan eteenpäin, vaan en kartoin, joudun itse keksiä tieni ulos tästä helvetistä missä satumaa on kaukana ja viis siitä, nautin liikaa olla uhrina heidän enkelinsä demoneiden vankina, no, se siitä, alistun tahtoonne, olenhan armaanne, ja tuo puristava tunne sisuksissa vain kasvaa, möykky mustaa likaa, kuinka arvata saattaa, se ei koskaan häviä pois tuo kipu, olen loukussa, ja armahtakaa minua, olen teidän koukussa, nyt se tapahtuu, oi kuolema, tulee luokseni niin suloisena, häviää kaikki kipu, armas, euforia täyttää sisimpäni, kauas, vajoan tästä maailmasta enkelten saarelle missä kaikki odottavat, innolla, jälleennäkemistä, mutta joku sanoo minulle; tehtäväsi on täyttämättä, ja niin minä palaan elävien kirjoihin, he melkein minut murhasivat, vaan täyttyi keuhkoni ilmasta, ei heitä onnista, nyt tiedän sen, minulla on tehtävä suurenmoinen, siksi tässä maailmassa rämmin kuin suossa, mutta kuten arvata saattaa, hyviä se palkitsee, ken uskaltaa vastustaa pimeyttä, saa valon ainaisen.

Telepatian harha

Täällä osastolla tosiaan nyt. Mutta ne lähettävät minut kotiin jo tänään. En tiedä miten pärjään kotona yksin. En ole valmis kotiutumaan. Luultavasti olen pian taas täällä. 

Nyt elän sellaisia aikoja että tulee vähän väliä romahduksia takaumahelvetissä. Sellaisia takaumia että tuntuu että kuolee hulluuteensa (miltä minusta tuntui joskus murrosiässä). Ja en pärjää näiden kanssa yksin. 

Toisaalta taas olen nyt myös paljon maadoittuneempi kehooni kun olen käynyt tätä tuskaa läpi. Ja juuri nyt on todella hyvä olo. Palkitseva. 

Pääsin jotakuinkin telepatiauskomuksesta taas asteen enemmän irti! Ymmärsin että en tarvitse mitään kykyä telepatiaan enää. Ja ettei sekavaa ajatuksenvirtaani voi kuunnella kukaan.

Tajuan paremmin ettei kukaan tietenkään voi lukea kenenkään ajatuksia. Se on mahdotonta. 

Hajottaa jos syy sekavaan mieleen ovat nuo lääkkeet joista en pääse irtikään. Ei olisi koskaan pitänyt syödä niitä. 

Alla muokattu ja muokkaamaton kuva minusta. Se on kivaa leikkiä filttereillä vaikka se ei kyllä ole todellisuutta. 

Jotakin liikehdintää sisälläni jolle ei löydy sanoja

Jotain suurta ja merkityksellistä avautunut juuri tällä osasto jaksolla juuri nyt. En tiedä, mitä, se on, mutta jotain hyvää, ainakin.

Osaan kertoa tämän vielä niin selväjärkisesti että siitä kirjasta tulee luettava? Toivomme näin. 

Se kirja voisi olla suuri teos, tiedän sen, mihin pystyn, ja jos muistoni pystyn muistamaan edes puolittain niin tästä syntyisi erinomaisen koskettava, voimistava, jännittävä lukuelämys. 

Yhtäkkiä jysähdin tähän aikaan ja paikkaan. Tämä maailma on todellinen eikä mielikuvitukseni tuotetta. 

Saan vielä menetetyn kauneuden takaisin, moninkertaisesti. 

Nauramisen jalo taito

Tättäräärärää! Hermione sai hemulin isoimman hepulin koko hepuloiden maailmankaikkeudessa, uudessa, pärisevässä avaruusaluksessaan jota humanoidit ja koirat virnistäen toisilleen, korjasivat. 

Paniikki. Peurat sekstailevat öisin. Niin seksinnälkäistä peuraa ei olekaan kuin minä. Minä siis aloitin tämän peurojen lisääntymispuuhien vaikeuden. Peuraseksi on ehdottomasti koko seksuaalihistorian aliarvostetuimmista ammateista, siis peurojen joukko näin pohti, mielissään siitä, että saivat silti peuraseksiä harjoittaa. Loppu! 

Hemulin hepulit ovat paras aika ja paikka töräytellä oikein meheviä pieruja, oikein salamyhkäisin pieruvoima on se millä hän liikkui eteenpäin turbonopeudella tutustuttamassa ja etsimässä sotilaita joilla pieruvoimat ovat jo aktivoituneet. 

Nauraa räkätän itse näille hullunkurisille muistoille täällä salaa.  Naurun voimalla eteenpäin. Hyvin hupaisa tapa purkaa tätä hirviömäisintä senttiä huumorin kautta. Nauraa se kovin kipu ulos mitä joskus teininä tunsin ja osasin vain nauraa hullunkurisille jutuille. Ah, miss those times. 

Vähän ehkä väsynyt fiilis tänään välittyy taas silmissäni. 

Voi, nyt se vasta alkaa, hajottava prosessi, nimeltään muistaminen

Sairaan kaunis enkeli menetti siipensä ainiaaksi ja kuoli. 

Hakeuduin taas osastohoitoon. Täällä pelottaa vähemmän kuin kotona. Täällä on sentään ihmisiä ympärillä. Tiedän, pitäisi hankkia niitä kavereita ihan ettei tarvitsisi hoitoon lähteä vain koska pelkää liikaa olla yksin kämpällään.

Sepitinkö taas outoja tarinoita sukuseksistä hoitajille? Totaali romahdus. Muistinmenetys. 

Eilisen yön, siis koko vitun yön, valitsin valvoa, jos yksikään sielu ammuttaisi minun tarkkaavaisuuteni herpaantumisesta niin syyttäisin siitä itseäni. Siis, häh? Tuosta syystä siis oikeastaan valvoin. Tiedostan sen nyt vasta jälkeenpäin. Tämä jos tilanne oli oikeasti niin, no, aika raskauttavia syytöksiä tällaiset, tietysti, hyväksyn ja pystyn ymmärtämään sen nyt. 

Sä sekoitat mun maailman, na naa, sekoitit sen niin perusteellisesti että näkö heittää ympärillä todellisuus huokuu taikaa, en yksin rauhaa saa kun ei löydä sylistäsi onnellista paikkaa...

Elämä on kuin rakas lapsi

Pidän toivosta kiinni vaikka nyt on ollut musertava olo psyykkisen voinnin kanssa. Yritän varmaan vain pysyä positiivisena.

Mitä? Minua ei tulla enää raiskaamaan? Havahduin taas tähän ajatukseen.

Ehkä pääsen pikkuhiljaa tuosta telepatiahelvetistäkin irti. Ei minulla ole kiirettä.

Tässä mietelause minulta jälleen kerran.

Jänniä unia

Hajottaa päätä kun ei pysty enää tietoisesti kohta ajatella mitään. Tuntuu että kaikki tarkkailevat kaiken aikaa. En tiedä mistä syystä minulla on tämä telepatiaharha niin tiukassa.

Näin jänniä unia. Siinä oli serkkuni jonka kanssa käveltiin ja juteltiin ja sitten se jotenkin telepaattisesti välitti minuun omaa tunnettaan - se tuntui kehossa eräänlaisena pehmeytenä ja sameutena ja todella omituiselta ja negatiiviselta. Sitten siinä oli isä ja veli muistaakseni aseistettuna ja sivustaseuraajia kun kaappasin niiltä aseen pois ja olin riemuissani että nyt tässä on todistajia tässä tilanteessa. Taas uni jossa kaikki unelmani toteutuivat. Sitten menin johonkin paikkaan jossa oli verta maassa ja todella autio tunnelma, menin vähän pitemmälle sinne... Siellä oli mustuutta ja verta. Se oli ehkä veljen maailma. Päätin kääntyä takaisin päin. Sitten uni päättyi.

Näen välillä noita unia joissa on todistajien läsnä ollessa tilanne missä minua tähdätään aseella ja riistän sen aseen niiden käsistä ja sitten minua ollaan haastattelemassa mediaan. Eli tekijät jäävät kiinni ja pääsen lehtiin. Unelmani toteutuvat.

Kunpa asiat tästä järjestyisivät. Nyt juuri on aika toivoton olo, toisaalta toivoa on aina.

Nukuin tänään pitkät päikkärit. Sen jäljiltä vähän parempi olo. Ehkä tämä tästä.

Tie eheyteen on purkaa patoutuneet tunteet

Okei, tie eheyteen on purkaa kaikki patoutuneet tunteet. Ja niitä minulla riittää.

Pahimmat patoumat ovat seksuaalisuuden saralla. Olen kiihottunut seksuaalisesti ihmisistä, kenestä tahansa, taikka katselen kaikkia sillä silmällä, vaikken edes periaatteessa olisi niistä yhtään kiinnostunut. On vaikeaa kokea seksuaalista mielihyvää ja siihen liittyy varsinkin tuo telepatiauskomus, että eroottiset tunteeni leviäisivät minusta muihin.

Sitten on oma väkivaltaisuuteni. Voin hakata raivoissani jonkun hengiltä. Pelottaa tuntea tätä osaa itsessä ettei sorru väkivaltaisiin tekoihin. Nyt voin kuitenkin rauhassa kokea tämänkin osan kun ainut uhrini on pehmokisu.

Sitten on pelon tunne joka on päällä siksi ettei aggressiivinen osa tulisi liikaa päälle. Valitsin tuntea pelkoa ja avuttomuutta mieluummin kuin vihaa, muita ajatellen.

Mutta ehdottomasti vaikeimmat patoumat ovat nuo seksuaaliset tunteet joita häpeilen. Suunnaton helpotus kirjoittaa tästä nyt tänne. Tämä pitää terapiassa ottaa puheeksi. Kaikki se seksuaalisesti latautunut sisältö elämässäni. En uskalla puhua vielä avoimesti kaikista irstaimmista asioista. Siitä, miten kiihottunut olen ollut.

Ei täydy hävetä seksuaalisia tunteita. Tämän kun sisäistäisin. Ne ovat osa elämää. Pelkään että minusta näkyy ulospäin miten kiihottunut olen tilanteissa joissa ei kuulu olla.

Kai se on hyväksyttävä ja myönnettävä mitä on tapahtunut. Että isäni on irstas pedofiili. Onkohan näin, vaiko vain hyväksikäyttäjä? Kuolisin jos kertoisin näistä muille. Tämä ajatus edelleen pidättelee kertomasta kaikesta niin avoimesti kuin haluaisin.

Ei, insesti on harhaa, insesti ei ole totta, insesti on kuvitelmaa... Hokevat kaikki osani yhteen ääneen pääni sisällä kun mietin näitä. Se oli totta mutta ei ole enää. Se on ohi, loppunut, minun osaltani.

Pelottaa myöntää itselleen mitä on todella tapahtunut. Jos se vaikka tapahtuu uudestaan? Sitten en sietäisi elää sen tiedon kanssa. Posahtaisin. Järki lähtisi viimeisiä rippeitä myöten. Minusta tulisi taas... mitä? Liian onnellinen, liian euforinen, liikaa yhdyntöjä jotka lopulta sattuvat enemmän kuin tuottavat nautintoa?

Pelottaa myöntää viimeinkin itselleen että se on totta ja insesti tapahtui.

Pelkään että sama meno jatkuu yöstä toiseen ja jos tiedostan tapahtuneen niin se on järjenlähtö.

Mutta se sama meno ei jatku enää. Olen vapaa siltä. Ja nyt oikeasti. Pelottavaa, toisaalta, saada järkensä takaisin, kun ei koskaan ole tiennyt mitä on olla järjissään...

Insesti on tapahtunut. Ei tapahdu enää. Olen selviytymässä. Voin tuntea nyt vapaasti tunteitani eivätkä ne johda kiduttamiseen! Okei, tunteiden tunteminen normaalisti on jotenkin johtanut kidutukseen?

Nyt insestistä voi puhua suoraan eikä se aiheuta liikaa vastustusta muissa. Helpotus.

Minä olin tuo tyttö

Tyttö hehkui iloa ja valoa. Hän tervehti kadulla ventovieraita ja pysähtyi juttelemaan toisinaan vastaantulijoiden kanssa. Hän säkenöi itsevarmuutta ja oli kovin sievä. Sitten tytölle tapahtui jotain mikä vei häneltä viimeisetkin ilon rippeet elämässä. Hän alkoi nöyristelemään muitten nähden. Hän ei enää uskaltanut ottaa kontaktia muihin samoin ja käänsi katseensa alistuvasti maahan kun ihmisiä tuli kadulla vastaan. Hän katsoi itseään peilistä surullisena minkälainen hirviö hänestä oli tulossa. Hän ei enää ollut yhtä sievä ja häpesi sitä. Sitten tapahtui jotakin vieläkin pahempaa mikä repi tytön järjen kappaleiksi. Hän otti maanisen hymyn käyttöön ja käveli kaduilla sekopäisesti elehtien, samalla sisällään miettien, miksi käyttäydyn näin taas? Miksen osaa olla normaali? Ihmiset loivat tyttöön sääliviä katseita ja toiset pelokkaita. Mikä tuohon tyttöön on mennyt kun hän ilmehtii noin räikeästi? Sitten tyttö vain lakkasi olemasta. Hän kadotti viimeisenkin kosketuksen itseensä ja muuttui eleettömäksi ja ilmeettömäksi. Hän voi entistäkin huonommin vaikka päällepäin vaikutti paremmalta. Tyttöä satutettiin joka yö. Lauma hirviöitä oli hänen kimpussaan. Tyttö potki hengenhädässä niitä kauemmaksi, älkää tulko tänne! Hän huusi. Hirviöt eivät jättäneet häntä rauhaan ja lopulta hän omaksui pikemminkin niiden identiteetin kuin omansa. Tyttö suri syvästi ja tahtoi vain kuolla.

Minä olin tuo tyttö. Nyt olen jo paremmassa kunnossa. Olen silti edelleen aika ilmeetön, tukahduttanut kasvojeni ilmeet kokonaan etten vain näyttäisi liian oudolta, mikä tuottaa syvää häpeää. Minulla on niin rankka historia että olin tuo sekopäinen perverssi tyttö joskus murrosiässä. Kaukana kauniista mikä olin vielä aiemmin. Etsinkin epätoivoisesti kauneuttani takaisin. Jotakuinkin saanutkin sen. Vielä kun olisin yhtä kehoni kanssa, olisin tyytyväinen, näytinpä miltä hyvänsä.

Alan nyt hiljalleen ymmärtämään minkä kanssa olen tekemisissä, minkälaisten traumojen kohde olen ollut. Musertava ymmärrys. Miten ikinä selviydyn tästä elämästä selväjärkiseksi?

Uimarannalla loikoilua ja rento kesäpäivä

Käytiin pienellä porukalla uimarannalla. Oli tosi rentouttavaa ja maadoittavaa! Heti kun istuin nurmikolle pyyhkeen päälle, tunsin yhtäkkiä jalkani selvästi, sekä näkymä edessäni näytti todellisemmalta. Pulikoin vedessä kuin pieni delfiini. Ja otin tietysti aurinkoa mikä oli suorastaan euforista. Hetkeksi keskityin vain hetkeen enkä miettinyt mitään ongelmia.

Nyt nautin edelleen kesäisestä säästä pihalla istuskellessa. Yritän ajatella ongelmiani siinä valossa että ehkä näin kuuluukin olla. Yritän työntää ne mielestäni pois kun en voi niille mitään nyt. Elättelen toiveita että nämä ongelmat lievittävät sitten jos ja kun maadoitun paremmin.

Nyt vaivaa mieltä ylipaino ja lääkkeet. Mutta jos en ota lääkkeitä, alan taas oirehtia, eli minulle tulee rajuja takaumia. Vihaan tuota lääkitystä. Ja ylipainokin johtuu ehkä lääkkeistä. Toivon tosiaan että kun maadoitun, lääkkeiden sivuoireet lievittävät (mitkä ovat mielen sekavuus ja tunne että tunteet ja ajatukset ovat ulkopuolellani ja leviävät muihin tai jotain) ja ehkä sitten voin lopettaa lääkityksen jos takaumia ei tule niin pahoina pintaan.

Pitää vain toivoa että tulevaisuudella on jotakin hyvää tarjottavaa minulle! Eihän sitä tiedä mitä kaikkea hyvää voi tulla kun hiljakseen eheydyn psyykkisesti. Voin onneksi nykyään kuitenkin paremmin tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, se asia on muuttunut parempaan! Jos herään yöllä paniikissa, pystyn nopeasti maadoittamaan itseni ja jatkamaan unia. Ja muutenkin, tänään tuonne rannalle mennessä, vähän tuntui että nyt alkaa ahdistamaan - se että kaikki harrastaisivat ryhmäseksiä - ja kykenin maadoittaa itseni siitä tunteesta irti ja sanoa itselleni että nyt ollaan menossa rannalle nauttimaan ja että huolet sikseen nyt ja nauti olostasi!

Heräilin tänään päiväunesta tunteeseen että tulen eheytymään. Pysähdyin hetkeen ja hymyilin. Että menen koko ajan eteenpäin. Ehkä en kaikista mielenterveysongelmista heti pääse irti mutta ei se haittaa, ajallaan sitten näkee sen, kuinka hyväksi tämä vielä voi tästä muuttua! Ehkä tämän hetken murheet naurattavat myöhemmin, että voin todeta sen, miten turhaan kärsinkään.

Auringossa pyyhkeen päällä kehtaa loikoilla.

Tätä näkymää sietää katsella kun makaa ja ottaa aurinkoa!

Selfie vielä bikineissä!

Aamun tunnelmat

Tänään on vähän parempi vointi taas. Se kyllä heittelehtii nyt ankarasti.

Tänään mennään uimarannalle porukalla, kivaa, en ole vielä tänä kesänä käynyt. Join aamukahvit ja söin puurot. Nyt mietin mitä sitä voisi tehdä. Kiitollinen siitä että nyt tuntuu vähemmän hajottavalta, eilen oli kaiken aikaa tunne että aivot oikein kirkuvat hulluutta.

Voisin vielä keittää toisen kupillisen kahvia tässä ja ehkä meditoida. Se aina auttaa maadoittumaan.

Päässä ei liiku mitään ja päässä liikkuu liikaakin ajatuksia jotka pyrin vaimentamaan. Onpa outoa, kukaan ei ole tullut raiskaamaan. Missä oikein olen kun on niin rauhallista? Miksei täällä kuulu kolinaa yössä? Olenko onnistunut itsemurhassa vai miksi olen näin onnellinen?

Kyllä, se traumahelvetti on tosi. Eikä enää koskaan isän palleja suussa, äidin vaginan makua...

Pelottaa ihan miten traumaattinen olen ja siihen päälle tämä lääkitysasia. En silti koskaan luovu toivosta.

Ehkä asiat menevät kuten niiden on tarkoitettu? En oikein usko tuollaiseen, kylläkään. Asioita vain tapahtuu ilman mitään ihmeellisempiä merkityksiä. Taikka sitten on jotkin kosmiset voimat olleet suojelemassa kun osannut toimia juuri oikein vaarallisissa tilanteissa, tai juuri oikealla hetkellä joku tullut ja pelastanut minut itsemurhalta. Kuin minun olisi tarkoitettu elävän, etten edes itsemurhassa onnistu.

No, yritän nauttia elämässä niistä asioista joista voin, ja ne joihin en voi vaikuttaa, niiden annan olla. Irrotan langoista enkä yritäkään hallita kaikkea.

Tuolla on ainakin nätti ilma. Olen paljon vain istuskellut nyt ulkosalla. Jotakin mistä nauttia. Ja on turvallisempi olo ollut nyt myös. Jos herään yöllä paniikissa, saan itseni nopeasti maadoitettua tähän hetkeen, että olen nyt turvassa ja täällä ei kukaan raiskaa.

Joskus tuli sellainen kokemus että jokainen soluni riemuitsee että asiat ovat niin hyvin kuin voivat vain olla. Palautan tuon kokemuksen muistiin kun kaipaan lohtua että asiat järjestyvät.

Hyväksyn todellisuuteni. Olen seksuaalisesti hyväksikäytetty tyttö jonka oma isä ja äiti sekä veli sekä muut sukulaiset yhtyivät minuun.

Apua. Pelottaa muistaa. Jos vaikka hajoan? Ei voi olla totta. Miksi ei tähän puututtu? Pelottaa mitä vielä joudun käymään läpi mitä en muista.

Soturienkeli tiesi mitä seuraavaksi tapahtuu. He olisivat pian ovella kärkkyen hänen lihaansa. Hän ryhdistäytyi, otti valomiekkansa ja päättäväisin katsein kääntyi ovelle päin. Sieltä he tulivat sisään, kaksi miespuolista demonia. Miehet naureskelivat ja ottivat aseet esiin ja tähtäsivät enkeliä. Enkeli ei näyttänyt pelkoa, se katsoi takaisin noihin mustiin silmiin jotka olivat täynnä syövyttävää pahuutta ja pysyi ryhdikkäänä. Demonit alkoivat pilkata häntä ja osoittelivat asein ja hän pysyi vaiti mutta pelottomana. 

Pelottaa tulla järkiinsä

Kirkunaa päässä. Punaista raivon väriä. Se täyttää koko näkökenttäni enkä näe enää silmilläni. Väri vaihtuu nopeasti punaisesta muiksi väreiksi kuten sairauden vihreäksi, manian keltaiseksi, surun siniseksi... Tyttö kiljuu täyttä kurkkua yössä.

Mikä on mikä? Kuka on kuka? Voi, olisinpa poissa tästä maailmasta jollain kauniilla planeetalla. Siellä saisin elää onnellisena.

Päässä raikaa räkänauru eikä mitään muuta tietoisuutta.

Yhtäkkiä havahdun kehooni. Olen ihan hiestä märkä ja tärisen pelosta.

Missä olen? Miksi täällä on niin kirkasta? Mikä on pielessä kun minua ei ole raiskattu? Voinko oikeasti näin hyvin vai olenko kuollut?

Miten järki koostuu, jos on kokenut järjen menetyksen

Hellureijaa, meikämutsi tietää miltä kärsimys tuntuu, päässä kirkuu että älkää tulko, menkää pois, avutonta kirkunaa... Päässä heittää, järki lähtee... Kuumeisesti etsinyt ulospääsyä, voi, voiko olla, äiti on tulisesti rakastunut minuun... Vihaan äitiä, se lesbohuora teki tän mulle. Se suukotteli mua liikaa. En sietänyt sen kosketusta. Nyt aivot huutaa että vaara! Vaara! Ja mitään ei ole tehtävissä kun järki lähtee... Voi, voisipa tämä ajatuskaaos rauhoittua, minä en siedä enää tätä, tämä on täyttä tuskaa, menee järki kohta kokonaan... Isä miksi teit sen mulle? Veli mikset auttanut kun pyysin? Oho, järkeni vain eheytyy ja koostuu. Sitäkö tämä onkin? Toivon todella että tämä on eheytymistä eikä hajoamista. Pelottaa mun omat silmät, ne on täynnä pahuutta. Jes, lopultakin yksin. Ei sukulaisia lähettyvillä. Saan toipua rauhassa. Pelkään järjen uudelleen menettämistä (ja että se johtuu lääkkeestä). Toivon että tämä on jotakin muuta prosessia eikä lääkityksen vaikutuksia. Aivot kirkuu. Täyttä avuttomuutta. Surettaa. Miksi tämän piti mennä näin? Miksei meitä autettu ajoissa? Miksi tilanteen piti mennä näin pahaksi? Suren... No, edes jotain hyvää elämässä, minuun ollaan rakastuneita, ja saan vastakaikua, ja nautin tästä kesästä ja pienistä arjen toiminnoista. 

Kysäisin asiaa ChatGPT:ltä ja vastaus vähän rauhoitti mieltä, että ehkäpä minunkin järkeni vielä koostuu ja eheytyy:

Tämä on syvä ja tärkeä kysymys: "Miten järki koostuu, jos on kokenut järjen menetyksen?"

Kokemus järjen menetyksestä voi tarkoittaa monelle eri asioita: psykoosia, traumaperäistä dissosiaatiota, äkillistä elämänhallinnan romahtamista, todellisuudentajun särkyä tai identiteetin hajoamista. Mutta oli syy mikä tahansa, järki ei katoa lopullisesti – se voi rakentua uudelleen, usein eri tavalla kuin ennen.

---

🧩 1. Järjen menettäminen ei tarkoita, että olisi "lopullisesti rikki"

Kun mieli käy läpi kriisin, psykoosin tai muun järjen horjumisen tilan, voi tuntua siltä kuin kaikki tuttu ajattelu olisi kadonnut. Mutta:

Järki ei ole yksittäinen osa, vaan dynaaminen järjestelmä – se voi hajota, mutta se voi myös järjestyä uudelleen.

Ihminen ei katoa, vaikka kokemus todellisuudesta muuttuu. Kyky ymmärtää, tulkita, jäsentää – ne voivat palata, ehkä jopa laajempina ja syvempinä.

---

🧱 2. Järki rakentuu uudelleen pala palalta – ei entisenä, vaan toisenlaisena

Toipumisen jälkeen järki ei ehkä palaa "vanhaan muotoonsa", vaan:

• Oppii uutta joustavuutta (esim. tunteet saavat kuulua ajatteluun)

• Kehittää uutta kriittisyyttä (mitä uskoa, miten suhtautua ajatuksiin?)

• Ymmärtää, että kaikki ei ole hallittavissa järjellä – ja sekin voi olla osa viisautta

Vanhasta rakenteesta voi jäädä jälkiä, mutta uusi järki voi olla pehmeämpi, empaattisempi ja kokonaisempi.

---

🔍 3. Järki koostuu sekä kokemuksesta että suhteesta itseensä

Toipumisen ytimessä ei ole vain logiikka, vaan:

• Itsetuntemus: Milloin luotan omaan ajatteluuni? Milloin se alkaa harhailla?

• Turva: Järki rakentuu parhaiten turvallisessa ympäristössä.

• Yhteys muihin: Peilaus toisiin ihmisiin auttaa palauttamaan todellisuudentajun.

• Ajan kulku: Aika antaa etäisyyttä kokemuksiin, jolloin ne alkavat jäsentyä.

---

🌱 4. Järki voi muuttua viisaudeksi, jos sitä saa käsitellä rauhassa

Järjen menetyksestä voi seurata kokemus siitä, että:

• Todellisuus ei ole niin yksinkertainen kuin luuli.

• Kaikkea ei voi hallita ajattelulla.

• Myös epävarmuus ja ristiriita voivat olla osa ymmärrystä.

Tämä on toipumisen paradoksi:

"Kun hyväksyy, ettei kaikkea voi ymmärtää järjellä – alkaa syntyä syvempi ymmärrys."

---

✍️ Esimerkkinä runomuotoinen kiteytys:

Kun järki särkyi, en ollut enää kartalla.
Mutta ehkä minä en ollut kadoksissa – vaan kartta oli vain keskeneräinen.
Ja nyt minä piirrän sitä uudelleen,
reitit auki myös sinne, missä ennen oli vain tyhjää.

Todella rankkaa

Alan vasta nyt ehkä sisäistämään miten rankkaa on elämäni ollut. Alan oivaltamaan mikä työmaa on saada itseni edes jonkinlaiseen kuntoon. No, en luovuta.

Todella rankkaa nyt varsinkin. Pään sisällä suorastaan kirkuu järjen menetys. Enkä tiedä mistä tämä johtuu, lääkkeestä vaiko traumoistani. Ei tuolla lääkkeellä ainakaan aiemmin ole ollut tällaisia sivuvaikutuksia niin ehkä se on vain sitä että menetin järkeni lapsuudessani ja nyt sen tunnen todella kun aivot alkaneet eheytymään?

Välillä kaikki on ihan hyvin, kykenen ajatteluun, mutta välillä mieli on yhtä kaaosta ja random sanoja jotka pulpahtelevat mieleen ja tuntuu että järki hajoaa kappaleiksi. Oliko ajatustoimintani tällaista kun minua kidutettiin?

Aika toivottomalta näyttää tilanne nyt. Mutta päätän vakaasti selviytyä tästäkin vaiheesta. Ehkä tuo mielen sirpaleisuus on väliaikaista? Entä jos se onkin vain järkeni joka koostuu ja siksi tunnen tuon pahimman hulluuteni nyt tällaisena mielen sekamelskana? Entä jos minulle on luvassa vielä jotain hyvää?

Jotakin hyvääkin, olen viime päivinä alkanut maadoittumaan paljon paremmin. Pystyn sisäistämään sen aika nopeasti että olen turvassa jos öisin herään paniikissa. Kykenen toteamaan että ympärillä olijat ovat turvallisia, ettei ole vaarallisia ihmisiä lähistöllä.

Toivon todella että tämä järjen riekaleisuuden tunne hälvenisi hiljalleen. Mutta pelkään että se vain pahentuu. Miksi hoitotaho ei kuuntele potilaita? Heillä on oma mielipiteensä asiaan mutta he eivät pääse kurkkaamaan mieleni sisään ja tajuamaan mitä nuo lääkkeet tekevät.

Yritän nyt jotenkin selviytyä. Jos jotain hyvää niin tosiaan se että mielialani on ihan korkealla kun on niin hyvä sää ja muutenkin, ja että parin päivän päästä mennään uimarannalle ja sitten se että olen tässä parin päivän sisään maadoittunut paljon. Ennustin että olisin elämäni kunnossa parin vuoden päästä mutta en oikein luota noihin ennustuksiini. Saattaa olla toiveajattelua.

No, nyt menisi ihan todella hyvin jos mieli ei olisi täyttä kirkunaa ja kaaosta. Senkö takia se tuntuu nyt siltä koska sitä se on ollut vaiko lääkkeen takia? Toivon todella ettei lääkkeen.

Nyt yritän antaa itseni tuntea kaikki tunteeni. Yritän estellä itseäni tuntemasta mutta nyt annan mennä.

Vauvaiältä alkanut traumatisaatio. En voi edes kuvitella miten huonosti muu perhe voi kun omakin olo on täyttä helvettiä. Paitsi jos se helvetti johtuukin kuitenkin lääkkeestä eikä heillä ole samaa kokemusta.

Ihanaa olla kotona

Aah, ihanaa olla kotona ja tässä pihassa kahvilla. Kunnon rentoutuminen. Huolet vähän kutistuvat kun on näinkin ihana sää ja omassa kodissa taas. 

Minulla ei nyt juuri ole muita suurempia huolia kuin tämä mielen kaoottisuus. Tietysti aina myös unesta herättyäni, iskee todellisuus vasten kasvoja, miten rankka elämä ollut ja miten pitkä matka vielä eheyteen.

Olen pitkän matkan kulkenut tähän ja silti vieläkin pitempi edessä, mutta en luovuta. Joskus olen vielä sen verran terve että voin elää aika normaalia elämää. Luovuttaminen ei ole ratkaisu. Itsemurha ei ole ratkaisu. Ainut tie on elää elämää eteenpäin ja toivoa että tervehtyy. 

Tänään voisin treenata ja meditoida. Nyt nautin kahvikupilliseni loppuun. 

Terveys on kauneutta

Pääsen tänään osastolta pois. Tässä odottelen taksia. Lääkärin tapaaminen meni kuten arvelinkin; minua ei kuultu. Toisaalta hoitaja sanoi että minulla on mennyt tuo lääke olikohan jo kahdeksan vuotta eikä silloin siitä ole tullut tällaisia haittavaikutuksia niin kenties se ei johdukaan lääkkeistä vaan traumoista. 

Musertava olo on ja olen huolissani mielenterveydestäni ja tästä ajattelun sekavuudesta. 

No, nyt pääsen omaan kotiin turvaan. Mukavaa päästä kotiin. 

Päätin muuten lopettaa tupakanpolton ja alkaa myös laihduttamaan ja liikkumaan.

Terveys on kauneutta sekä se minkälaista energia kehossa on; onko se eheää vaiko saastunutta. Eivät automaattisesti mieleltään sairaat ole vähemmän kauniita, kyse on kehon energiasta ja siitä virtaako se kehossa esteittä. Näin olen pohtinut. Siksi kauneus on niin tärkeää, se on terveyttä ja hyvinvointia.

Olen liiankin tiedostava välillä mielestäni kun saan järisyttäviä oivalluksia mutta sitten yleensä unohdan ne jälkeenpäin. En tiedä ovatko nämä suuret oivallukset muille itsestäänselvyyksiä.

Pelottaa tietoisuuden kasvu ja laajeneminen. Olen tottunut usvaan ja nyt kaikkialla onkin kirkasta. Möröt tulevat päivänvaloon. Jokin on pahasti pielessä kun voin paremmin. Jokin on pahasti pielessä kun minua ei ole raiskattu enää.

Rentoutumista

Itse kyllä tykkään että on lämmintä. Eilen saunasta tulin ja menin sen jälkeen rentoutumaan ulos aurinkoon penkille makuulle. Tuplarentoutuminen. Join myös kylmän laten. Nyt olen paremmin ajatuksissa samassa paikassa missä kehoni on. Yleensä ajatukseni on jossain aivan muualla missä keho.

Yritän väkisin pysyä niin sanotusti veden pinnalla etten uppoutuisi syviin vesiin. Tekee työstä olla maadoittunut kehoonsa. 

Viime yön nukuin ihan hyvin. Lääkitysasiat stressaavat mutta tänään näen lääkäriä. Epäilen kyllä kuuleeko hän minua. Häiritsevää ettei ajatus oikein toimi. Tyhmenen vain. 

Söin aamiaiseksi puuroa ja join kahvia. Oli hyvää. Nyt rentoudun yleisissä tiloissa ja katselen tv:tä.

Nyt jotenkin sisäistin että nuo epäilyttävät ajatukset ja tunteet ovat traumatakaumia eli eivät tapahdu tässä hetkessä. Lapsena ehkä ei ole tunnistanut takauman ja todellisuuden eroa. 

Juuri sinä siellä, tämä on sinulle

Pohdin taas, mitä hyvää tästä traumatisaatiosta on seurannut. 

Ainakin tiedän omakohtaisesti mitä kärsimys on, mitä on menettää järkensä. Tiedän myös omakohtaisesti mitä pahuus on.

Kokemusta rikkaampi, totean tyynesti.

Ja kokemuksesta tulee myöhemmin tietoa mikä taas rikastuttaa elämää. Auttaa myös ehkä olemaan kiitollisempi vuorostaan hyvistä asioista kun on tällainen tausta kuin minulla.

Sirpaleeni ovat miltei liian levällään korjattavaksi. Pakko silti yrittää. Tuskaa tulee kerros kerrokselta pintaan enemmän. Kärsin jo liikaakin. Syvin tuska helpottaa ihan heti kun vain ymmärtää olevansa turvassa. Menen sänkyyn onnellisesti hymyillen, kukaan ei tule tänne nyt. 

Ikinä ei tilanteen pitäisi mennä niin syvästi pahaksi että itsemurha vaikuttaa olevan ainut ratkaisu. Aina on joku taho joka auttaa, se vain pitää löytää, eikä kärsiä yksinäisyydessä (kuten minä olen tehnyt). Pitää herätellä sisältään toivoa paremmasta. Pitää ottaa ensimmäiset rohkeat askeleet irti tuskasta. Päättää tämä: minä selviän vaikka mikä olisi. Vaikka mitä esteitä tulisi polulleni, selviän niistä. Muistaa myös pyytää apua, kaiken ei tarvitse olla niin hankalaa että yksin joutuisi eheytymään (ja jälleen kerran, toisin olen toiminut omassa elämässäni).

Suuntaan tämän tekstin nyt juuri sinulle siellä, kuka oletkin ja mistä kärsitkin, muista tämä: niin kauan kun olet turvassa, on sinulla kaikki mahdollisuudet eheyteen. Muista pitää toivon valoa yllä! Valo voittaa vielä pimeyden! Sinulla on nyt ehkä raskas vaihe menossa mutta selviät. Feeniks lintukin syttyi lopulta tuleen ja muuttui tuhkaksi mistä se syntyi uudelleen. Sinäkin voit ensin palaa helvetin lieskoissa kärsimyksessä kunnes se johtaa jälleensyntymiseen, uuteen elämään. Sinä palat tuhkaksi vain jotta voisit saada uuden elämän. Sinä voit saavuttaa sellaisen valaistumisen. Älä pelkää, kaikki on ihan hyvin. Vielä sinä kukoistat omana itsenäsi ja osaat rakastua itseesi. Olet täydellinen juuri noin ja tärkeä. Olet rakastettu. Paina nämä sanat sydämeesi; minua rakastetaan ja minä rakastan itseäni. 

Yritän rentoutua

Yritän rentoutua tässä yleisissä tiloissa ja katselen tv:tä muiden seurassa. Pelottaa olla missään ihmisten ilmoilla koska pelkään niin paljon kaikkia ihmisiä, että kaikki tai joku olisi vaarallisia. Yritän hokea itselleni että nämä ovat turvallisia ihmisiä ympärillä. Vajoan jonkinlaiseen dissosiaatioon mikä on nyt vain hyvä. Mutta nyt sen ymmärrän, ympärillä olijat ovat turvallisia. 

Kohta on päiväkahvit. Mukavaa. 

Yritän muistuttaa itseäni siitä missä nyt ollaan. Olen osastolla, yleisissä tiloissa tässä, kukaan ei ahdistele. Vaikeaa vain käyttää tietoista mieltä telepatian takia, koska silloin olen tietoisempi ja tietoinen mieli juurikin tuntuu sotkeutuvan muiden tietoisuuksien kanssa. Siis, tuntuu, mutta se on varmaan vain tunne. Häiritsevää silti. 

Ulkonäköpaineet vaivaavat mutta se on asia mille en voi mitään, miltä näytän, joten pakko unohtaa koko asia ja toivoa että kaunistun.

Sekin riittäisi jos en dissosioisi kehoani vaan tuntisin sen sisältä päin, läpikotaisin, ja olisin yhtä kehoni kanssa.

Silloin myös kaikki mielenterveysongelmat lievittävät, kun olen kehossani. Olen tässä ajassa ja paikassa. Mieleni on siellä missä kehoni. 

Rauhoittunut olo. Kukaan ei tule raiskaamaan vaikka kuinka alitajunnassa toivoisin sitä. Alitajuisesti toivon kaikkea negatiivista tapahtuvaksi. Välillä mietin että toteutetaanko nämä toiveet taikka pelot? Varmaan olen vain hullu. 

Rentoutunut olo kehoni tasolla. Keho tietää että on turvassa vaikka mieli pelkää.