Ei olla saatu apua ajoissa

Paholaisen katse porautuu syvälle sieluuni. Sen silmät ovat mustat täynnä silkkaa pahuutta. Minä vastaan sen katseeseen samalla mitalla. Hetken me tuijotamme toisiamme silmiin kunnes se lähtee ja jättää minut yksin.

Isän silmät olivat täynnä puhdasta pahuutta. Hän jotenkin imeytti pahuuttaan minuun katsekontaktin kautta. Tuijotin häntä syvälle silmiin - todella intensiivinen katsekontakti.

Tämäpä, kun ei olla saatu apua ajoissa niin tilanne riistäytynyt käsistä ja sitten varsinkin tarvitsisi sitä apua enemmän kuin mitään ja siinä vaiheessa kukaan ei enää ota todesta. Ja sitten tilanne kärjistyy entisestään. Ymmärrän kyllä miten absurdi kertomukseni on mutta se on ihan todellista että tällaistakin tapahtuu. Kyseenalaistajat vain eivät voi tietää, lohduttaudun.

Insesti on pahimmillaan ollut puhdasta euforiaa. Silloin olin seonneimmillani. Pohjimmiltaan tuskin nautin, kärsin vain. He kuvittelevat nauttivansa vaikka todellisuus on toinen. Muistelen myös nauttineeni suoraan ettei siihen liittyisi samalla kärsimystä. En osaa sanoa sen tarkemmin, en muista.

Nykyisellään tuskin nauttisin. Todellisuuteni ei enää ole niin vääristynyt että kuvittelisin perheeni aivan eri näköisinä kuin he todellisuudessa ovat. Silloin nautin. Koen perheeni vastenmielisinä nykyään.

Pelkoa, kipua, outoutta ja kärsimystä se alkujaan oli, kunnes kärsimys oli liikaa ja alkoi nauttimaan. Tai tällainen käsitys minulla on.

Koko huone heiluu ja velloo työntöjen tahdissa, isän äänet jostain kaukaa kuin meren alta, putoan syvään pohjattomaan kuiluun mistä ei ole poispääsyä. Tai sitten ampaisen raketilla kuuhun ja lentelen avaruudessa.

Minulla on kyllä rankempi historia kuin monella insestin uhrilla. Ja olen ollut suvun tärähtänein, ulospäin, toisaalta he eivät tajunneet insestin vääryyttä kuten minä ja nauttivat vain kun minä yritin pysyä järjissäni. Ehkä olin vain utelias siitä miten tästä saisi nautinnollista niin sitten vasta vääristelin todellisuuttani ja aloin nauttia. Onneksi se vaihe meni ohi se nautinto. Se oli silkkaa sairautta.

Lapsuudentraumat avautuvat. Olen vain traumatisoitu lapsi. Kaikki suuruusharhat lievittävät. Asiat saavat normaalit mittasuhteet. Minulla vain on pahemman laatuinen dissosiaatiohäiriö. Ja skitsofrenia hellittää.

Aamun kuulumiset

Nyt maadoitun paremmin kehoni tasalle tähän aikaan ja paikkaan. Tunnen oman rauhallisen ja äidillisen energiani sisältä päin. Tuntuu niin terveeltä olla kehon tasalla! Nyt olen tässä hetkessä. Tuntuu lähes satorilta tai joltain valaistumiselta yhtäkkiä olla tässä todellisuudessa!

Nukuin yön todella hyvin. Näin unia lukioihastuksesta. Se oli kaunista, me halasimme pitkään ja hartaasti. Sitten näin unta jossa perheeni oli tuhonnut osan päiväkirjoistani ja muuttaneet kotini sisustusta.

Ihanaa aloittaa uutta päivää virkeänä. Aamiaista tässä odottelen.

En enää joudu todistamaan vierestä miten suku yhtyy. Enkä ole enää insestiyhdyntöjen keskiössä. Olen osastolla nyt ja kirjoitan. Maadoituin melkolailla pysyvämmin kehoni tasalle. 

En vieläkään uskalla elää kaikkia tunteitani normaaliin tapaan läpi pelossa että joku tarkkailee.

Mutta nyt olen turvassa. Voin olla nyt viehkeä eikä kukaan kopeloi.

Ei mitään järkevää asiaa nyt. Painun kohta aamiaiselle. Voisin tässä chattailla ja kuunnella musiikkia ennen sitä. Hyvää päivää jokaiselle!

Miksei minua vieläkään oteta todesta

Olen kyllästynyt siihen että traumani kyseenalaistetaan. Kuinka moni täällä uskoo minun todella koneneen nämä traumat? Olisi tärkeää kuulla että edes yksi ihminen uskoo minuun. Poliisi uskoi. Hoitotaho on alkanut uskomaan. Se helpottaa, vaikka valitettavan moni pitää minua harhaisena. Kysyisinkin, kuinka moni oikeasti voi väittää ettei maailmalla tapahtuisi insestiä ja raiskauksia? Minulla on kaikki seksuaalitraumaisen oireet. Ei minulla muuta.

Kuvaus elämästäni

Yksinäinen kyynel vierähtää poskelta pulpetille. Taas muut luokan tytöt supisevat minusta jotain. Käännyn katsomaan heihin päin ja he vain nauravat minulle. Käännän katseeni takaisin pulpettiin häpeissäni. Olen luokan outo tyttö, se rujo ja ruma tapaus. En uskalla enää puhuakaan muille kun he vain torjuvat minut automaattisesti. "Mee kotiis, huora, lutka, me ei kaivata nähdä sua täällä". "Niinpä, mee kotiis itkemään ja pillittämään, vauva". Säryin totaalisesti. He eivät ymmärtäneet miten paljon tahdoin vain olla ystävällinen muille koska minut torjuttiin niin usein kun yritin saada ystäviä. Lopulta mulkoilin kaikkia vihaisena ja haaveilin tappavani luokkatoverini. Raivostuin kun näytin kieltä pojalle ja hän vain nauroi minulle. Miksi minä en ole nätti niin kuin muut luokan tytöt? Miksi olen näin rujo, ruma tyttö jolla on sääret mustelmilla ja fritsuja kaulassa kun isä raiskasi taas yöllä. Sitten astun luokkaan ja ne supisevat taas jotain ja minä nöyrryn ja pidättelen kyyneliä. Pysy lujana, sanon itselleni, älä näytä niille että sinuun sattuu. Purin huulta ja pysyin viileänä ja astelin pulpettiini. Opettaja sanoi että minulla on tappava katse. Ei ihmekään kun joka yö katson isääni vihaten ja katseellani hänet tappaen kun hän ähkii naama punaisena päälläni. Surullisin tyttö maailmassa, ajattelin itsestäni. Ja ajattelin, mikä olisi mahdollisimman romanttinen tapa tehdä itsemurha? Muut varmaan voisivat paremmin jos minä kuolisin pois. Haaveilin aina öisin hukuttautumisesta kunnes eräänä yönä menin järven rantaan. Jokin sai minut säikähtämään ja pakenemaan takaisin kotiin. En uskaltanut edes tappaa itseäni, olen varmaankin sellainen pelokas luuseri. Vaivuin nyyhkytysten saattelemana uneen jossa isä taas tulee ja seksuaalisesti pahoinpitelee minut. Sellainen tyttö olin. Mutta jokin sai minut heräämään. On oltava syy tälle kärsimykselle. Mitä jos kaikki tarkoittaa hyvää? Pysäyttävä oivallus ja jähmetyn sen voimasta. Jos tämä kaikki kärsimys johtaa johonkin hyvään? Oivallus sai sydämeni jyskyttämään jännityksestä ja ilosta. Ehkä rumista lapsista kasvaa kauniita aikuisia ja minä voin vielä olla vapaa isästä? Odotin innolla aamuja kun ensimmäiset valonsäteet siivilöityivät huoneeseen verhojen raosta. Yö oli taas ohi, yksi kärsimyksentäyteinen yö. Päätin selvitä öistä, jokaisesta yöstä kun isä raiskaa ja odottaa päivää innolla. Minä kasvan ja kehityn ja vielä olen vapaa isästä. Vielä saan jotain todella suurta onnea ja rakkautta juuri siksi miten onnetonta ja rakkaudetonta elämäni oli. Osasin arvostaa aamuja öitten jälkeen niin paljon että ilon ja liikutuksen kyyneleet kohosivat silmiini kun näin auringonvalon. Päätin pysyä valossa, erossa varjoista, ja päätin selviytyä vielä ja olla terve aikuisena.

Kannanotto

Kirjoittaisin nyt jonkin kantaaottavan tekstin maailman tilasta jos tietäisin siitä jotain. Mutta kirjoitan parhaani mukaan.

Miksi me valitsemme johtajia jotka vain sotivat? Suurin osa ihmisistä kaiketi haluaa rauhaa. Miksi me kuuntelemme narsistisia päättäjiä? Emmekö uskalla vastustaa vallassa olevia?

Miksi emme lahjoita enemmän rahaa kehitysmaihin jotta he saisivat ruokaa vaan sen sijaan ostamme kalliita autoja tai muuta turhanpäiväistä materiaa? Miksi olemme niin itsekkäitä?

Miksi emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on? Meillä Suomessa on asiat hyvin, on ruokaa ja katto pään päällä. On apua saatavilla mielenterveyspotilaille. On tukia niille jotka eivät pärjää ilman.

Maailmassa on asiat nurinkurisesti. Saastutamme luontoa, tupakoimme ja käytämme muita päihteitä ja tuhoamme itseämme niillä. Kuuntelemme päättäjiä jotka haluavat itsekkäästi valtaa, rahaa ja mainetta. Huonosti voivia ihmisiä kohdellaan huonosti ja fyysinen ulkonäkö on tärkeämpää kuin sisin. Ne ihmiset eivät ole tyytyväisiä joilla on jo kaikki.

Meidän tulisi arvostaa enemmän kanssaihmisiä. Olla tarpeeksi myötätuntoisia ystäviä, äitejä ja isiä, auttajia. Meidän tulisi arvostaa niitä pieniä ja suuria hyviä asioita joita elämässämme on. Arvostaa pelkästään sitä että elämme ja hengitämme.

Miksi suuren osan ihmisistä on vaikeata rakastaa itseään? Me olemme kaikki huipputyyppejä omilla tavoillamme! Miksi on niin vaikeata edes halata itseään saati puhua itselleen ystävälliseen sävyyn? Raskasta elää elämää itseään vihaten!

Rakkaudella tästä maailmasta saataisiin parempi paikka kaikille elää. Välittämisellä. Kaikki kaipaavat rakkautta. Kaltoinkohdelluista lapsista kasvaa narsisteja ja se periytyy heidän lapsilleen. Se on tuskaa alkujaan ja tuskan siirtämistä jälkipolville. Siinä tuskassa ei alkujaankaan ole järkeä. Se on täysin tarpeetonta kärsimystä. Rakkaudessa lapsista kasvaa terveitä ja hyviä. Rakkauteen meidän kaikkien tulisi pyrkiä. Ja jos meille ei ole opetettu rakkautta, voimme onneksi sitä itse oppia. Ja kasvattaa omat lapsemme paremmissa olosuhteissa.

Pahuudessa ei ole mitään mieltä. Hyvyys on ainut oikea vaihtoehto. Pahuus on kärsimystä. Hyvyys on terveyttä ja hyvinvointia. Pahuus alkaa jostain ja siirtyy ihmisistä eteenpäin jotka purkavat oman kärsimyksensä muihin. Sen sijaan he voisivat opetella hyvyyttä ja saada enemmän hyvää omaan elämäänsä.

Pyytäisin palautetta

Hei vain, lukijat! Kuinka moni teistä lukee tätä blogia aktiivisesti? Olisi mukavaa saada kommenttia ja palautetta, negatiivista ja positiivista. Mikä tässä blogissa on hyvää ja mikä huonoa?

Kirjoitan tätä blogia selvittääkseni omia ajatuksiani sekä antaakseni tietoa traumatisaatiosta muille sekä vertaistukea muille uhreille. Toivon että voisin vielä kirjoittaa kirjan tarinastani ja tämä blogi on tavallaan alkua sille kirjaprosessille.

Kiitos kaikille ketkä seuraatte minua ja matkaani, toivotan teille hyviä kesäpäiviä ja vertaisille parempia vointeja! Pitäkää toivo yllä ja nauttikaa elämästä vaikka olisi vaikeaa! Suukkoja!

Kaipaan tuntea kehoni sisältä päin

Siis, mitä?! Minä olen ollut tuollainen. Rivo, pervo hullu lapsi joka ilmeilee ja on poikatyttö-tyttöpoika, ei tiedä enää edes sukupuoltaan, ja on muutenkin täysin tärähtänyt ja haisee hieltä. Se olin kutosluokalla ja ehkä seiskaluokalla. Kuvasin haaraväliäni vitsikkäästi nettiin farkut päällä. Huusin koulun käytävällä että olen teinipervo. Räävitön hullu, sekopää. En tunnista enää itseäni. Edelleen sisimmässäni olen outo, ruma ja hullu ketä kukaan ei halua vaikka maksaisin. Kunpa yhdistyisin kehooni nyt ja tuntisin sisältä päin miten kaunis nykyään olen.

Onneksi olen hiljalleen saamassa mielenterveyteni takaisin. Olen vain kärsimätön, koska olen kokonaan kehossani? Haluan tuntea energiani sisältä päin. Kaunistuisin.

Kyllä, minulle kauneus on todella tärkeää. Olisin kauniimpi ilman traumojani. Tiedostan että minun kuuluisi olla kaunis. Mutta en enää ole niin kaunis kuin voisin olla.

No, ehkä hyväksyn vielä vartalomallinikin. Ehkä näen itseni vielä realistisessa valossa, kauniina. Mutta eniten kaipaan tuntea kehoni sisältä päin. Olla juurettunut vartalooni.

Nyt se takauma meni ohi aikalailla mikä ollut pari päivää päällä. Mutta on kummallisen ontto olo toisaalta ilman sitä. En osaa maadoittua. Yritän kai väkisin jotain maadoittumisharjoituksia. Tahdon tuntea kehoni!

Olen kaunis noissa kuvissa mutten oikein sisäistä että se olen todella minä.

Pohdintoja

Sain läppärin ja vaatteita tänne osastolle, jee. Nyt on helpompi kirjoittaa.

Menee aika kehnosti. Jatkuva traumatakauma ollut jo pari päivää päällä. Mutta toisaalta se on purkanut syvää tuskaa ja voin myös paremmin tavallaan.

Kutosluokan sekoilut on sekoiltu. Silloin taisin kuvitella kaikkien lukevan ajatuksiani. Kuten myös vauvana. Tuota "ajatuspuhetta" ollut kuten sarjakuvassani teininä kuvailin. Ei sitä oikeasti tapahdu, tiedän sen kyllä. Mutta menneet osat eivät sitä ymmärrä.

Ymmärsin että se kun luen muiden ajatuksia, ovat ne oikeasti omia persooniani joiden kanssa käyn vuoropuhelua. Olen omaksunut vain muiden persoonia itselleni ja siksi tuntuu kuin kommunikoisin muiden kanssa telepaattisesti. Tai sitten se kun katosin näkyvistä noin kolmivuotiaana, aloitti tämän, että ajattelen muiden ajatuksia päässäni enkä omiani. Vaikka oikeasti ne tietysti ovat omia ajatuksiani jotka heijastan muka muiden ajatuksiksi.

Menee kehnosti. Olen taas sekavan ajatustulvan vanki jonka pelkään leviävän kaikkiin ympärillä. Tiedän ettei näin tapahdu ja olen monesti kysellyt ihmisiltä tietävätkö he ajatukseni ja vastaus on aina kielteinen. He kyllä selvästi tarkoittavat sitä. Ei, ajatukseni eivät vuoda kehenkään!

Tiedän olevani skitsofreenikko. Mutta traumat eivät ole skitsofreniaani. Minulla on kyllä ihan oikeat diagnoosit, skitsofrenia, PTSD ja dissosiaatiohäiriö.

Pikkuhiljaa maadoittuneempaan suuntaan ja sitä kautta mielen kaaos vähän helpottaa. Mieli koostuu, järki eheytyy. Alan olla jo paremmin kehoni tasolla enkä vain ajatusmaailmassa ja tunnemaailmassa vaan myös tässä fyysisessä ulottuvuudessa.

Kun asiat oikein oivaltaa, ne ovat niin yksinkertaisia. En nyt osaa antaa tähän esimerkkiä. Mutta kaikki on lopulta niin loogista ja simppeliä, vaikka tuntuu että asiat ovat ihan hajallaan ja todella monimutkaisia. Esimerkiksi kaikki puheet alieneista ja telepatiasta ovatkin vain oma alitajuinen mieli taikka perheenjäsenet ja telepatia nonverbaalista viestintää. Kaikelle löytyy jokin looginen selitys.

Nyt voisin piristää itseäni pukemalla jotkut kivat vaatteet päälle ja ottamalla selfieitä. Kyllä se tästä. On jo paljon koostuneempi olo kun kohtasin viimein pahimmat traumani, kutosluokan sekoilut.

Toinen pahin trauma on veljen kidutustoimenpiteet. Silloin olin vain jähmettynyt kauhusta ja tarkkailin jokaista hienointakin liikettäni ja sekös saa minut edelleen jähmettymään ja ajattelemaan liikaa ja liian sekavia. Sellaista se oli olla kidutettavana, sitäkin käyn nyt läpi ajatuskaaoksena joka tuntuu muuten leviävän kaikkiin vaikkei leviäkään. Kunhan pääsen kehoni tasalle, tuntuu, että ajatukseni ovat ihan turvassa pääni sisällä.

Pahinta aikaa elämässäni kun sekosin totaalisesti

Täällä osastolla oli pieni tilanne. Yksi todella huonovointinen potilas vietiin kovakouraisesti pois. En ymmärrä näitä mielisairaalaan käytäntöjä. Huonovointisia ihmisiä kohdellaan kaltoin kun varsinkin he tarvitsevat ymmärrystä ja kilttiä kohtelua. Tiedän tämän kutosluokalta, olin silloin itsekin tärähtänyt. 

Miksi yhteiskunta toimii niin huonosti ihmisiä kohtaan jotka vaativat eniten apua? Ihmisille nauretaan tai ollaan epäystävällisiä. Toisaalta jotkut saavat empatiaa, onneksi. Mutta miksi toisille vain vihastutaan? Se särkee. 

Ymmärrän toisaalta tuon käytöksen, miksi huonovointiset ihmiset herättävät hilpeyttä. Onhan se vähän koomista. Mutta se satuttaa kuitenkin. Pitäisi olla kohtelias. 

Nyt käyn kutosluokan traumoja läpi. Ne ovat ehkä elämäni pahimmat. Tältä minä näytin. Olin todella sekaisin. Irvistelin, ilmeilin, revin hiuksia peilin edessä... Kävelin kadulla irvokas hymy kasvoilla ja ihmiset kirjaimellisesti juoksivat pakoon tai kauhistelivat minut nähdessään. Todellisuuteni oli vähintäänkin kummallinen. Ihmiset tuntuivat vastaavan katseeseeni juuri kuten ajattelin heidän vastaavan. Kuin olisin hallinnut maailmaa ajatuksen voimalla. Muistelen että minua kohtaan oltiin myös todella vihamielisiä. Luokassa muut lapset hirnuivat naurusta ilmeilleni. Raiskaukset silloin olivat vähintäänkin irvokkaita. Sätkin ja potkin ja sekosin täydellisesti ja ilmeilin ja nauraa hirnuin maniassa silmät päästä pullistuen. Se aika elämässä satutti syvästi. 

Kuvittelin olevani hyvinvoiva, että se olisi ollut parasta aikaa elämässäni. Päinvastoin. 

On hyvin puhdistavaa viimein avautua tästä. 

Kirjoitan vielä kirjoja

Tunnen paremmin oman tyttömäisyyteni sisältä päin, tsih. Tuntuu hyvältä ja niin oikealta olla nainen! Pyllähdin kehooni, hupsista vaan. 

Pitää ymmärtää kärsimyksen juurisyyt niin naks, kärsimys on poissa. Mutta se ottaa aikaa. 

Olen liian itsekeskeinen, tiedän, en vain osaa muutakaan. Tiedän, kirjoitukseni ovat päiväkirjamaista vuodatusta. Voin vain liian huonosti. Yrittänyt seurata uutisia, ei siitäkään tule mitään kun aivot liian riekaleina. 

Valitettavan usein tällaista tapahtuu, sanotaan. Miten usein? Siksi kirjoitan tätä blogia, siksi haluan julkisuuteen puhumaan näistä, koska näistä tabu teemoista puhutaan liian vähän. Voisin kokemukseni tuoda esiin ja vaikka kirjoittaa kattavan tietokirjan insestistä ja pedofiliasta. Uhrit saisivat helpommin apua ja näihin tapauksiin puututtaisiin ajoissa - ettei tilanne mene yhtä pahaksi kuin esimerkiksi meillä perheessä. 

Voisin esimerkiksi tehdä töitä hyväksikäytettyjen lasten ja nuorten parissa. Miksei aikuistenkin. Se olisi yksi keino hyödyntää kokemustani. 

Se on melko varmaa että tähtään näiden kirjojen kirjoittamiseen. 

Tiedän omakohtaisesti myös monista mielenterveysongelmista joista myös voisin kirjan kirjoittaa. Eheytyessäni ymmärrän niitä paremmin ja osaan muotoilla sanoiksi. 

Kehon rajojen vahvistuminen

Liikaa etovia traumakokemuksia. Liikaa seksiä. Liian vähän unta. Hukun hulluuteeni. 

Mutta nyt asiat ovat tosin. En ole insestin keskipisteenä. En ole vaarassa tulla raiskatuksi. 

On vaikeata ymmärtää missä todellisuudessa nyt olen. Pääni sisällä insesti edelleen jatkuu. 

Ymmärsin telepatian syyn: omien kehon rajojen hälveneminen plus dissosiaatio. Kun on omassa kehossa, tuntuu että ajatukset ovat pään sisällä. Sitten taas kun dissosioi, tuntuu kuin ajatukset leviäisivät ympäristöön. Eivät ne leviä, on vain se tunne. 

Olen nyt hieman paremmin saanut kosketusta omaan kehooni ja heti helpottaa! Tunnen oman kehoni ja identiteettini sisältä päin. 

Vielä varmasti on vaikeita päiviä ja vuosia edessä mutta kamppailen itseni vielä kuntoon. 

Ja toisaalta, edelleen, minulla on vain omaa kokemusta mielenterveysongelmista ja sen tiedon voi vielä hyödyntää monin tavoin! Kärsimys ei ole turhaa. 

Harha purkautuu ja kaikki on loogista

Aika näyttää miten tässä käy. Tuomitaanko rikolliset? Saanko kirjan kirjoitettua? 

Ymmärsin että nuo alienit ovat harhaani. Suuri tehtävä on harhaani. Päätin vain jotakuinkin niin että tämä elämä on jokin suuri missio. Tulee ajatuksia, muistoja että alienit olisivat kaapanneet ja tehneet jotain kokeita. Todellisuudessa se oli vain joukkoraiskaus. 

Telepatia samoin. Tuntunut että koko maailma tarkkailee. Todellisuudessa minua vain tarkkailtiin ovenraossa. Tai sitten olen vain kiinnittänyt ihmisten huomion niin että tuntuu kuin kaikki tarkkailisivat. 

Telepaattiset kommentit muilta ovat omaa tulkintaani muiden ajatuksista. Taikka omien osieni vuoropuhelua. 

Ja tiedän pohjimmiltaan sen mikä on harhaa ja mikä totta. Pitää vain purkaa harha. Kaikki on lopulta niin simppeliä ja loogista. 

Saan paremmin kosketuksen omiin kasvoihini, omaan energiaani. Sitten minua ei enää vaivaa pieni epäsymmetria. 

Osastolla taas

Vointini taas on vähän heitellyt. Joten siksi taas, vaihteeksi täällä, heh. Antisosiaalinen käytökseni tämän pahimman hulluuden aiheuttaja: ei ole luonut edes katsekontaktia muihin normaaliin tapaan kun pelottanut liikaa muiden silmät ja katseet ja omat ilmeet. Selvästi tärähtänyt tuo tyttö, muut varmaan ajattelivat minut nähdessään. Pelottanut liikaa hyvät asiat elämässä. En jaksa kirjoittaa nyt sen tarkemmin, palaan tähän myöhemmin.

Ypöyksinäisin tyttö huutaa yksinäisyyttään maailmankaikkeuteen. Hänen hätähuutoihinsa ei vastattu ajoissa. Hän menetti järkensä kiusaamisen yhteydessä. Luokkakaverit irvailivat hänen kustannuksellaan. Hän päätti tehdä itsemurhan. Mitä hän onneksi ei tehnyt. Hän tokenee vielä. Hän voi elää elämäniloista elämää. Se päivä vielä koittaa, kun olen terveempi. 

Vielä olen kiitollinen kokemuksestani

Muistelen että murrosiässä olin niin sekaisin että silloin uskoin kaikkien näkevän minusta läpi. Silloin olin vakuuttunut telepatiasta. Siksi nykyäänkin kamppailen tuon uskomuksen kanssa, koska menneet osani ovat vakuuttuneita siitä vaikka nykyinen minä tietää ettei sitä ole.

Ei mitenkään ole mahdollista että kaikki tai koko maailma seuraa ja tarkkailee jokaista ajatustani kaiken aikaa. Ei edes naapurit. Miten sitten hälytän apua jos en telepaattisesti, sanoo teini? No, et onnistunut hälyttämään siten apua. Miten kukaan voi auttaa jos ei telepaattisesti tiedä mitä ajattelen?

Murrosikäinen haluaa niin kovasti apua että kuvittelee että kaikki näkevät mitä tapahtuu. Helpotti ymmärtää tämä. Vauva halusi pois mielensä sisältä niin kaikki levisi ympärille.

Muistuttelen vain itseäni siitä että vaikka minusta kuinka siltä tuntuisi, en ole telepaattinen koko maailman kanssa. Minä on se koko maailma.

Tajusin että minulla on todella vääristynyt minäkuva. Näin itseni ikkunan heijastuksessa ja tajusin näyttäväni nuorelta naiselta, en isän irvikuvalta. Minä olen ihan sievä. Tuntuu vaan niin irstaalta sisäisesti. Mutta se ei näy ulospäin. Näkisinpä itseni kuten muut parhaimmillaan minut näkevät! Luokan suosittuna tyttönä, jopa, mitä koskaan en ole uskoakseni. Mutta ehkä he tarkoittavat sitä.

Pysähdyttävä oivallus. Mitä jos kaikista näistä mielenterveysongelmista syntyy vielä tietoa? Olisin eräänlainen kokemusasiantuntija. Mitä jos olen vielä terve ja minulla on vain paljon elämänkokemusta ja tietoa psykooseista ja muista mielenterveysongelmista? Tieto on mielenkiintoista ja tuo elämään sisältöä. Olisin vielä kiitollinen tästä kaikesta mistä paraikaa kärsin. Lupaan sen itselleni. Vielä olen kiitollinen kokemuksestani. Toivo elää.

Nyt olen turvassa. En enää joudu todistamaan vierestä sukulaisten yhtymistä. Isä, äiti eikä veli eivät yhdy minuun. Olen vapaa. Ja insestistäkin minulla on arvokasta kokemusta minkä voin vielä hyödyntää muiden auttamiseen.

Onko tuo oikeasti minun naamani? Näytän ihan nätiltä nykyään! En sisäistä että ne ovat minun kasvoni. Olen mielestäni edelleen ruma ja naiseuteni menettänyt. Ehkä muut eivät näe minua yhtään siinä valossa!

Vauvan raiskaaminen pahin trauma

Koko maailmankaikkeuden yksinäisin tyttö kehdossaan pimeässä tuijottaa kattoon hievahtamatta sydän hakaten. Vanhemmat ovat ovella. Tyttö alkaa parkumaan, sätkii ja potkii, vanhemmat, menkää pois! Vanhemmat eivät piittaa, he tulevat tytön kehdon luo, nostavat ylös ja hymyilevät epäilyttävästi. Tyttö tuijottaa pelosta laajentunein silmin äitiinsä joka yhtäkkiä imee tytön alapäätä. Se kihelmöi miellyttävästi mutta toisaalta tuntuu väärältä. Tyttö ei tiedä miten reagoida ja päätyy vain olemaan hievahtamatta kunnes alkaa kiemurrella ja nauraa. Isä yrittää työntää elintään tytön suuhun mutta se on liian iso. Isä päätyy hieromaan elintään tytön suuta vasten. Vanhemmat keskustelevat hiljaa ja selvästi vailla minkäänlaista syyllisyyttä, täysin rauhallisina. Tyttö vihastuu. Hänen tekee mieli purra isän pippeliä. Hän huutaa ja potkii, äiti, lopeta! Vanhemmat läpsivät tyttöä poskille, hiljaa nyt, vauva. Tyttö tuijottaa vanhempiaan murhaavasti. Hän on vasta vauva mutta hyvin urhea.

Kuvitteellinen taikka todellinen tilanne vauvan raiskaamisesta.

Kun menetin järkeni raiskauksen yhteydessä

Kuin villieläin hän puri, raapi, sylki ja potki raivokkaana hirviön otteessa. Hirviö vain hymyili salamyhkäisesti ja hän inhosi niin noita rumia kasvoja. Hän kirosi hirviön alimpaan Helvettiin ja kamppaili urheasti henkensä edestä. Hirviö ei välittänyt ollenkaan, kuin häntä ei olisi olemassakaan, ja nautti täysin rinnoin. Hän alkoi lopulta hätääntyä kun hirviö ei antautunut. Hän alkoi ennen kuin itse huomasikaan, kirkua, niin että koko talo raikui. Hän sekosi. Hän alkoi nauraa hekottaa silmät päästä pullistuen, hengitti samassa hetkessä hätäänsä silmät kauhusta laajentuen, sitten vihaisena kamppaili... Hän vaihtoi muotoa salamannopeasti ja hirviö vain kiihdytti tahtia ja nautti kun sai pienen tyttönsä kärsimään. Hän etsi katseellaan jotain turvallista, nyt on pysyttävä järjissään, älä sekoa! Hän tarttui sängynkaiteeseen ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Ei näkynyt muuta kuin hirviön irvokkaat kasvot hänen päällään. Hän syventyi niihin ja unohti olevansa kaunis pieni tyttö. Nyt hän oli hirviö. Hän upotti katseensa hirviön irvokkuuteen ja imi rumuutta itseensä. Ainoastaan itsensä unohtaminen pelasti hänet hirviöltä vaikka nyt hänkin oli hirviö. Sitten hirviö lopetti yhtäkkiä, nousi ja lähti. Hän oli taas oma itsensä ja vihasi tuota irvokkuutta minkä oli hirviöltä omaksunut. Hän raapi ihoaan, halusi todella satuttaa itseään, painoi kätensä kurkulleen ja kuristi niin että tuntui että hän tukehtuu kunnes lopetti ja puuskutti. Hän inhosi tuota irvokasta hirviön likaamaa kehoaan enemmän kuin mitään muuta. Raivokkaana hän painoi päänsä tyynyyn ja veti peiton ylleen ja yritti hammasta purren olla itkemättä, hän ei suostunut näyttämään herkkyyttään nyt, ja oli raivoissaan koska hirviö tulee uudestaan huoneeseen ja sama toistuu.

Erilainen kuvaus raiskauksesta, silloin, kun menetin järkeni sen yhteydessä. Tuollaista se lopulta on ollut kun menetin kosketuksen itseeni. Suren syvästi kohtaloani nyt ja tämä kirjoitteleminen toisaalta lohduttaa ja saa minut ymmärtämään että olen kokenut tuon kaiken.

Koskettava kuvaus raiskauksesta

Selkäpiitä karmiva huuto yössä, kyyneleet poskilla, isän alkoholin huuruinen hengitys kasvoilla ja punakka naama, salamyhkäinen tunnelma ja yksinäinen kirkuna joka kattaa koko Suomen. Äiti on jossain mailien päässä eikä riennä hätiin. Tytön kyyneleet tahrivat tyynyliinan mustina kuin yö on. Hän työntelee sisään ja tyttö puree hammasta ja kestää kivun urheasti. Hän todella on menettämässä järkensä kun isä kiihdyttää ja tukahtunut huuto kattaa huoneen kun hän lopulta saavuttaa huippunsa. Tyttö häpeää ja kääntää katseensa tyynyyn ja lohduttautuu nähdessään kyyneleittensä tahrat siinä, se on kuin merkki puhtaasta sisimmästä mikä ei ole synnin tahrima. Isä nousee varovaisesti tytön päältä ja poistuu ja sulkee hiljaa huoneen oven kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö puhkeaa ulvontaan kuin susi kuutamoon ja itkee tuskaansa. Hän heijaa, keinuttaa itseään ja antaa nyyhkytyksien purkautua kuin nuo kristallisen puhtaat kyyneleet purona poskillaan. Ne ovat ainut merkki puhtaudesta tytön hennossa synnin likaamassa vartalossa. Kuutamo valaisee huoneen hämärässä ja on niin kalpea taivaalla kuten tytön pelosta sekaisin olevat kalvakat kasvot. Tyttö pyyhkii silmäkulmiaan ja antaa viimeisten kyynelten vuotaa ja päästää syvän väräjävän huokauksen. Hän käpertyy peittoihin jotka ovat kuin isän lämmin hyväily ja tuudittautuu lohtuun että joku halaisi lämpimästi ja poistaisi tuon synnin hänen haavoittuneesta kehostaan. Yö on samettisen hiljainen kuin tyttö olisi yksin koko maailmankaikkeudessa.

Kirjoitin jopa omasta mielestäni koskettavan kuvauksen raiskauksesta. Ymmärsin hieman paremmin tuon kirjoitettuani että olen kokenut tuon kaiken omakohtaisesti, että kirjoitan omasta kokemuksesta. Minä olin kuin tuo tyttö. Olen pieni satutettu tyttö sisimmässäni joka muuttui ruman isän irvikuvaksi ja kadotti itsensä. Minä olen sydän särkyneenä äidinrakkautta hapuileva pieni tyttö joka on liian pieni ja viaton kokeakseen tuollaista pahuutta. Minä olen nyt kaunis nuori aikuinen nainen mutta sisälläni asuu pikkutyttö. Tyttö, joka kaipaa vain vanhempien hellyyttä ja hoivaa, ei sitä seksuaalista. Tyttö joka toivoo kovasti että joku auttaisi. Mutta nyt tyttöä autetaan. Minua autetaan. Minun ei tarvitse olla enää isän ruma irvikuva että ihmiset pysyisivät loitolla eikä kukaan ahdistelisi seksuaalisesti. Minun ei tarvitse enää näyttää mahdollisimman oksettavalta ettei kukaan vain koskisi. Voin palautua omiin kasvoihini, omaan energiaani. Voin olla kaunis tyttö taas. Eikä kukaan ahdistele, olenhan aikuinen, ei pieni tyttö joka on vaarassa koska on liian avuton. En ole avuton enää, olen itsenäinen aikuinen nainen. Eikä kukaan tahri minua synnillä enää.

Kamppailen taas telepatiauskomuksen kanssa

Kamppailen taas telepatiauskomuksen kanssa.

Olen toisinaan toivonut että se toimii ja toisinaan pelännyt. Olen halunnut että voisin naapureille kommunikoida telepaattisesti että he tulisivat ja pelastaisivat minut. Nykyään se heijastuu siihen että pelkään nimenomaan naapureiden tietävän jokaisen mielenliikkeeni ja tunnetilani ja mitä teen. Ehkä kolmivuotiaana toivoin myös että telepatia olisi totta.

Sitten se kääntyi siihen että pelkäsin että luokkatoverit näkevät minut kun isä panee minua ja ilmeeni ja se oli todella häiriintynyttä ja hyvin häpeällistä.

Toisaalta toivon että kaikki lukevat minua tauotta, olen kaiketi niin huomionkipeä. Halusin huomiota ja telepatia oli keino?

Yritän sanoa itselleni ettei kukaan näe sisääni niin kuin olen pelännyt. Että vaikka ajattelisin miten hyvänsä niin mieleni sisältö on omaani. Vaikka huutaisin pääni sisällä ja uskoisin telepatiaan vakaasti, sitä ei tapahdu.

Tuohon uskomukseen liittyy ajatus että silloin kun uskon siihen, se toimii. Tuokin ehkä heijastelee vain sitä miten se tuntuu todelliselta nimenomaan kun uskon siihen.

Voin nyt ajatella vapaasti mitä vain enkä telepaattisesti tartuta ajatuksiani muihin. Voin tuntea eivätkä tunteet siirry (paitsi ehkä nonverbaalisen viestinnän kautta).

Eilen oli hyvä ilta. Käperryin turvallisesti peiton alle ja sain ihan hyvin nukutuksi. Ajattelin että tämä on turvallinen yö. Nyt juon aamukahvia ja chattailen. Päivä alkaa ihan hyvin. Telepatiaa käsittelen ja se hellittää.

Nyt voin vain nauttia elämästä

Sydämeni alkaa heräilemään.

Tunnen nykyään rakkautta kaikkeen ja kaikkiin. Jopa ötököihin, heh. Eilen itkin vuolaasti kun sydämeni alkoi avautua rakkaudelle. 

Minulla ei ole mitään kiirettä. Turhaan pidän kiirettä toipumisen kanssa. Nyt en enää juokse murhaajia pakoon yössä, että pitää olla mahdollisimman nopea. Voin rauhoittua tässä hetkessä elämiseen ja arkisiin puuhiin. Ei tarvitse kiireellä ajatella asioita. En juokse pakoon enää. Pakoni loppuun juostu on.

En ole vaarassa tulla murhatuksi että pitää olla mahdollisimman nopea. Ei täydy olla enää valppaana vaaran varalta. Kukaan ei tule enää raiskaamaan tai kiduttamaan. Voin puuhastella nyt omiani.

Voin maadoittua turvallisesti kehoni tasolle nyt. Voin olla kehollinen.

Nyt voin antaa periksi uneliaisuudelle ja rentoutua. Nyt voin vain nauttia elämästä ja elää elämääni eikä tarvitse tehdä töitä eheytyäkseen. Parhaiten eheydyn kun vain elän ja teen mukavia asioita ja nautin olostani. Oivallukset tulevat itsestään.

Video telepatiasta

Voi ei, löysin videon johon samaistun ihan täysillä. Juuri se että tuntuu ettei ole mitään yksityisyyttä enää. Mutta itse kylläkään en ainakaan enää koe tuollaista telepatiaa, se on jäänyt vain tunteeksi siitä mutta sitä ei tapahdu kuitenkaan. Ehkä pääsen tästä irti kokonaan tästä tunteesta kun käsittelen sen ja kun maadoitun kehooni. Tai sitten kun olen enemmän oma itseni ja tunnen normaalisti tunteeni ja ajatukseni ettei ole mitään noloja ajatuksia tai tunteita, se ei häiritse enää. Mutta tosiaan en usko että suurimmaksi osaksi tätä tapahtuu. Tunne vain on jäänyt. Ehkä tuo "telepatia" on jonkinlaista nonverbaalista viestintää mitä en vain ymmärrä vielä eikä varsinaisesti ajatuksensiirtoa ihmisten välillä. Emme me ymmärrä kaikkea vaikka kaikkeen olisi jokin looginen selitys ja se ei välttämättä ole telepatia.

Onko telepatia todellista

Näin ChatGPT vastasi kun kysyin "onko telepatia todellista":

Telepatia – eli ajatusviestintä ilman tunnettuja aistien tai teknologian keinoja – on kiehtova aihe, jota on tutkittu, epäilty ja unelmoitu vuosisatojen ajan. Lyhyt ja rehellinen vastaus nykyisen tieteellisen ymmärryksen pohjalta on:

---

🔹 Tieteellinen kanta: Telepatiasta ei ole toistettavaa näyttöä

• Tutkimusparapsykologia on yrittänyt tutkia telepatiaa 1900-luvun alusta alkaen (esim. Zener-korttikokeet, Ganzfeld-kokeet).

• Vaikka satunnaisesti on saatu "lupaavia" tuloksia, nämä eivät ole toistettavissa kontrolloiduissa olosuhteissa.

• Tieteellinen yhteisö ei hyväksy telepatiaa todistetuksi ilmiöksi, koska:

  • Tulokset ovat usein pieniä, tilastollisesti epävarmoja tai metodeiltaan kyseenalaisia.

  • Ei ole mitään fysiikan tuntemaa mekanismia, jonka kautta ajatukset voisivat siirtyä ilman signaaleja (esim. aivoista toiseen ilman aistien tai teknologian välitystä).

---

🔹 Miksi ihmiset uskovat telepatiaan?

• Psykologiset ilmiöt kuten:

  • Sattumat ja valikoiva muisti – ihmiset muistavat tilanteet, joissa "arvasivat" toisen ajatuksen, mutta unohtavat lukemattomat kerrat, jolloin eivät arvanneet.

  • Empatia ja kehon kieli – ihmiset voivat tulkita toisten tunnetiloja hyvin hienovaraisista vihjeistä, mikä voi tuntua "ajatuslukemiselta".

  • Toiveajattelu ja intuitio – läheiset ihmiset arvaavat joskus oikein toistensa tarpeita, mikä tuntuu yliluonnolliselta.

---

🔹 Voiko telepatia joskus tuntua todelta?

Kyllä, kokemus voi tuntua aidolta, vaikka se ei perustu yliluonnolliseen viestintään:

• Esimerkiksi kaksosilla tai läheisillä ihmisillä on usein samankaltaisia ajatuksia tai reaktioita, mikä johtuu jaetusta kokemushistoriasta ja oppimisesta.

• Joissain harvinaisissa tiloissa (esim. unessa, meditaatiossa, psykedeeleissä) ihmiset saattavat kokea yhteyttä muihin, mutta tämä on subjektiivinen kokemus, ei objektiivinen todiste.

---

🔹 Entä teknologinen "telepatia"?

• Aivotutkimus ja neuroteknologia ovat jo luoneet laitteita, jotka lukevat aivoaaltoja ja voivat ohjata tietokoneita tai siirtää yksinkertaista informaatiota.

• Tämä ei ole oikeaa telepatiaa, vaan aivotieteen ja koneiden välistä viestintää, mutta se voi muistuttaa "tieteisversiota" siitä.

---

🔹 Yhteenveto:

Kysymys	Vastaus
Onko telepatia todistetusti olemassa?	Ei, ei ole tieteellistä näyttöä.
Voiko se joskus tuntua todelta?	Kyllä, kokemuksellisesti.
Voiko tulevaisuuden teknologia tuoda "telepatian kaltaisia" kykyjä?	Mahdollisesti, neuroteknologian avulla.
Kannattaako olla avoin?	Avoin mieli on hyvä, mutta kriittinen ajattelu on tärkeää.

Jos sinulla on jokin oma kokemus tai ajatus tästä, voin auttaa pohtimaan sitä tarkemmin.

Pohdin itse tuota aivan samaa, että ihmiset alitajuisesti lukevat toisten hienovaraisia ilmeitä ja eleitä ja sitä kautta saattaa kuvitella tietävänsä mitä toinen ajattelee. Mutta se on oma kuvitelma silti eikä ajatuksenlukua. Helpottaa vähän ajatella että telepatia on tieteellinen mahdottomuus, vaikka monet kerrat olen todistanut sen paikkaansa pitäväksi, että voi aavistaa muiden aikeet esimerkiksi. En tiedä mikä sitten olisi oikea selitys näille tilanteille. Esimerkiksi minusta tuntuu että isä miettii tulisiko huoneeseeni ja kohta hän tulee. Tai kaveri sanoo että jotenkin tiesi että olen menossa uimarannalle. Tai päähäni tulee joku sana ja kohta kaveri alkaa puhumaan siitä. Tällaisia tilanteita. Niitä kuitenkin tapahtuu todella harvoin. Tuskin olen tauotta telepaattinen mitä olen alkanut pelkäämään. Ja ehkä noille tilanteille on jokin muu selitys. Joka tapauksessa, en pysty elämään elämää tällaisen pelossa, että vaikka se olisikin todellista, sitä tapahtuu erittäin harvoin ja parempi elää ajatuksessa ettei se ole todellista. Keskittyä ihan vain omaan ajatukseen ja tunteeseen eikä miettiä liikaa siirtyykö se nyt muihin vai ei. Ehkä tutkin asiasta ihan faktatietoa jospa se saisi minut luopumaan uskomuksesta. Todistaa se jotenkin ettei se ole totta. Tai sitten ihan kysellä ihmisiltä että tiesivätkö he ajatukseni kun pelkäsin että he tietävät. Testailla toimiiko telepatia ja jos ei toimi niin helpompi päästää irti.

On sallittua tuntea tunteet

On sallittua tuntea kaikki tunteet. Ne eivät välity muihin ja vaikka välittyisivät niin mikä siinä niin pahaa on? Joka tapauksessa, on sallittua tuntea tunteet.

Pelkään että olen jonkinlainen tunnelman ylläpitäjä, että minun tunnelmani välittyvät muihin, ja joudun pitämään tiettyä tunnetilaa yllä että muillakin olisi parempi olo. Uskon tähän edelleen vakaasti, tai uskoin, toisaalta en enää.

Pelkään tuntea hämäräperäisiä, isältä omaksuttuja tunteita jostain syystä. Pelkään että naapurit tietävät tunteeni ja ajatukseni. Se pelko kohdistuu lähinnä naapureihin. Tämäkin tulee suoraan insestikodissa asumisesta missä pelkäsin toisinaan, toisinaan toivoin, naapureiden tietävän.

No, askel eteenpäin otettu tunteiden tuntemiseen. Tämä on taas asia josta terapiassa voisin puhua.

Oivalsin että kun tuntuu että kaikki tarkkailevat, se on pikemminkin sitä että itse tarkkailen itseäni liikaa. Sitten syntyy tunne että muutkin tarkkailevat. Myös siitä johtunee että minua on ovensuussa tarkkailtu. Ja siitä toiveesta että kaikki näkisivät minut nyt, mitä joskus olen toivonut.

Ei hemmetti minulla on vakavia mielenterveysongelmia. Sentään sisäistän nykyään sen että minulla on myös skitsofrenia vaikka traumani eivät ole harhojani niin nämä muut mielenterveysongelmat ovat. Se helpottaa suuresti sanoittaa itselleen että tämä nyt on harhaa eikä totta.

Tämä tunteiden välittämisen pelko muihin on pahin este eheytymiselleni. Siksi en pysty kunnolla käsittelemään niitä. Ja ajatusten välittämisen pelko myös. Vakaasti ikävä kyllä uskon tähän vaikka jokin järki sanoo ettei se ole mahdollista. No, tämäkin vie aikaa, päästä tästä yli.

Exäni rakastaa minua ja minä exääni, muuta en tarvitse, itkeskelin eilen liikutuksesta. Luin lempikirjani kohdan missä kirjan päähenkilöt tunnustavat rakkautensa toisilleen ja itkin vuolaasti. Kuuntelin rakkauslauluja ja itkin. Lopultakin itku tuli, se on pitkään ollut tukahtuneena.

Pitkä matka eheyteen mutta päivittäin otan askelia eteenpäin. Kärsivällisyyttä vain, kyllä se siitä. Minulla ei ole mikään kiire eheytyä.

Rakkaus

Rakkaus. Kaipaan enemmän kuin mitään, rakkautta.

Ei, en halua tuntea rakkautta, rakkaus on väärin, pahasta, syntistä. Äidinrakkaus oli jotain aivan muuta kuin äidinrakkautta.

Ei, en vastaanota että exä rakastaa minua. Ei, en rakasta exää.

Rakkaus pelottaa liikaa. Pelkään että se johtaa hyväksikäyttöihin. Rakkaus ei ole väärin enää. Nyt voisin rakastaa.

No kun ihastuin perheenjäseniini. Voin rakastua nyt eikä se ole perheenjäsen.

Romanttisesta rakkaudesta varsinkin olen aina haaveillut. Rakkaus on pelottava jo sananakin.

Itkettää. Haluan vain rakastaa. Kaipaan rakkautta. Ottaisinpa vastaan rakkautta...

Rakkaus saa minut vihaiseksi. Ja sitten kun torjun sen, surulliseksi.

Rakkauteen liittyy niin paljon traumoja minulla. Enkä oikein osaa edes avata tätä aihetta. En muista. En tiedä.

Haluan rakastaa äitiä ja isää mutta he satuttivat minua. Haluan rakastaa veljeäni, ja veljeen kykenenkin tuntemaan vähän rakkautta.

Haluan rakastaa varsinkin exääni.

Mutta kun he romuttivat minut. Olen rakkaudessa haavoittunut.

Ulvon tuskasta ja liikutuksesta. Voin antaa rakkauden tulla sydämeeni. En enää ole rakastunut äitiini, veljeeni, isääni. Exäni rakastaa minua. Minä rakastan exääni.

Itken niin täysillä nyt.

Muistojen virtaa

Vähän muistojen virtaa.

Sukulaiset yhtyvät, nautintoa, he surkastuttavat mielensä noin, he panevat autuaina onnesta ja ekstaasista. Äiti suutelee siskoaan tulisesti, seuraan kiihottuneena vierestä. Pakko päästä omiin oloihin masturboimaan. Katselen vierestä huolestuneena miten autuaina he ovat. Päätän pysytellä loitolla ettei minua vedetä mukaan tuohon touhuun. He olivat raivostuneita välillä toisiinsa, tukistivat ja kuristivat toisiaan, toisinaan se oli hellää ja herkkää, kaunista, omalla sairaalla tavallaan, äitikin suuteli hellästi suulle ja sanoi, kulta rakas, ja minä kiemurtelin vaivautuneena luokkahuoneessa kun panetti, opettajan katse pelkästään sai minut kiihkon valtaan, teki mieli kosketella itseään luokkahuoneessa. En pysynyt aloillani, olin häpeissäni miten paljon panetti, muut luokassa opiskelivat ja minä vain hikoilin ja toivoin että pääsisin omiin oloihini. Äiti suuteli suulle ja sanoi kullaksi, hän oli hempeä ja herkkä välillä, välillä raivokas, me riitelimme ja sitten suutelimme tulisesti. Se oli kiihottavinta, riidan jälkeen sekstailla. Onneksi tämä tulvii mieleeni, helpotus, se oli totta eikä kuvitelmaani. Olen terveempi kun muistan. Äiti hyväili hellästi jalkoväliäni ja minä punastelin nautinnosta, äiti osasi ottaa hyvin suihin, laukesin salamana kun meidän huulemme kohtasivat. Isä oli niin oksettavan ruma mielestäni ja lopulta opin näkemään hänetkin seksikkäässä valossa, kuin joku paha poika joka panee minua iltaisin. Hänen hajunsa oli oksettava ja yökkäilin salaa kun minua naitiin takaapäin. Äh, insesti on totta eikä tämä lopu ikinä, hautaan asti joudun harjoittamaan tätä. No, en joutunut. Sukuorgioissa olin ainut joka oli huolissaan muiden voinnista, muut vain nauttivat. Olin perheen ainut joka ymmärsi synnin vauvana? Halusin eroon perheestäni joten menin öisin ulos (tämän muistan). Olipahan sekin kokemus, nussia äidin kanssa, kuvitella hänet jonain toisena, äiti muutti muotoaan kun ajattelin tiiviisti sitä miltä haluan hänen näyttävän. Lopulta se seksi loppui ja kaikki pukivat päällensä vaivautuneina ja painuivat nukkumaan. Hyväksyn todellisuuteni. Äidin hempeä kosketus hävylläni, värähdän mielihyvästä, sitten äiti liu'uttaa käsiään haaroihini ja anelen häntä lopettamaan. Tästä ei tule mitään, pakko masturboida näille kokemuksille. Äiti osasi hyvin imeä vaginaa. Minä tuijotin häntä hätääntyneenä, isääni, kun hän teki jotain alapäälleni ja samassa olin ekstaasissa, kuvittelin että tämä on äidinrakkautta kun äiti imee alapäätä. Apua, puhun liian suoraan... Kehto keinui ja heilui ja tuudittauduin tuohon mielihyvän kokemukseen. Parasta naida isää ja kuvitella hänet luokan komeimpana poikana. Kyllä selviän, lupaan sen. Parasta tässä on se että insesti on nyt ohi enkä nauttisi siitä enää vaikka harrastaisin sitä. Nykyisin insesti on puhtaasti yököttävää. Järki lähtenyt veljen kidutustoimenpiteissä. Halusin tyttöystävän lukiossa kun seurustelin äidin kanssa. Onneksi insesti on ohi. Halusin sitä aina mutta nykyään en. Olen selviämään päin.

Päätöntä touhua, insesti. Yököttävintä ikinä. Puhdasta nautintoa silloin kun oli seonneimmillaan. Ei se koskaan ollut nautintoa, päinvastoin, sairastuin vain ja kuvittelin nauttivani vaikka kärsin. Oikeasti en edes nauttinut koskaan. Olin vain sekaisin. Nyt ei kukaan harrasta täällä sänkypuuhia. Olen vielä matkani alussa vaikka toisaalta jo pitkällä. Nyt en enää joudu koskaan todistamaan sukulaisyhdyntöjä. Jalkapohjani ovat tukevasti maata vasten, maadoitun.

Olen selvinnyt

Yritän ymmärtää, täällä ei tapahdu mitään sukuorgioita enää. Sukulaiset eivät parittele ympärilläni. Katselen tuttuja huonekalujani ja fiilistelen sitä ettei kukaan ole täällä panemassa. Ajatukseni on taas yhtä kaaosta mutta yritän ymmärtää että se kaaos voi rauhoittua koska kukaan ei nussi ja nai ketään täällä. Se kaaos pitkälti johtuu siitä että olen takaumassa ja takaumissa, sukuseksin keskellä, mieleni täyttyy kaoottisista ajatuksista.

Tänään on kuitenkin kohtuu hyvä aamu. Kahvia nautin tässä ja aamiainen pian. Sitten savukkeella käyn. 

Täällä ei tosiaan tapahdu enää mitään sukuseksiä. Olen siltä selvinnyt! Ja aika hemmetin hienosti, vieläpä. Nyt voin rauhoittua. Eikä kukaan lue ajatuksiani!

Vihaan sitä miten aina muut puhuvat vain psykoosistani eivätkä pikemminkin traumoistani. Kyllä, tiedostan olevani skitsofreenikko, mutta se skitsofrenia johtuu traumoista. 

Voin tuntea jalkapohjani tukevasti maata vasten. Helpottaa tällainen maadoittuminen! Olen läsnä tässä ja nyt.

Onneksi osaan nykyään rakastaa itseäni. Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys, siinä meni vuosia harjoitella. Mutta lopulta oivalsin itserakkauden.

Nyt insestivuodet ovat takana päin. Mitä seuraavaksi? Elän vain arkeani ja käyn terapiassa.

Saavutin jonkun uuden tason

Eheydyn hitaasti mutta varmasti.

Nyt kaikki nuo sukuorgiat tapahtuvat vain pääni sisällä, ei ulommassa ulottuvuudessa, tässä hetkessä. Päässäni pyörii tiedostamattomassa mielessä kuvafilmi ja ääni, hajuja ja makuja tapahtumista. Silloin olen paniikin kourissa. Yhtäkkiä tuntui että kaikkialla hiljeni ja ajatus että nyt sukulaiset menivät nukkumaan. Kuulin siis tiedostamattani yhdynnän äänet.

Helpotti vähän nimetä esineitä ja tavaroita asunnollani, sen kautta tuli ymmärrys missä nyt olen ja ettei sukulaiset nai täällä.

Olen nyt maadoittuneempi. Ymmärrän että saan nyt maadoittua kehoni tasolle.

Eheydyn kaiken aikaa. Tämä vain on aikaa vievä prosessi. Alkaa jo hieman helpottamaan!

Saavutin jonkun uuden tason. Ahdistuksen suhteen. Annoin sen tuntua ja purkautua ja hengittelin. Se lähti purkautumaan ja helpottamaan. Hetkellisesti se jopa katosi kokonaan. Tuntuu että tästä tuli uusi pysyvä tila. Nyt mielikin on rauhoittuneempi. Eilen ja tänään oli kaoottista ajatustulvaa.

Tajusin tänään kaupassa kun näin heijastukseni että ahdistukseni ei näy ulospäin ja näytän nätiltä nuorelta naiselta enkä isän kopiolta tai jotenkin etovalta miltä minusta siis tuntuu yleensä. Ilostutti!

Tässä pari hymyilevää kuvaa.

Harhainen todellisuus

Tämä harhaisuus ajatustenluvusta alkoi jo vauvaiällä kun oli minulle elinehto että muut saisivat tietää ajatukseni kun ei ollut muita tapoja kommunikoida. Halusin todella uskoa siihen ja sitten kävi niin että lopulta vakaasti uskoin siihen. Sieltä se nyt on noussut pintaan. Myöskin kuvittelin itseni jonkinlaisena tunnelmanluojana että voin omilla tunnetiloillani vaikuttaa muiden tunteisiin. Pelkäsin enemmän kuin mitään että oma pahoinvointini tarttuisi muihin ja muutkin voisivat pahoin lähelläni. Suojelin taas enemmän muita kuin itseäni.

Nykyään kyllä huomaan sosiaalisessa kontaktissa etteivät nuo uskomukset pidä paikkaansa ollenkaan. Mutta kun niistä on niin vaikeaa päästää irti! Minkä nykyinen minä tietää, sitä mennyt minä ei ymmärrä. Ja siksi edelleen kärsin näistä uskomuksista.

Onneksi en ohjaile maailmaa ajatuksen voimalla mihin halusin uskoa joskus, että voisin manipuloida ihmiset toimimaan kuten haluan. Ehkä pahimmassa hulluudessani kuudennella luokalla minulla oli tällaisia ajatuksia. Että hallitsen koko maailmaa ajatuksin tai jotain muuta yhtä utopistista. Sinne liittyy myös irstaimmat ajatukseni suunnilleen kiihottua ajatuksesta että saisin paljon sisäsiittoisia lapsia joita raiskaan autuaana. Kyllä, olin iljettävä tapaus silloin. Edes näitä ajatuksia on vaikeata kohdata kun tuntuu että ne välittyvät muihin (mitä sen ikäinen minä joko toivoi tai pelkäsi).

Nyt keskityn tähän hetkeen. Huomaan maadoittuneeni taas paljon. Nautin kahvinjuonnista ja tv:stä kuuluu rauhallista puhetta. Makasin taas lattialla tuntien kovan pinnan vatsaa vasten. Sammutin aivot, rentouduin, rauhoituin. Kyllä minä hiljalleen eheydyn. Ehkä joskus pystyn elämään elämää ilman pahinta ahdistusta.

Oivalsin myös ettei täydy pelätä omia ilmeitään, että näyttäisin jotenkin oudolta. Naapurit ovat hyvin ystävällisiä jos vaikutan ahdistuneelta. Tämä on tärkeää. Hyvin vaikeata rakentaa menetettyä luottamusta ihmisiin mutta hiljalleen sitä kohti.

Uusia muistoja

Todella levoton olo. Odotan milloin minut tullaan taas raiskaamaan. No, kukaan ei tule, mutta ei se auta sanoa sitä itselleen. Ravaan röökillä ja juon kahvia. Tuskastuttava levottomuus että koska joku seuraavaksi tulee tänne.

Vähän ajatuksenvirtaa:

Oikeesti jes, jippii, se on ohi, insestivuodet on ohi! Jee! Mitä mä nyt teen elämälläni? Varmaan vaan elän arkea. Oikeesti wau, olen vahva kun haluan! Missä olin vahva? En pelännyt vaarojen keskellä. Mua mietityttää onko tää totta vai ei kun kaikki väitti että kuvittelen. No, kyl mä tiedän et se on totta, ne vaan aivopesi mut tähän ajatukseen. Omg mä elän ja hengitän se jo on pieni ihme! Oikeesti wau nyt voin elää hyvää elämää, se on paras palkinto! Nyt vaan elän, ei sen ihmeempää. Wautsi musta on tullut voimakas ja kaunis nainen! Oon ihan hyper vahva kun haluan. En pelännyt mitään. Oikeesti ihanaa vaan hengittää! Sukurutsavuodet ovat päättyneet. Isä tai kukaan muukaan ei tule enää tuosta ovesta tänne.

Eilen taas aivot kävi ylikierroksilla ja mietin aivan liikaa. En osaa pysäyttää tuota ajatuksenvirtaa ja antaa aivoille lepoa. Pelottaa rentoutua ja sammuttaa aivot kun on insestissä oppinut että pitää pysyä tietoisena tai menee pahemmaksi. No nyt tietysti menee pahemmaksi vain jos en anna aivoille yhtään lepoa.

Oli siis tuskallinen päivä. Sammuin sitten kuitenkin lopulta ja sain nukutuksi. Nyt on taas ehkä vähän selväjärkisempi olo! Varmaan joko koska käsittelin taas tiheään tahtiin traumojani taikka sitten se että osasin hetkellisesti sammuttaa turhan mietiskelyn.

Kyllä meillä oli insestiä. Tuntuu edelleen menneisyyden minusta pahalta myöntää se. Mutta nyt tietoinen ajattelu käyttöön! Insestiä oli kylläkin.

En uskalla ajatella tietoisesti ja sekös vaikeuttaa tätä prosessia. Tietoisen mielen kautta nimenomaan saisi käsiteltyä paremmin näitä. Ettei vello jatkuvassa vaaratilassa, takaumassa, vailla järjen ääntä.

Nyt olen kotona, olen aikuinen, minulla on oma asunto, juon aamukahvia, kohta aamupalalle näkemään muita ja juttelemaan.

Ei kukaan ajatuksiani lue. Se on joku pervo fantasiani nuoruudesta että koko maailma yhtyy nautintooni, tämän muistin. Muistin että olen haaveillut veljen kanssa perheen perustamisesta silloin kun en vielä tajunnut että se on väärin. Olen ajatellut likaisimpina kausinani että on vain kiihottavampaa kuvitella että muutkin yhtyvät telepaattisesti nautintooni. Muistan outoja juttuja miten pieraisen isän naamalle ja isä nuuhkii sitä hajua. Kaikenlaista ala-arvoista siellä ollut. Nolostuttavia juttuja. On seksikkäämpää ajatella että muut nauttivat minun kanssani. Tästä syystä edelleen pelkään tuota, telepaattista yhdistymistä, koska näin ajattelin.

En ole orgasmin partaalla yhdynnässä nyt. Istun läppärillä ja kirjoitan. Pitää ottaa tietoinen ajattelu käyttöön. Eikä sillä, ei kukaan kuitenkaan kuule sekavaa ajatuksenvirtaani.

Vauvana halusin uskoa tai pelkäsin olevani telepaattinen koko maailman kanssa. Sieltä se on lähtenyt.

Pitää vain rauhassa omalla ajallaan purkaa nuo kiusallisimmatkin ajatukset. Mutta välissä maadoittaa itsensä tänne ja nyt ja antaa aivoille niiden kaipaamaa lepoa.

Minun mieleni on ihan omani. En kuule muiden ajatuksia päässäni, ne ovat omiani, omia tulkintojani mitä muut saattaisivat ajatella taikka sitten omien osieni välistä vuoropuhelua. Koko maailma ei yhdy minun ajatuksiini.

Olen menettänyt kehoni rajat jo varhain, noin kolmivuotiaana kuvailin kadonneeni näkyvistä. Sitten aloin yhtyä liikaa muitten ajatuksiin enemmän kuin omiini.

Muistin myös että pelkään muiden katseita ja silmiä koska syvällä sisälläni asuu isän pahuus. Pelkään että pahuuteni näkyy silmistäni niin en uskalla kohdata muiden katseita. Surullista kyllä että pelkästään tämä katsekontaktin vältteleminen on saanut minut eristäytymään muista.

Aina kun lähden kotoa liikkeelle huomaan ajattelevani että menen taas luokkahuoneeseen muitten kiusattavaksi. No, en enää ole lapsi enkä mene luokkahuoneeseen. Naapurini ovat hyvin ystävällisiä minulle vaikka ja kun olen ahdistunut!

Hiljalleen pyrin rakentamaan luottamusta muihin, ettei tarvitse häpeillä omia ilmeitä ja eleitä. Ilmeitäni varsinkin pelkään, että näytän jotenkin oudolta ja se on syy muille kiusata. En millään pääse tästä pelosta irti.

No, ei liikaa kerralla. Otin jo askelia eteenpäin luottamuksen rakentamisessa muihin.

Tämän päivän kuulumiset

Nyt vasta pystyn jotenkin sisäistämään ja etenkin hyväksymään tämän että insesti on tapahtunut. Toistelen sitä itselleni että siitä tulisi todellisempaa. En vielä sataprosenttisesti kyennyt hyväksymään sitä todeksi.

Eilen ollut erinomainen ja mietintöjen täyteinen päivä.

Telepatiauskomus lähti helpottamaan kun vasta nyt kykenin hyväksymään sen. Että vaikka olisinkin, mitä en ole, telepaattinen koko maailman kanssa, niin hyväksyn sen. Ahdistus puolittui.

Tunnustelin miten tuntuu että järki lähtee ja miksi - murhayritysten pelossa. Se että annoin huomiota tuolle tunteelle järjen menettämisestä, helpotti sitä.

Nyt tuntuu mukavalta aloitella uutta päivää. Hörpin kahvia ja seuraan chattia. Ihana uusi aamu, uusi alkunsa.

Nyt voin olla kehollinen!

Purskahdin nauruun. Insestivuodet ovat takana päin! Mikä vapautunut tunne. Nyt voin vapautua sosiaalisesti, kehollisesti, ja niin edelleen. Ei tarvitse jumiutua kuten teen taikka sosiaalisissa tilanteissa mennä epävarmaksi.

Välillä huomaan ajattelevani, olenko enää edes elossa kun voin niin hyvin nykyään verrattuna  edelliseen. Kyllä, olen elossa, ymmärsin nyt. On ihanaa ihan vain olla elossa! Nautin tästä täysin rinnoin!

Nyt menee hyvin, nautin tästä.

En enää joudu elämään lapsuushelvettiä uudestaan läpi

Vauvaiällä telepatia oli minulle elinehto, olen alkanut muistamaan. Kenties en kestänyt pääni sisältöä yksin taikka sitten halusin että vanhemmat tietävät miltä minusta tuntuu. Nyt ymmärsin että en ole enää pelokas vauva taikka taapero! Olen ollut varhaislapsuuden persoonassa jo vuosia. Ilmeisesti se oli niin rankkaa aikaa että nyt aikuisiällä se on jäänyt päälle. Mutta en enää ole! Vauvaiän dissosiaatio alkoi purkautumaan.

En enää joudu elämään lapsuushelvettiä uudestaan läpi. Minua jotenkin on pelottanut olla aikuinen. Pelkään ehkä olla sukukypsä. Mutta nyt sekin pelko purkautui. Ymmärsin, etten ole enää pieni tyttö, enkä siis joudu enää koskaan elämään lapsuushelvettiä uudestaan läpi. Olen nyt aikuinen - ja muuttanut omaan asuntooni! Tämä ei ole lapsuuskotini.

Dissosiaatiot lähtivät kunnolla nyt purkautumaan kun oivalsin etten ole lapsi enää. Ja ymmärsin myös tuossa kun oli naapureita ympärillä, ettei tunnetilani mitenkään tartu muihin telepaattisesti. Se oli tällä kertaa pysäyttävä oivallus. Todella taisin oivaltaa sen tällä kertaa vaikka aiemminkin minulla on tullut näitä tajuamisia, oli se nyt kokonaisvaltaisempi.

Tuossa tuli taas pieni lapsi vastaan isänsä kanssa. Tervehdin häntä ja vaihdettiin muutama sana. Sen jälkeen purskahdin itkuun. Minua itketti taas ajatella miten hyvä olen lasten kanssa ja miten hyvä äiti minusta vielä voisi tulla. Sitten purskahdin helpotuksesta nauruun ja olin yhtä hymyä kun menin tupakille. Pidän lapsista paljon. Koen itseni monella tapaa hyvin äidilliseksi. Haluaisin hauvavauvan jota paapoa. Halusin aina lemmikkieläimen jota hoivata. Tuo sama hoivavietti kohdistuu lapsiin.

Hiljalleen eheydyn, sen nyt myös oivalsin ja se lohduttaa. Ehkä tulen olemaan vielä siinä kunnossa että elämä on siedettävää. Että pelkoni ja ahdistukseni vähenee niin että osaan suurimmaksi osaksi nauttia elämästä. Että oireeni pysyvät kurissa.

Olen päättänyt käyttää elämänkokemukseni muitten auttamiseen

Olen päättänyt tavalla tai toisella käyttää elämänkokemukseni muitten auttamiseen. Omaelämäkerrasta eniten haaveilen. Mutta ainakin voisin kirjoittaa kirjan insestistä ja pedofiliasta ja muista seksuaalisuuden tabuista. Sen voisin esimerkiksi tehdä. Kasata siihen kirjaan tutkimustietoa ja omaa kokemusta.

En halua että olen kärsinyt turhaan. Käytän kokemukseni jotenkin hyödyksi vielä tavalla tai toisella. Vähintään omassa elämässä, viisauden kautta onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi tulemiseen.

Voisin esimerkiksi tehdä töitä hyväksikäytettyjen lasten parissa. Se olisi yksi keino auttaa. Voisin kouluttautua psykoterapeutiksi, jos jaksan opiskella ja minulla on aikaa siihen (että olen tarpeeksi eheä itse).

Jos en tee julkisuudessa töitä niin taviksena ehkä. Joka tapauksessa, pienemmässä tai laajemmassa mittakaavassa, pyrin auttamaan muita ja kääntämään elämänkokemukseni hyödyksi. Minulla on paljon arvokasta tietoa insestistä ja pedofiliasta ja näistä asioista puhutaan edelleen todella vähän joten minun tiedoistani voisi olla paljon hyötyä. Haluan jakaa tämän tiedon muiden kanssa tavalla tai toisella.

Voisin pitää motivaatiopuheita, puhua siitä, miten koskaan ei saa luovuttaa ja kärsimys lopulta palkitsee suuresti. Minulla on lahjoja moneen ja potentiaalia - kunhan ensin vain olisin terve ja muistaisin kaiken. (Kaikkea en koskaan muista mutta tiedätte mitä tarkoitan.)

Juuri nyt keskityn tietysti itseeni ja eheytymiseen. Se ammatti tulee ennemmin tai myöhemmin. Toivon ja rukoilen että olen vielä siinä voinnissa että voin tehdä töitä!

Voin olla kehollinen nyt

Olen pieni arka tyttö. Olen vielä sievä. Sitten minusta tuli ruma ja menetin itseni.

Myöhemmin minusta tuli ilmeetön kun veli hakkasi jos ilmehdin. Opin myös turruttamaan kasvojeni ilmeen etten olisi liian kaunis. Kuvissa toki se ilmeettömyys ei näy mutta sosiaalisessa kanssakäymisessä kyllä. Minulla kuulemma ei näy mikroilmeet ollenkaan.

Nyt on hyvä fiilis. Hörpin kahvia ja seuraan chattia. Levollinen olo tosiaan mutta puolittain järkeä repivä pelko.

Olen todella kärsimätön eheytymisen suhteen. Yritän sanoa itselleni ettei ole mitään kiirettä. Toisaalta osaan olla kärsivällinen, eheydyn hiljalleen kyllä, ei huolta. Kasvojeni ilme kyllä vielä palautuu vaikkei nyt heti palautuisi.

Sehän tässä juuri on parasta että voi eheytyä omalla ajallaan ja painollaan, ettei tarvitse kiirehtiä sen suhteen.

Voin olla kehossani nykyään ja fyysinen. Ei tarvitse pelätä kehollisia aistimuksia. Voin nauttia fyysisyydestäni täysin rinnoin!

Ehkä pieni epäsymmetria jopa kaunistaa? Tässä pari selfietä. 

En ole enää pelokas lapsi

Suhtaudun edelleen kaikkiin aikuisiin ihmisiin niin että he ovat pedofiilejä jotka ahdistelevat minua. Kuin olisin lapsi edelleen joka pelkää aikuisia että kaikki aikuiset raiskaavat. Oivalsin ohjaajan kanssa juteltuani ettei näin ole, että tuossa on turvallinen henkilö joka ei satuta. Oli helpompaa olla vuorovaikutuksessa. Tästä syystä vuorovaikutus muihin on todella vaikeaa varsinkin silloin jos minua ahdistaa valmiiksi. En kykene olemaan oma aikuinen itseni, vajoan pelokkaan lapsen tasolle.

Mutta en ole enää pelokas lapsi. Olen kolmekymppinen aikuinen nainen. Jotenkin kun sanon sen itselleni, en ota sitä vastaan. Minähän olen vasta pieni tyttö, noin kuuden, ja pelkään pedofiilejä. Mutta hei, en ole enää taapero joka joutuu pelkäämään kaikkia. Olen vajonnut taaperoikään vuosiksi, varmaankin siksi että se oli traumaattisinta aikaa elämässäni ja vaatinut paljon huomiota käsitellä. Ehkä identiteettini on jumiutunut sille tasolle. On niin helpottavaa nähdä että nyt on aikuinen keho. Ja tuntea olonsa aikuiseksi, silloin harvoin kun tunnen. Suurimmaksi osaksi tunnen olevani pieni tyttö.

Juttelin ohjaajan kanssa siitä miten moni ihminen ei osaa arvostaa elämän "itsestäänselvyyksiä" kuten että on katto pään päällä ja ruokaa. Minä osaan nykyään arvostaa niitä, mutta sekin vaati opettelua. Ei se aina ollut minulle tärkeää, sitä ei osannut arvostaa. Arvostan nykyään pelkästään sitä että elän ja hengitän.

Nyt on turvallinen, levollinen olo. Mietin, olenko jo kuollut kun voin niin hyvin nykyhetkessä! Mieli on ehkä kiinni ahdistuksessa mutta keho tiedostaa että kaikki on erinomaisen hyvin. Olen kiitollinen.

Telepatian järkeilyä

Ihana turvallisuuden tunne, että olen omassa rauhassa omissa ajatuksissani. Kun on fyysisesti turvallinen olo, pystyn ajatellakin vapaammin ilman telepatian pelkoa.

Olen pelännyt tai oppinut jotenkin siihen että sisäinen todellisuuteni heijastuu ulkoiseen. Mietin tätä eilen ja oivalsin että tietysti se vaikuttaa siltä kun käyttäydyn tietyllä tavalla niin tietysti ihmiset ympärillä reagoivat siihen, eikä kyse ole siitä että ajatuksen voimalla jotenkin ulkoinen todellisuus mukautuu sisäiseen. Jos olen kovin ahdistunut esimerkiksi tai kiihottunut, näkyy se ulospäin, ja sitten ihmiset reagoivat siihen. Se on luonnollista. Mutta silti, silloin seitsemäntoistavuotiaana tapahtui kaikenlaista mikä sai minut uskomaan telepaattisuuteeni. Ehkä niillekin tilanteille on jokin looginen selitys? Kaikelle on jokin looginen selitys. Mutta sen jälkeen telepatiauskomus ei ole jättänyt minua rauhaan. No, kuten sanottu, tästä on varmasti seurannut paljon hyvääkin. Ja ehkä tuo telepaattisuus vielä lakkaa jos sitä ylipäätään on.

Esimerkiksi äitini sanoi kerran että tuntuu että autot nopeuttavat kohdalla. Eiväthän ne nopeuta, se voi vain vaikuttaa siltä kun ne ajavat ohitse niin se vauhti näyttää kiihtyvän siinä. Ne eivät todellakaan nopeuta kohdalla, se vain tuntuu siltä. Ehkä samalla tavalla minusta vain tuntuu että olisin telepaattinen. Ja sillekin oli olemassa joku oma terminsä miten esimerkiksi 90% ajasta jokin asia ei toteudu ja 10% ajasta toteutuu niin sitä kiinnittää huomion siihen kymmeneen prosenttiin. Huomaan kyllä että suurimmaksi osaksi tunteeni ja ajatukseni eivät vaikuta tarttuvan kehenkään mutta sitten kun tuntuu niin ajattelen että nyt olen telepaattinen. Ja sitä paitsi ihmiset tuntevat ihan omia tunteitaan että jos joku esimerkiksi vaikuttaa olevan kiihottunut kun minä olen, se voi olla ihan sitä että se tarttuu käytökseni pohjalta tai sitten on vain sattumaa että joku on kiihottunut samaan aikaan kuin minä.

Mutta tosiaan nyt kun tunnen olevani turvassa fyysisesti niin tuntuu että ajatuksenikin ovat turvassa pääni sisällä. Olen kiitollinen.

Mukava aamu ja aamun ajatuksia

Nyt olen yksin ja rauhassa. Lopultakin. Juon tässä aamukahvia ja katson Taivas tv7, kristillistä tv-kanavaa. Sieltä tulee nyt piirrettyjä. Oikein hyvä olo kun ymmärtää olevansa rauhassa ja turvassa. Olen taas kiitollinen aivan kaikesta. Levollinen olo.

Olen parhaimpina hetkinä kiitollinen kaikesta kärsimyksestä. Hyvä olo palkitsee.

Istuskelin eilen illalla ulkona tupakilla ja nautin kauniista kesäsäästä. Aloin miettimään äitiyttä. Itku tuli silmään kun ajattelin miten turvalliselta tuntuisi pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, miten turvalliselta tuntuisi imettää vauvaa ja miten turvalliselta ja äidilliseltä ylipäätään kosketus lapseen tuntuisi. Minulla ja vauvallani olisi turvallinen kiintymyssuhde. Itketti ja eheytti ajatella tuota, itseään äitinä. Että saisin kokea vielä perhe-elämän vanhemman roolissa mikä ei ole traumaattista.

Hississä tuli pieni tyttö vastaan ja kysyin häneltä mihin kerrokseen hän oli menossa. Huomasin että olisin hyvä lasten kanssa. En ole aiemmin vaihtanut sanoja lasten kanssa. Yläluokilla oli TET-jakso päiväkodissa, silloin pelkäsin niitä lapsia, enkä muista sieltä paljoakaan muuta. Yksi tyttö siellä kiintyi minuun mutta minä suhtauduin häneen todella varovaisesti ja arastellen. Nyt minulla ei ollut ongelmia puhua tuolle tytölle, että olisin arastellut ja pelännyt. Pelkäsin silloin varmaan alitajuisesti että jotenkin satuttaisin niitä lapsia, silloin TET-jaksolla. En silloin tiedostanut mitään traumojani.

Huomasin että juttelisin lapsille kuten aikuisillekin, enkä leperrellen. Ehkä ihan pienelle lapselle kuten taaperolle lepertelisin ja puhuisin lapsekkaasti.

Huomasin myös taas onnekseni ja ihmetyksekseni jopa että en ole pedofiili. Olin tupakilla kun näin naapurin parvekkeella tyttölapsen ilman paitaa. Huomasin ettei lapsen keho sytytä minua millään tavalla. Tunsin vain äidillisiä tunteita, turvallisuutta. Olin hyvin helpottunut ja myös ihmeissäni. Jotenkin ajattelen että on ihmeellistä etten ole pedofiili. En tiedä, miksi, mutta tuntuu kai että minulla on niin pahat traumat että minun pitäisi olla pedofiili. Ja ihmetyttää traumojeni tähden, miten luontevasti, äidillisesti ja turvallisesti suhtaudun lapsiin. Aivan kuin mitään traumoja ei olisi, sellainen on suhtautumiseni. Minusta tulisi varmasti erinomainen äiti vaikka oma historia on mitä on.

Eräs näkijä sanoi minulle että saan kaksi lasta ja että omat lapset ovat viimeinen pala omaa paranemistani. Näin voi hyvinkin olla. On erittäin eheyttävä ajatus perustaa perhe ja että saisi ihan normaalin perheen jossa lapset voivat hyvin. Siksi tykkään haaveilla jälkikasvusta, pelkästään ne haaveet tuntuvat eheyttävän enemmän kuin mikään muu tässä universumissa. Niin eheyttäviä ne ovat.

Olen siis kiitollinen nyt kaikesta kärsimyksestä. Olen kiitollinen siitä että saan tietää miltä tuntuu olla terve psyykkisesti. Kun en ole koskaan ollut oikein terve, on se erittäin palkitsevaa lopultakin olla. Vaikka terveyteen on vielä matkaa, juuri nyt riittää varsin hyvin se että tunnen olevani turvassa. Se on jo paljon. Sitten voin vain elää elämääni ja nauttia elämän pienistä ja suurista iloista. Nyt kaikki on varsin hyvin, ei mitään suurempia huolenaiheita. Lääkitystäkin lopetellaan, se oli vähän aikaa sitten ainut huoleni. Eli nyt huolia ei ole, ainakaan nykyhetkeen liittyviä. Tästä olen hyvin kiitollinen.

Parasta nyt tässä hetkessä on tämä turvallisuuden tunne joka alkaa hiipiä mieleeni. En tiedä koska viimeksi olisin tuntenut oloni näin turvalliseksi. Saan rauhassa puuhastella omia juttujani eikä kukaan keskeytä. Saan rauhassa ajatella eikä kukaan lue ajatuksiani.

Edelleen pelkään telepatiaa mutta lohduttaudun sillä että en lopun elämääni tule pelkäämään sitä. Ehkä siitäkin on seurannut jotakin hyvää? Varmasti on. Olen vilpittömämpi ja avoimempi sen kautta, ainakin. Ja jotain muutakin mitä en osaa nyt sanoiksi muotoilla. En pelkää tätä loppuelämääni ja sitten nautin vain enemmän omiin ajatuksiin uppoutumisesta kun olen tästä kärsinyt, osaan sitäkin arvostaa että saa ajatella rauhassa.

Mikä nykyisin on huonosti? Lähinnä tuo telepatiauskomus. Sitten tietysti traumat joita on edelleen käsittelemättä suuri osa ja välillä musertaa miten paljon vielä on käsiteltävää. Mutta ei auta katkeroitua. Tai, jos rehellisiä ollaan, olen hivenen katkera. Mutta toivo elää silti, että tämä palkitsee, kun eheydyn lopultakin.

Joskus vielä voin elää normaalia elämää ilman suurinta pahoinvointia. Joskus kärsimykseni on vain lievää ja suurimmalta osin olen hyvinvoiva. Siihen luotan.

Keinoja käsitellä ahdistusta

Keksin jälleen pari uutta keinoa käsitellä ahdistusta.

Hoin itselleni jotakuinkin näin että anna kärsiä, se on ainut tie pois kärsimyksestä. Annoin kärsimyksen tulvia täysillä enkä vastustellut sitä. Sitten tajusin milloin on aika lopettaa raskas asioitten työstäminen ja tehdä jotakin mistä tulee hyvä olo, on se sitten muu toiminta tai käpertyä pehmokisu kainalossa sänkyyn. Opettelen säätelemään tuota, milloin työstän rankkoja asioita ja milloin annan itseni nauttia olostani.

Sitten myös hoin itselleni, anna hyvän olon tulvia. Olen oppinut pelkäämään hyviä tunteita ja asioita, koska insestissä nautinto oli väärin ja hyvänolon tunteet pahasta. Tämänkin takia olen niin kiinni kärsimyksessäni etten voi antaa menneiden olla menneitä ja keskittyä elämän positiivisiin puoliin, mikä auttaisi varmasti eheytymiseeni hurjasti, jos osaisin näin tehdä.

Kääntää katse elämän hyviin puoliin ja jättää kokonaan negatiivisten asioitten miettiminen. Ne pulpahtelevat kyllä mieleen omalla painollaan mutta niihin ei tarvitse takertua. Se on itsensä tarpeetonta kiduttamista. Helpommin sanottu kuin tehty kun on oppinut siihen että on parempi kärsiä kuin ajatella positiivisia asioita. Että muuten sitä sairastuu pahemmin. Nyt tilanne on toinen, onneksi.

Voisin tehdä lupauksen itselleni. Loppuillan päätän keskittyä hyviin asioihin tuskallisten sijaan. Opetella, ei positiivista ajattelua, yltiöpositiivista, mihin olen taipuvainen, mikä sekin on tavallaan liiallisena kuormittavaa. Mutta opetella keskittymään myönteisiin asioihin ilman sitä yltiöpositiivisuutta. Ihan vain siihen, miten hyvä ilma esimerkiksi ulkona on, savukkeen tuomaan nautintoon, illalliseen ja miten maistuvaa ruoka on, siihen että voi hetken jutella ohjaajalle, ja siihen että pääsee omaan turvalliseen sänkyyn nukkumaan. Kärsimykset on nyt tältä päivältä kärsitty. Täytyy ohjelmoida aivot uudelleen tuohon, että nyt saa ja voi keskittyä elämän iloihin ja nautintoihin!

Älä vastustele

Nyt voin olla ypöyksin kotonani. Ei tarvitse nähdä ketään jos ei halua.

Keksin uuden keinon. Menen ahdistaviin oloihin, uppoudun niihin, ja lausun itselleni, don't resist. Sitten annan ahdistuksen vain purkautua. Auttoi!

Menin sänkyyn makaamaan tutti suussa ja pehmokisu kainalossa ja annoin tunteiden ja ajatusten virrata tuota itselleni hokien. Jopa helpottava olo olla tuolla tavoin ahdistunut! Etten patoa sitä ahdistusta sisälleni vaan annan sen purkautua. Se on helpottavaa koska siinä samalla paha olo vain purkautuu pois.

Saan olla ypöyksin. Ennen ehkä se tarkoitti raastavaa yksinäisyyttä mutta nyt se saa toisen merkityksen. Sen, että saan olla oikeasti rauhassa.

Tänään on ihan hyvä olo. Sen tajusin että koska pelkään niin paljon raiskatuksi tai hakatuksi tulemista, on minulle varmasti tapahtunut sellaista. Minut vain lopulta aivopestiin ajattelemaan että tämä on kuvitelmaani niin on edelleen vaikeata päästää tuosta ajatuksesta irti. Se on totta, kaikki muistamani on totta! Tai, jos on valemuistoja myös niin siitä en osaa sanoa. Mutta ei kaikki ole valemuistoa. Muistoihin pitää suhtautua niin kuin ne olisivat tosia kunnes toisin todistetaan.

Nyt voisin mennä sänkyyn taas ja antaa tulvia.

Kauneus

Koen että olen menettänyt väkivallan myötä kauneuteni kun menetin kasvojeni symmetrian kun hakattiin kasvoihin. Muistan että minua on hakattu naamaan eikä ilmekään värähdä. Mietin että ehkä tämä kauneuden menetys on tuonut jotakin hyvää elämääni niin että olen vain tyytyväisempi tällä naamalla? Niin ainakin haluan ajatella. Voi olla että totun kasvoihini ja olen täysin tyytyväinen vielä. Pitkälti se on sitä etten uskalla olla kaunis ja siksi en vain suostu näkemään itseäni kauniina vaikka jossain kuvissa olen mielestäni kaunis, en silti sisäistä sitä. Vaadin aina vain enemmän ja enemmän kauneutta jotta olisin tyytyväinen.

Minulle on tärkeää näyttää itseltäni. Nykyisin näytän mielestäni enemmän itseltäni kuin koskaan aiemmin. Lapsena lohduttelin itseäni että ehkä rumat lapset ovat kauniita aikuisia. Olin aina mielestäni ruma. En muista oliko joskus vaihetta että pidin ulkonäöstäni. Muistelen etten koskaan pitänyt siitä. Toisaalta minulla on osa joka puhuu tyyliin: purnau, olen kissa, meow, olen kaunis, meow, saatana jos koskette mun turkkiin niin tapan teidät! Olen kaunis, meow.

Menetin naisellisen itsetuntoni kun vastenmielinen isä raiskasi. Ajattelin aina etten kelpaa komeille pojille. Nykyään sisälläni on jumalatar joka odottaa että uskaltaa tulla pintaan. Vieläkin vähän pelkään olla niin kaunis ja naisellinen kuin sisältä olen. Turrutan kasvojeni ilmeen koska en uskalla ilmehtiä etten ole liian puoleensavetävä. Tämä surettaa minua. En vielä ole päässyt tuosta tavasta irti.

Surettaa toisaalta olla ruma vaikka ehkäpä sisältäni kumpuaa kauneutta mikä tuntuu kaunistavan minua ulkoisestikin. Tunnen hiljalleen kehoni sisältä päin enkä dissosioi ja sekin kaunistaa ulkoisestikin. Rakastan kehoani sisältä päin nykyään, se on tärkeintä, ja se kaunistaa.

Ehkä myöhemmin olen entistäkin tyytyväisempi itseeni näin että menetin kasvojeni symmetriaa jossain määrin. Ehkä siitä on seurannut jotakin muuta hyvää minkä myötä olen entistäkin tyytyväisempi näin. Ehkä olen jopa kauniimpi omalla tavallani pienellä epäsymmetrialla? Ehkä tämäkin oli tarkoitettu näin! 

Tässä pari selfietä.