Varasin kampaaja ajan. Ajattelin ombre-hiuksia, vähän vaalennusta latvoihin. Se on synttärilahjani itselleni. Ajattelin sitten ehkä kasvattaa oman värin takaisin.
Nyt olen ihan täynnä kakkua. Jäi vielä yksi pala itselleni myöhemmin syötäväksi.
Tältä näyttäisin blondina.
.jpg)
Kalman tunne ihollani, mustanpuhuva hahmo ovella, minua kylmää sisuskaluja myöten. Hän astuu esiin varjoista ja sydämeni hyppää kurkkuun. Minua kohti arin askelin hän kulkee ja istuutuu viereeni. Huudan apua eikä ääntäkään kuulu. Hän lausuu lemmenlurituksia minulle ja punastun häpeästä ja mielihyvästä. Yritän vastustella viettejäni, ei saa langeta tuohon pehmeitten puheitten vuodatukseen. Hän koskettaa kevyesti ja värähdän. Riettaitten puheitten tulvaa ei saa antaa niiden houkuttaa. Hämmennyksen vallassa katsahdan häntä silmiin. Näen siellä pelkkää mustuutta. Tutkin niitä tarkasti ja yritän lukea niitä. Yhtäkkiä silmissäni välähtää pahuus ja järkytyn. Hän huomaa ilmeisesti pelästykseni koska hymyilee nyt kieroutuneesti. En uskalla hievahtaakaan kun hän ujuttaa kätensä alemmas, ja vielä alemmas. Minua raastaa syvältä sydämestä koska tämä on rakkautta. Uppoudun tuohon pehmeään lämpöön joka hänestä minuun virtaa. Hymyilen hempeästi silmäni sulkien ja keinuttelen tahdissa. Ympäristö alkaa sameutua ja uppoudun tuohon sameuteen täysin. Kaikkialla alkaa seinät velloa ja huojua tahdissa ja keinun ja sitten yhtäkkiä lennän taivaalla kuin lintu. Lennän aina ylös avaruuteen ja ihmettelen tuota tyhjyyttä ja mustuutta ja tähdet valaisevat polkuni kohti toiseen universumiin missä asiat ovat hyvin.
En ole enää pedofiilien ympäröimä lapsi. Olen jo kasvanut aikuiseksi. Maadoituin hieman.
Pedofilia on ollut aina elämässäni vahvasti läsnä, olihan lähipiirini vaarallinen lapsille. Nyt vasta alan ymmärtämään että minulla on trauma pedofiileistä ja muista hyväksikäyttäjistä kun olin vasta lapsi. Ja kaiken lisäksi ilmeisesti jo varhaislapsuudessani.
Yritän samaistua pedofiilin asemaan. Miltä tuntuisi olla romanttisesti ja seksuaalisesti lapsen lähellä? Ajatus naurattaa älyttömyydessään. Se on omituinen ajatus koska se lapsi tuskin ymmärtäisi mitä tapahtuu. Lapsi ei voisi kokea tilannetta kuten aikuinen. Pitäisi silloin melkein olla itsekin henkisesti lapsen tasolla että se kävisi yhtään järkeen.
Olisin kauhuissani jos olisin pedofiili. Se kertoisi vain siitä etten ole selvinnyt hyväksikäyttökokemuksista ehjänä. Olen siis hyvin kiitollinen että kiinnostun itseni ikäisistä henkilöistä.
Nyt täytyisi sisäistää se että en enää ole lapsi eikä kukaan pedofiili ahdistele koska olen jo aikuinen, niin, että voisin päästä tästä pelosta irti että kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat raiskaajia ja tahtovat pahaa. Tuntuu jotenkin niin tärkeältä että minulla on aikuisen keho. En tiedä miksi mutta olen helpottunut että olen nyt aikuinen.
Nyt koko tämä teema alkaa yököttämään.
Menevätkö lasten kauneuskilpailut liian pitkälle? Kyllä.
Ihan sairasta miten lapset puetaan paljastaviin vaatteisiin ja laitetaan käyttäytymään yliseksuaalisesti. Ihmettelen että tällaista sarjaa ylipäätään näytetään missään. Tuo on jo suorastaan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, ja sitä tapahtuu ihan avoimesti.
Pedofilian tabu on jopa minulle vaikea vaikken koe insestin tai muita tabuja enää vaikeana asiana.
Nauratti ihan nuo taaperot kilpailussa, sen ikäisiä että tuskin ymmärtävät yhtään miten heitäkin saatetaan esineellistää, tai ylipäätään tajua koko kilpailusta mitään.
Lueskelin taas pedofiilin blogia vähäsen. Olen todella utelias siitä miten pedofiilit lapset kokevat.
Olen pohtinut myöskin että ovatko muut perheessäni vain hyväksikäyttäjiä vaiko ihan pedofiilejä. Traumasta on siis syntynyt fetissi. Surullisinta on ne pedofiilit jotka ovat itse hyväksikäytön uhreja eivätkä ole päässeet traumasta yli ja siitä traumasta on sitten muotoutunut fetissi. Näin käy. Surullista on se että kaiken lisäksi koko maailma vihaa näitä henkilöitä.
Täytyy sanoa että itsekin vaistomaisesti tunnen vihaa pedofiilejä kohtaan vaikka he eivät olisi syyllistyneet mihinkään rikokseen. Kaipa koko aihe on niin vastenmielinen eikä ihmiskunta kollektiivisesti ole käsitellyt pedofilian tabua juurikaan niin se herättää voimakkaita tunteita suuntaan ja toiseen. Asiasta tuskin löytyy paljoakaan kirjallisuutta. Pitäisi ehkä etsiä.
Lapsi joka on puettu seksuaalissävytteisesti, herättää minussa inhoa. Huomaan helpotuksekseni ettei lapsen vartalo herätä minussa kiinnostusta. Myös murrosikäisen lapsen vartalon koen etovana.
Toivoisin että maailma olisi vähän ymmärtäväisempi pedofiilejä kohtaan. Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei tarvitse hyväksyä ollakseen ymmärtäväinen ihmisiin jotka ovat kiinnostuneita lapsista. Ehkä pedofiileillä itsellään olisi helpompaa jos voisivat niin sanotusti tulla kaapista ja saada ymmärrystä. On kuitenkin kyse asiasta joka on heille hyvin suuri ja merkityksellinen. Sellaisen salaisuuden pitäminen on varmaan rankkaa. Pedofiilit saisivat ehkä paremmin apua kun uskaltaisivat kertoa jollekulle ja tämä ehkäisisi tekoja mitkä kohdistuvat lapsiin. Pedofiilin ei täydy joko mennä vankilaan rikoksesta tai tehdä itsemurhaa.
Itseni on vaikeaa uskoa että joku syntyisi pedofiiliksi mutta kenties näin voi olla. Uskoisin että taustalla on aina jonkinlaista seksuaalista hyväksikäyttöä. Surullisin ilmiö tosiaan tuo pedofilia koska on täysi mahdottomuus olla seksuaalisesti tai romanttisesti lapsen kanssa. Mitä olen lueskellut, vaikuttavat pedofiilit masentuneilta ja että ainoat ilon pilkahdukset ovat kun näkevät lapsia jossain ja saavat olla lasten seurassa.
Tällaisten asioiden ei pitäisi olla niin suuria tabuja. Se on yksi syy miksi kirjoitan tätä blogia, haluan avata maailman pahuutta ja tabuja ja mielisairautta kiehtovalla tavalla ja niin että olen itse käsitellyt vaikeat tunteet eikä lukijoissa herää niitä vaikeita tunteita.
Karkki aka Candy aka Vaahtis on mun vaahtokarkin pehmoinen otus jota on hyvä halata. Harmitti ettei hän ole yksisarvinen mutta tämä kelpaa. Hän ei ollut edes kalliskaan.
Nyt rentoutusmusiikkia, punaviiniä ja Discordin puhekanava auki ja Karkki kainalossa. Hyvää on elo.
Hajottaa. Miksei kukaan kuullut huutoani? Itkin kärsimystäni yössä. Huusin niin lujaa että varmaan kaikki kuuli mutta kukaan ei puuttunut. Minut jätettiin yksin kärsimään.
Se on ohi oikeasti. Mutta mitä nyt?
Kärsin liikaa ja sitten teen niitä mielenvikaisia ilmeitä ja voin entistä huonommin.
Kärsimykseni näyttäytyi räikeästi vielä murrosikäisenä. Ilmeilin ja irvistelin pahaa oloani pois. Se oli "hugailua". En tiedä mistä sana huga tuli. Voi olla että olen hokenut päässäni "hullu mä kuolen" ja siitä vääntänyt hugan.
Voin nyt purkaa pahaa oloani juuri kuten tahdon, kun olen kotonani! Voin vaikka ilmehtiä eikä ole ketään katsomassa kieroon. Voin puhua itsekseni ja voin huutaa (niin ettei naapurit häiriinny kuitenkaan). Voin venytellä kehoani ja koskea sitä.
Itkettää. Se kaikki paska on ohi nyt ja olen hetki hetkeltä kauniimpi taas.
Saan kaiken mitä olen halunnut vielä elämältä?
Nyt hajottaa lähinnä lääkitysasiat, muuten menee ihan hyvin. En ole varma johtuuko tämä oireilu lääkkeistä vaiko traumoista mutta syytän lääkettä. Lääkäri on kanssani eri mieltä siitä tarvitsenko tuota lääkettä. Mutta jos oikein ymmärsin, minulla on oikeus kieltäytyä lääkkeestä, itsemääräämisoikeus. Otan sen seuraavalla lääkärintapaamisella puheeksi.
Tuotan kyllä ihan selkeää puhetta mutta mieli on joko autio taikka sitten päähän virtaa sekavia sanoja eikä ajatus ole mitenkään selkeää. Pelkään että tämänkin lääkäri tulkitsisi niin että lääkeannostusta on nostettava vaikka asia on pikemminkin päinvastainen.
Luin vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja minulla on ilmeisesti ollut tällaista jo puolen vuoden ajan vähintäänkin. En muistanut että se on ollut tätä niin kauan.
Yritän ajatella jospa tällekin on jokin merkitys kokonaisuudessa ja se ajatus vähän lohduttaa vaikkakaan en tiedä kuinka totta se on.
Olen harrastanut seksiä isän kanssa kuten myös monien muiden sukulaisten ja muiden perheenjäsenten kanssa. Insesti on yököttävää.
Se on totta. Me olimme sänkypuuhissa.
Pelottaa puhua näistä kun alkaa niin paljon kiihottamaan nämä muistot. Ei, oikeasti en nauti, kärsin vain, pikemminkin.
Nyt alkaa uusi vaihe elämässä: ilon aika. Voin taas riemuita - ei tarvitse esittää masentunutta ettei hakata.
Iloitsen elämästäni parhaimmillaan vaikka välillä musertava stressi koettelee.
Insesti on totta. Mitä seuraavaksi?
Nyt en astu tyhjiöön, pikemminkin astun elämään. Alan elää. Ei ole syytä pelätä, ei olla alati varuillaan.
Itsevarma ja mahtipontinen olo. Olen saavuttanut jotain suurta. Olen sellainen ihminen joka haluan olla. Pidän itsestäni ja elämästäni. Miten muuten kuvailisin tätä? Kaikki mahdollisuudet elämässä avoinna. Elämä virtaa minussa.
Voin alkaa elää!
Hyi, insesti on yököttävintä ikinä, sanovat osat jotka ovat enemmän minua. Sitten taas on ne osat jotka häiriintyivät ja alkoivat nauttimaan. Ne ovat rakentuneet noiden kärsivien osien päälle. Pohjimmiltaan vihaan insestiä. Olen kuitenkin joskus ollut hyvin kiihottunut ja nyt kun muistot nousevat pintaan, nousee vahvana esiin seksuaalinen nautinto minkä olen padonnut.
Insesti on todella väärin ja sairastuttavaa kaikin puolin, selvästi, kun miettii miten tautinen olen ollut ja minkälaista tuskaa kannan itsessäni edelleen.
En usko että on olemassa insestiä mikä ei olisi häiriintynyttä. Vaikka olisi kaksi aikuista ihmistä, esimerkiksi sisarukset, jotka päätyvät yhdyntään, on se sairastuttavaa ja väärin. Ja varsinkin silloin se on vinoutunutta kun ei itse edes ymmärrä sen olevan väärin.
Pohdin kyllä välillä voiko olla insestiä mikä ei sairastuta millään lailla. Itse en ainakaan sellaista ole kokenut. Lopulta kun se jatkuu tarpeeksi pitkään, sitä alkaa ihan sekavana ajattelemaan parisuhdetta ja perheen perustamista sukulaisen kanssa. Alkaa menettää kosketuksen todellisuuteen.
Naurattaa. Kevyt tapa käsitellä traumoja. Välillä on hyvä vain nauraa niille!
Kuuntelen tätä biisiä ja päässäni on omat lyriikat: last incest night!
Veljeni on sängyssäni, päätä jomottaa, huone täynnä spermaa, suudeltiin varmaan mutta en muista, pelkkää sumua mutta se oli varmaan mahtavaa, edellinen insesti-yö!
Sama meno tällä videolla kun se kun sukulaisia on kylässä...
Löytyy harmillisen vähän mitään tositarinoita insestistä kun niitä olen yrittänyt metsästää vertaistueksi ja terapiaksi. Kyllä, meillä oli insestiä. Eikä sen ääneen myöntäminen hävetä enää niin paljoa mitä se on hävettänyt. Kyllä, nautin siitä myös, enkä häpeile sitäkään. En nauttisi enää.
Sen nautinnon alla kuitenkin on tunteita mitä alun perin tunsin: inhoa, surua ja vihaa. Ne ovat oikeat, syvimmät tunteeni, joiden päälle nautinto on rakentunut myöhemmin.
Yön mystinen tunnelma ja hiljaisuus, varjoissa näen sinun kasvosi, ne hehkuvat kolkkoa valoa minulle ja minä olen riippuvainen tuosta valosta kun muutakaan ei ole. Sinä tuijotat minua kylmin silmin ja lausut, on ruoka-aika... Vastaan katseeseesi samalla mitalla ja me tuijotamme toisiamme hetken. Sitten sinä hymyilet ja kerrot, olet fantasioinut tästä koko päivän, ja kosketat kevyesti reittäni. Minä raivostun ja syljen vasten rumia kasvojasi ja sanon, ei. Sinä et reagoi mitenkään vaan edelleen hymyilet ja kosketat minua ylempää kättäsi reittäni pitkin sivellen. Minä lyön sinun kättäsi ja sinä muutut vakavaksi ja käsket lopettamaan. Minä näytän sinulle kieltä ja sanon uudestaan ponnekkaammin, ei! Sinä raivostut ja tartut minua käsivarsista ja alistat minut allesi. Minä potkin sinua raivokkaana ja yritän vapautua otteestasi mutta eihän se onnistu, sinä olet fyysisesti meistä vahvempi. Minä alan nyyhkyttää kun en saa sinua pois ja peitän kasvoni häpeästä. Sinä keinuttelet itseäsi ja minä tuudittaudun noihin keinutuksiin yrittäen saada liikkeestä jotain lohtua. Kuulen sinun huutosi kuin syvältä meren alta, kaikuvan huoneessa, ja nyyhkytän ja haluan kuolla. Sitten sinä saavutat huipun ja minä olen juuri kuollut. Nouset päältäni ja katsot minua suoraan kasvoihini, heristät sormea ja sanot, tästä ei sitten kerrota kenellekään. Minä en uskalla kohdata katsettasi vaan painan pääni ja nyökäytän. Sitten sinä hiippailet ulos huoneestani oven sulkien. Minä en elä enää.
Nyt kun kirjoitan tätä niin tajuan hivenen paremmin että tällaisia vastaavanlaisia tilanteita olen kokenut lukemattomia. Minua on oikeasti seksuaalisesti hyväksikäytetty. Ja nyt puhun siitä avoimesti ja voin auttaa muita uhreja. Minä elän edelleen vaikka ajattelin, kuolen varmaan hulluuteeni vielä, koska niin sekaisin olin. Minulla on nyt oma koti jossa toipua turvassa. Minulla on miellyttävä yhteisö täällä. En kuollutkaan. Raiskauksen jälkeen olen ajatellut, en enää koskaan voi olla iloinen. Mutta minusta on tullut todella iloinen. Se kaikki kipu ja tuska on väliaikaista. Niin tämänkin hetken kipuilut, ne ovat vain ohimenevä vaihe.
Koko elämäni, kaikki vastoinkäymiset, ovat koulutusta elämäntehtävään. Näin olen kanavoinut.
Ehkä kaikki tapahtuu tarkoitetusti? Jos objektiivisesti mitään tarkoitusta tai merkitystä ei ole voi sellaisen subjektiivisesti luoda.
Ehkä tämä nykyinen yksinäisyys on jotenkin tarkoitettua ja osa koulutustani?
Minulle annettiin hymyn kera viesti että nauttisin sinkkuajoista niin kauan kuin sitä kestää koska muutaman vuoden kuluttua tapaan elämänkumppanin ja sen myötä sitten olenkin loppuelämäni parisuhteessa.
Olin taas tässä yksi yö selkounessa avaruusaluksella. Siellä oli muita tähteläisiä töissä. Olin onnellinen. Mietin, onko tämä yhteinen uni näiden henkilöiden kanssa.
Näin kerran unta jossa olin avaruusaluksella ja siellä oli joukko ihmisiä joiden joukossa olin. Alienit ampuivat muut punaisella laserilla ja jättivät minut jäljelle. Minulle näytettiin planeetta Maa ja kerrottiin että minut on valittu tehtävään.
Se on ihana ajatus että minulla olisi alieneiden antama tehtävä ja että kuulemma olen suoriutunut odotettua paremmin eikä minua jätetä pettyneeksi elämässä. En usko siihen mutta se on ihana ajatus.
Myöhemmin koin alieneiden järjestämiä selkounia.
Avaruus on aina jotenkin kiehtonut minua. Ehkä siellä on kaikki mitä olen kokenut, tai sitten haikailen toisiin maailmoihin? Ehkä avaruus kätkee itseensä kaiken unohtuneen. Ehkä se on täynnä tietoa minkä olen unohtanut.
Tämä päivä on alkanut hyvin. Juotiin vappusimat ja kahvit ja syötiin munkkia. Ensi viikolla minulla onkin sitten synttärit. Täytän 33v. Odotan innolla. Ajattelin yllättää muut asukkaat kakulla. Ehkä syntymäpäivä merkitsee minulle tänä vuonna uuden alkua ja eheytymistä.
Minulla on seksuaalisen hyväksikäytön historia. Alan hiljalleen myöntää sen. Se on edelleen hävettävä asia lapsi- tai teiniosilleni vaikka aikuinen ei häpeile. En ole syyllinen mihinkään, minä en ole se kenen pitäisi hävetä.
Olen kyllä ehkä ollut itsekin joskus tekijän roolissa. Kun tarpeeksi ärsyttää niin kuka tahansa pystyy väkivaltaisiin tekoihin. Kadun kyllä näitä asioita jos ja kun itse olin se joka hakkaa ja raiskaa. En olisi saanut tehdä sitä vaikka itse olin enimmäkseen uhrin roolissa ja minua kohdeltiin väärin. Ei se oikeuta ketään olemaan väkivaltainen vaikka itseään kohdeltaisiin väkivaltaisesti. Onneksi pystyn kestämään kipua hyvin, henkistä ainakin ja fyysistä en niinkään, niin että en varmaankaan ollut kovin usein itse se jolla päässä napsahtaa.
Hyvä päivä tosiaan. Ei juurikaan stressinaiheita. Vähän lääkitys stressaa mutta ehkä sekin asia vielä järjestyy. Entä jos murehdin ihan turhaan? Laajemmasta mittakaavasta katsottuna voi olla että murheeni lääkityksen suhteen on vähäinen taikka turha.
Menen kohta kaverin luokse kahvittelemaan. Nyt nautin vain olostani. Nautin siitä että säät lämpenevät. Nautin elämästäni tällaisina hetkinä ja osaan olla myös kiitollinen siitä kun menee hyvin kun oli se pari viikkoa todella raskasta musertavine huolenaiheineen.
En ota huoliani ja murheitani enää niin musertavina, sen opin tuon kautta. Minun ei tarvitse paisutella niitä päässäni mahdottomiin mittasuhteisiin. Tämä myös on varmaan jotain minkä turvallisen lapsuuden eläneet osaavat vaistomaisesti mutta minun on täytynyt todella harjoitella sitä etten ota asioita turhan raskaasti. Välillä tuntuu että muserrun sen stressin alle ja olen täynnä paniikkia.
Ihanaa olla minä, ihanaa olla elossa, ihanaa omistaa oma kaunis koti, ihanaa olla turvassa täällä.
Minulla on nyt erikoisia kehomuistoja aktivoitunut. Kehossani kaikkialla on sellainen pistelevä tunne ja eräänlainen häiriintynyt lämpö joka tuntuu jotenkin märältä sekä jonkinlainen paine kaikkialla. Keho purkaa traumaa ihan itsestään eikä minun tarvitse tietoisesti ajatella mitään.
Katsahdin peiliin ja olin mielestäni ihan nätti. Vaihteeksi näin! Yleensä en ole näin tyytyväinen ulkonäkööni. Vielä saan oman kehoni takaisin ja en dissosioi kehoani ja ilmeitäni niin tulen vielä näkemään itseni kauniina kaikin puolin, olen varma siitä.
Suunnittelin että sitten kun minulla on ystäviä enemmän, voisin muuttaa täältä tukikämpästä kaksioon vuokralle. Sitten en joutuisi olemaan yksin niin voisin hyvin asua ei-tuetusti. Voisin myös hankkia asunnon johon saa ottaa koiran josko sitten minulla olisi toimintakykyä huolehtia koiranpennusta. Yksi iso haave toteutuisi, oma koira.
Haaveilen muutenkin tulevaisuudesta. Uskon että hyvää on luvassa eikä koskaan enää vastaavanlaisia vaikeuksia mistä kärsin lapsuudenkodissa.
Näin taas jotakin unta jossa tekijät jäivät kiinni itse teosta - tähtäsivät minua aseella - ja minua oltiin haastattelemassa lehteen tai johonkin. Herään näistä unista aina vähän surullisena tietäen ettei se mahdollisesti koskaan toteudu. Mutta toivoisin sitä kyllä.
Tiedän että minusta ei välttämättä koskaan tule kuuluisaa. Mutta toivoisin sitä. Tuntuu vain että julkisuus ja se työ mitä siellä tekisin, on kotini, paikka mihin todella tunnen kuuluvani. Yhdessä turrimiitissä kävi kuvaajat ja olin innoissani. Se mystisesti, suorastaan, tuntui siltä että tämä on se maailma johon kuulun. Haluan olla vaikuttamassa positiivisesti ja auttamassa maailmaa. Sitä en tiedä missä mittakaavassa voin vaikuttaa mutta ainakin jollain tapaa voin, ja voin jo nyt vaikuttaa tätä blogia pitämällä.
Haaveilen siitä omaelämäkerrasta mutta en tiedä miten olisi mahdollista kirjoittaa sellainen ja onko se ollenkaan mahdollista, mutta elättelen toivoa. Jos en voi kirjoittaa niin enköhän totu siihen ja voi elää silti ihan hyvää elämää. Se kirja vain tuntuu siltä että se olisi elämäni tärkein työ ja tulisi antamaan lukijoille paljon mielenkiintoista kuvausta tabu teemoista, maailman pahuudesta ja hyvyyden voitosta.
Jos en koskaan ole julkisuudessa mitenkään niin ehkä elän silti ihan hyvän elämän. Voin kyllä jo tyytyä vähempäänkin. Nykyisin osaan iloita aika yksinkertaisista asioista paljon, kuten vain kahvikupillisesta tai savukkeesta ulkona auringossa. Minulle riittää myös se, että olen ja sisäistän olevani turvassa. Se on jo todella paljon.
Määrätietoisesti menen sitä kohti että voin vielä julkaista tästä kirjan, joko sitten anonyyminä, taiteilijanimellä tai "fiktiivisenä" romaanina. Jotenkin minä vielä sen kirjan kirjoitan, keksin kyllä keinot. Mutta mieluiten kirjoittaisin ihan omalla nimellä ja naamalla. Se vaan ei välttämättä ole mahdollista. Pitäisi kaiketi tekijät ensin tuomita ja miksi he tunnustaisivat? Sen osalta vaikuttaa toivottomalta mutta menen määrätietoisesti eteenpäin enkä anna vastoinkäymisten lannistaa! Jotenkin kaikki vielä tulee onnistumaan kuten haluan!
Tämä kesä on minulle uuden alku. Astun eräänlaiseen tyhjiöön jossa pohdin, mitä seuraavaksi? Jatkan elämän elämistä ja tavoittelen haaveitani.
Ainakin osa haaveistani voi vielä toteutua, kuten se oma koira. Ja ehkä voin löytää rakkauden ja ystävyyden. Siitä julkisuudesta ei tiedä, tuleeko sellaista, ja olisin kyllä vähän pettynyt jos ei tule koska se antaisi niin paljon erilaisia mahdollisuuksia. Voisin pysähtyä juttelemaan ventovieraiden kanssa jos minut tunnistettaisiin kadulla, voisin tavata muita julkkiksia ja käydä kiinnostavia keskusteluja heidän kanssaan, voisin auttaa maailmaa lahjoittamalla paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, voisin toimia vaikuttajana ja autella kaikessa, ja saisin tehdä unelmaduuniani esimerkiksi leffojen ohjaajana ja käsikirjoittajana, kuvataiteilijana, kirjailijana, artistina... ja lista jatkuu. On niin paljon mitä tahdon tehdä! Ja melkein kaikkiin unelma-ammatteihini liittyy jonkinlainen julkisuus, jos tahdon menestyä aloilla joilla työskentelen. Se vain tuntuu minun maailmaltani tehdä arvokasta työtä jossa voin etenkin auttaa muita jollain tavoin, antaa ihmisille jotakin arvokasta.
Onneksi olen suhteellisen nuori vielä. Onneksi sairastuin alaikäisenä, seitsemäntoistavuotiaana. Olen pitkän matkan kulkenut tähän missä nyt olen ja pitkä matka edessä. Mutta selviän. Tulen vielä olemaan hyvin onnellinen. Seuraan viitoitettua polkua, johdatusta, se vie minut perille sinne missä haaveeni voivat toteutua.
Tässä selfie. Muokkasin itselleni blondit! Mitä pidätte? Hauskaa päivää teille jokaiselle!
Nyt ei ole muita huolenaiheita kuin tuo lääkitys mikä ei tee yhtään mitään harhoilleni, ja ajatus on pikemminkin paljon hajanaisempaa sen kanssa kuin ilman tai pienellä annostuksella. Pelkään myös sitä kun kuukautiset jääneet sen takia tulematta että olisin pysyvästi hedelmätön vaikka kuulemma tuon lääkkeen ei pitäisi aiheuttaa pysyvää hedelmättömyyttä, tai näin sanoi exäni joka kyllä tietää kaikesta paljon. En tiedä sitten koska pääsisin irti lääkkeistä, toivottavasti pääsen, niillä ei ole ollut mitään vaikutusta harhoihini, nimittäin. Edelleen minulla on samat uskomukset. Lääke ei selvästikään toimi.
Mutta nyt ei tosiaan ole muita huolenaiheita. Nautin arjesta. Ymmärsin taas astetta paremmin että insestiä on oikeasti tapahtunut. Pystyn myöntämään itselleni sen että insestiä oli, ilman häpeää. Tai okei, vähän häpeä nostaa päätään sen ymmärtämisen myötä.
Ehkä kaikki asiat ovat ihan hyvin ja olen huolestunut turhaan.
Ymmärsin kuitenkin sen ettei minun pidä ottaa vastoinkäymisiä niin musertavasti mitä olen ottanut, että hajoan niiden voimasta.
Ihanaa olla omassa kodissa turvassa. Täällä on niin sievää ja valoisaa.
Mitä eri persoonani sanovat? He sanovat, nyt voimme muistaa. Nyt uskallamme kohdata pimeyden sisällämme. Olen valmis muistamaan. Mitkä osat vielä eivät halua muistaa? Mitkään osat eivät enää halua unohtaa.
Tuo ovi. Katson huoneistoni ulko-ovea. Näen sen pelottavassa valossa. Siitä voi kuka tahansa tulla sisälle. No, enää ei luonnollisesti voi. Se on lukossa.
Olen pelastunut itsemurhilta? En muista mitään muuta siitä kuin että olisin yrittänyt. Olen kiitollinen siitä etten onnistunut.
Pelottaa vähäsen vain tämä valoisuus. En ole tottunut tällaiseen kirkkauteen.
Me harrastimme insestiä ja häpesin sitä niin paljon etten puhunut siitä kenellekään. Ennen kuin vasta nyt.
Minkälaista insesti oli? Välillä se oli hellää, hempeää ja herkkää, romanttista. Välillä todella tuhoisaa ja väkivaltaista sadistisin elementein. Äidin kanssa pakahduin rakkaudesta kun näin sen jonain toisena naisena. En halua muistaa Elviira-aikoja, olin niin sekaisin. Kuvittelin että minulla on tyttöystävä nimeltään Elviira jonka kanssa seksi oli ylimaallista. Todellisuudessa olin äitini kanssa ja hallusinoin hänet joksikin ihan toiseksi. Ajattelin että Elviira on unelmieni nainen, täydellinen. Ketään Elviiraa ei varmaan ole olemassakaan. Välillä pohdin, tapaanko jonkun sen nimisen naisen joskus vai oliko se puhtaasti äidin harhakuva.
Miten helpottavaa etten enää ole suhteessa veljeni kanssa. Minulla ei ollut muitakaan oman ikäisiä kumppaneita joten tyydyin veljeeni. Sain häneltä läheisyyttä, turvaa ja lohtua. Halusin parisuhteen veljen kanssa kun ei ollut muitakaan lähellä.
Isää vihaan. Isä on tehnyt minulle pahimman mahdollisen. Nyt kun muistelen isää, voin haistaa hänen hengityksensä löyhkän. Isä on jonkinlainen alkeellinen luolamies. Miehen irvikuva. En ole ketään kohtaan niin julma kuin isääni kohtaan. Isän takia varmaan pitkälti en ole syttynyt miehistä oikein enää?
Mitä oikein olen tehnyt? Olen puhunut tästä avoimesti. Nyt hävettää. Kaikki tietävät synkän salaisuuteni. Olen puolittain kuolettavan häpeissäni ja puolittain helpottunut. Ja jonkin verran myös pelkään että en olisi turvassa koska olen puhunut.
Mitä seuraavaksi? Jatkan eheytymistä ja odottelen muistoja ja sisäistämistä. Ehkä tästä tulee hyvä kesä. Ehkä olen turvassa ja kaikki on hyvin.
Itkettää. Se oli autuasta, kaunista ja niin väärin, äidin kanssa. Äiti oli unelmieni nainen. Hän sytytti minut joka tasolla.
Minun ei tarvitse hävetä mitään. En ole syyllinen. Olen uhri. Voin puhua tästä nyt ilman häpeää. Voin avata terapeutilleni seksuaalisimmatkin yksityiskohdat. Voin yhdistyä omiin seksuaalisiin tunteisiin. Voin antaa niiden nousta tietoisuuteen. Ei ole enää paniikkia jos olen kiihottunut. Helvetisti työtä vielä mutta eheydyn, lupaan sen.
Ihan hyvin alkanut päivä. Kävin kahviolla herkuttelemassa ja sitten kaverin luona ja nukuin siellä päikkärit mitkä virkisti. Yleensä en herää virkistyneenä. Nyt kuuntelen musiikkia ja kohta tukikämpän ohjaaja käy kotikäynnillä. Vähäsen saa taas jutella.
Ensi viikolla on syntymäpäiväni. Ajattelin ostaa kakun yllätyksenä muille asukkaille. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori ja elämä edessä, kuulemma.
Istuskelin tuossa pihassa auringossa ja nautin olostani. Soittelin pari puhelua, äidille muun muassa. Pystyn edelleen olemaan tekemisissä puhelimitse.
Nyt kuuntelen musiikkia ja nautin olostani kotona. Täällä on niin sievää ja siistiä. Rakastan tätä kotia ja vaikka rakastin edellistä ehkä vieläkin enemmän, olin siellä hyvin yksinäinen, mitä täällä en niin pahasti ole.
Ymmärsin eilen että minun ei täydy ottaa kaikkia vastoinkäymisiä niin musertavasti. Otan ne tarpeettoman raskaasti. Yritän olla huolettomampi!
Ja ai niin tosiaan. Hyvää vappua kaikille!
He eivät tule ampumaan minua enää. Olen turvassa.
Mitä seuraavaksi? Astun tosiaan eräänlaiseen tyhjiöön nyt. Vanha loppuu, uusi alkaa. En tiedä, mitä seuraavaksi. Kai jatkan terapiaa ja toipumista. Katsoo sitten, mihin elämä minut johdattaa.
Ajelehdin taas. Ehkä aallokko johtaa minut johonkin hyvään paikkaan.
Sisäistän paremmin että olen turvassa. Mikä suunnaton helpotus. Nyt kun olen turvassa, voin alkaa muistamaan.
Ei, emme tahdo muistaa, sanoo kolmivuotias. En tahdo tietää mitä isä teki, sanoo viisivuotias. Tahdon muistaa, se on niin seksikästä, sanoo teini. Olen nauttinut täysillä insestistä silloin kun olin häiriintynyt. Eli joskus 11-13 -vuotiaana. En enää nauttisi siitä onneksi. En ole niin häiriintynyt enää.
Miten nautin siitä? Sukuseksi vaan oli kiihottavin asia ikinä teinille joka vasta löytää seksuaalisuutensa. Milloin lakkasin nauttimasta? Sitten kun se tuotti enemmän kipua kuin nautintoa. Milloin se alkoi tuottamaan kipua? Ehkä silloin kun olin kuudentoista vanha. Silloin lopulta olin täysin tyyni, ei pelkoa, ei vihaa, ei nautintoa, tein vain työtä kun pakotettiin ottamaan suihin ja vetämään käteen.
Rakastuin äitiin kuudentoista vanhana ja kuvittelin meidät parisuhteessa. Sen muistan lukioajoista että halusin pakkomielteisesti tyttöystävän. Heijastelin äidin ja minun insestiä siihen että halusin seurustelukumppaniksi naisen.
Olin viidentoista kun se alkoi. Mikä alkoi? Kun aloin hajota todella. Muistan että vain katosin silloin. En ole varma mitä tuo katoaminen tarkoittaa.
Äiti, isä eikä veli eivät enää koskaan tule tänne, vakuuttelen itselleni, ja että olen turvassa nyt.
Miten nautin insestistä? Perheseksi vain kiihotti. Miten se kiihotti? Olin omassa sarkastisessa persoonassani öisin. Kiero, manipuloiva, ilkikurinen, kyyninen, seksikäs. Sellaiseksi muutuin ja nautin siitä persoonastani. Naurattaa ja hymyilyttää muistella sitä. Pidän tuosta persoonasta edelleen. Se on se osa joka nauttii öistä.
Toisaalta olin välillä hyvin surullinen ja hädissäni. Tiesin että perhe on mielenvikainen ja surin perheeni huonoa psyykkistä kuntoa. Olin itse enemmän järjissäni tuossa persoonassa enkä nauttinut insestistä yhtään. Olin itkuinen.
Sitten on persoonat jotka ovat raivon partaalla. Nuo ovat hyvin eheyttäviä osia joihin kylläkään en ole yhteydessä. He eivät tunne pelkoa kun tuntevat niin syvää raivoa. Ne persoonat haluavat hakata tai raiskata jonkun mutta se ei tietenkään ole mahdollista koska en halua tuottaa kärsimystä kenellekään. Mutta olen varmaankin joskus ollut myös tekijän roolissa itse vaikkakin aika vähän, luulisin.
Eli on perverssi persoona, surullinen ja viaton persoona sekä raivokas persoona. Mitähän muita persoonia minulla on?
Suurimmaksi osaksi en ole häiriintynyt mutta minulla on edelleen tuo ilkikurinen persoona matkassa joka oppi nauttimaan öistä. Kaikki muut osat ovat insestiä vastaan ja tuntevat joko vihaa, pelkoa, inhoa tai surua. Sanoisin että 90% olen hyvä ja pieni osa, 10%, on kieroutunutta. Pidän siitä kyllä edelleen siitä puolesta. Mutta sen alta paljastuu viattomuutta, eli surua tai kauhua.
Hitto, tämä insesti on oikeasti tapahtunut. Ja nyt voin muistaa sen. Ei enää vaaraa lähettyvillä. Ei täydy enää unohtaa. Mitä kaikkea siellä lapsuuskodissa tapahtui? Se on minulle edelleen suuri mysteeri.
Muistan vain yön salaperäisen tunnelman, hiljaisuuden ja mysteerit jotka yö kätkee pimeyteensä. Hämäräperäisen olon muistan myös ja miten tuo olemus täyttää koko talon. Se on isän olemus. Yöllä tapahtuu kaikki mikä on kiellettyä ja nautinnollista. Tähtitaivas piilottaa valon pilkkeeseen mysteerit joita yö pitää sisällään.
Yön hämärissä isä astuu huoneeseen ja tekee sanoinkuvaamattoman julmia asioita. Ei välitä kivustani yhtään, jatkaa. Kuin minua ei olisi, ei huomioi minua mitenkään, kiukkuani. Alkaa pikemminkin lopulta matkimaan käytöstäni. Se vasta menikin oudoksi ja irvokkaaksi. Muistelen että irvistin isälle ja isä irvisti takaisin. Isä katsoi minua läheltä suoraan silmiin ja sen silmät olivat täynnä pimeyttä. Niin intensiivinen se katsekontakti että edelleen minun on vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin luontevasti.
Mitä osani ja persoonani sanovat? Emme halua muistaa, sanoo kuusivuotias topakasti. Tahdomme elää huoletonta lapsuutta! No, lapsuus on nyt ohi ja olet aikuinen. Olenko oikeasti aikuinen? Selvisin hengissä aikuisuuteen saakka? Vautsi! Minkä näköinen olen? Olenko seksikäs? Kyllä, olet ainakin joidenkin mielestä seksikäs, ja omasta mielestäsi ihan tarpeeksi nätti. Vau! Mä olen siis jo iso! Milloin mä muutin kotoa? Muutit kahdeksantoistavuotiaana omillesi. Minkälaista mun elämä on? Se on seesteistä nykyään, harmonista, nautit kodistasi. Huokaan syvään helpotuksesta. Eli mua ei ole hyväksikäytetty vuosiin? Ei ole, ei, olet vapaa siltä osin. Nyt mä olen vihainen. Miksi tähän ei puututtu aiemmin? Sanopa se, niin, en tiedä enkä muista. Mua raivostuttaa että mut ja veli jätettiin kärsimään! Miksei naapurit tehneet mitään? Vihaan kaikkia jotka tiesi tästä eivätkä puuttuneet. Niin, se on surullista. Mutta ainakin nyt olet vapaa siltä osin ettet harrasta insestiä enää koskaan. Hyvä näin! En haluakaan, se perhe on sairas. Velikin ihan sekaisin. Vihaan koko mun perhettä. Niin, se on ymmärrettävää, että vihaat. Mua surettaa nyt todella. Kukaan ei auta mua kun pyydän apua. Miksi mut jätettiin yksin selviytymään? Sanopa se. Mä en halua puhua kellekään enää, vihaan kaikkia sydämeni pohjasta. Kaikkia, jotka antavat tämän jatkua.
Mitä muuta persoonani sanovat? Olemme kolmentoista vanhoja ja tosi sekaisin mutta on hauskaa! Mulla menee lujaa! Oon pervo ja silleen. Tykkään eräästä tytöstä. Se on kaunis kun mikä. Mua punastuttaa puhua luokkakavereille, olen alakoulussa. Mä punastelin aina kaikkia ja hymyilin vinosti. Meistä ei tullut hulluja, hyvä, sanoo seitsemäntoistavuotias.
Mitä muuta, persoonat? Olemme vaikuttuneita urheudestamme, sanovat aikuiset. Olin todella rohkea kuoleman edessä. Minua tähdättiin aseella enkä näyttänyt pelkoa. (Epäilen edelleen tätä että oliko heillä todellakin aseet.) Olemme kauniita nyt, sanoo aikuinen. Olemme pelottomia, sanoo aikuiset. Tähän syvä kauhu ja pelko johti, rohkeuteen. Tunnen pakahduttavaa urheutta kuoleman edessä. Minua siis jahdattiin kadulla eikä silminnäkijöitä? Tiesin kuolevani ellen ole tarpeeksi nopea. Lopulta he luovuttivat kymmenen minuutin jahtaamisen jälkeen? En osaa arvioida sitä aikaa, kauanko meni. Mutta lopulta tajusin ettei minua enää jahdata ja olin ylpeä itsestäni että jaksoin juosta.
Mitä muuta, persoonat? Olin alaluokilla vaivautunut luokkakavereitten kanssa enkä osannut päiväkodissa leikkiä muitten lasten kanssa, eristäydyin omiin oloihini piirtämään. Olen selättänyt nyt lapsuuden. Ei enää pedofiliaa ja pedofiilien pelkoa. Minusta ei tullut pedofiiliä.
Mitä muuta, persoonat? Olemme hulluja mutta on hauskaa, sanoo kolmetoistavuotias. Kukaan ei ymmärrä tätä nautintoa, miten syvää tämä on, sanoo häiriintynyt osa jonka iästä en ole varma.
Hei, olen elossa ja olemassa, ja minulla on insestihistoria. Enää ei täydy elää unohduksessa että selviää. Nyt voisin jo alkaa muistamaan kaiken. Olen turvassa missä voin käsitellä kaikkea.
Juuri nyt olen 100% kiitollinen elämästäni. Tuntuu, että hyvää kohti mennään! Nautin insestistä mutta sekin on kokemus muiden joukossa. Tiedänpähän ainakin, miltä tuntuu se kun nauttii siitä. Tiedän myös mitä on olla koulukiusattu, sekin on oppia ja kokemusta. Tiedän mitä syvin pahuus on, olen kokenut puhtaan pahuuden. Tiedän paljon erilaisista mielenterveysongelmista omasta kokemuksesta, sekin on oppia. Kaikki tapahtunut sisältää oppiläksyn. Siitä kokemuksesta tulee myöhemmin tietoa. Ja tieto on mielenkiintoista.
Aloin pohdiskelemaan kärsimystä ja valaistumista. Tässä Eckhart Tollen valaistumiskokemus kerrottuna.
Eckhart Tolle Enlightenment Story - Enlightened People
Olen jokseenkin ymmärtänyt valaistuneen tilan, miltä se tuntuu. Koen hetkittäin sellaista rauhaa, seesteisyyttä ja mielen hiljenemistä ja läsnäolevassa hetkessä olemista millaiseksi valaistuminen kuvaillaan.
Pohdin kärsimystäni. Pelkästään kärsimykselle huomion antaminen tuntuu lieventävän sitä. Huomioin pelkoni, huomioin kärsimykseni.
Koska vapaudun kärsimyksestä? Tollen mukaan kärsimyksestä voi vapautua juuri tässä ja nyt. En saa kuitenkaan kiinni tuollaisesta olemisen tilasta.
Normaali tiedostamiseni tila on nykyään todella valoisa. Kotini tuntuu erityisen valoisalta ja puhtaalta. Tietoisuuteni on avartumaan päin. Koen seesteisyyttä ja rauhaa vaikka sen rauhan rinnalla on myös epämääräinen tuska. Pyrin keskittymään tuohon iloon ja onneen mitä koen.
En tiedä millä dimensiolla nykyisin olen. Yritän kysyä mutta en saa vastausta. Koin hyvin konkreettisen siirtymän 4D:stä 5D:lle vuonna 2014. Nykyisin olen kai korkeammalla mutta en tiedä, kuinka korkealla.
Voisin taas perehtyä aiheeseen ja lukea eri ihmisten valaistumiskokemuksia.
Minua heikottaa. Isä tulee kohta taas ovelle. Sydän lyö lujaa. Ovi avautuu naristen. Pidättelen hengitystäni. Se astelee minun luo ja istuutuu viereen. Esitän nukkuvaa. Sen käsi koskettaa reittäni ja värähdän inhosta. Sitten sen käsi liukuu kohti pikkuhousujani. Vaara! Avaan silmäni ammolleen kauhusta. Käännähdän sitä kohti ja tuskin kuiskaan: mitä sä oikein teet? Se hymyilee vienosti eikä vastaa mitään ja koskettelee minua. Raivostun. Huudan: nyt loppu! Se katsoo minua vihaisesti ja lausuu: sanakin vielä niin kuolet. Tuijotan sitä raivon partaalla enkä sano mitään. Se kömpii päälleni. Päästelen vihaisia äännähdyksiä ja potkin sitä pois. Se tarttuu käsivarsistani ja asettuu päälleni. Syljen sitä vasten kasvoja. Se ummistaa silmänsä. Minä potkin raivokkaasti. Se alkaa keinutella itseään. Voin pahoin. Minua alkaa itkettää. Nyyhkytän: isä, lopeta. Se ei välitä vaan jatkaa. Itken hysteerisenä nyt. Se lopettaa, nousee päältäni ja sormea heristellen sanoo minulle: jos kerrot, kuolet. Sitten se poistuu hiljaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tukehdun omaan itkuuni.
Pelottaa olla yksin täällä kun täällä on niin valoisaa että jokin on pahasti pielessä. En ole tottunut tällaiseen kirkkauteen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Meneekö tämä poliisille läpi? Ainakin jatkan toipumistani. Oikeasti, täällä on niin valoisaa että se pelottaa minua. Eikä kukaan ole tullut edes raiskaamaan.
Me sukurutsataan yötä päivää ja se on kivaa ja tuhmaa ja mä oksennan vatiin kun mua raiskataan ja nyt voin muistaa, hyvä, äiti suuteli suulle tulisesti ja mä vastasin suudelmaan, me oltiin autuaita, pökertyneitä onnesta, ja ne halus tuhota mut kun vastustelin niitä, isä osoitti mua aseella suoraan ja mä pysyttelin lujana, en näyttänyt kauhua, ne lopetti raiskaamisen kun huusin naapureita hätiin, mua oksettaa insestin haju, se on etova häiriintynyt löyhkä, miks tätä tapahtuu Suomessa jonka pitäis olla hyvinvointivaltio, ihanaa olla insestiltä irti, mua etoo kaikki mun muistot liikaa, pelottaa puhua jos mut hakataan, mitä täällä on taas tapahtunut kun on näin likaista...
Olimme autuaita, pökertyneitä onnesta Edenin puutarhassa alastomina. Äiti, isä, veli ja sisko yhdessä vailla syyllisyyttä tai häpeää. Sitten me maistoimme kiellettyä hedelmää ja meidän silmämme aukenivat. Tämä onkin syntiä. Menetimme onnemme ja menetimme järkemme. Paratiisi oli nyt tuhottu. Helvetin portit aukenivat. Meidät paiskattiin ikuiseen kadotukseen haureudesta. Yö oli nyt loputon ja valo oli iäksi menetetty...
Muistelen että ryhmäseksissä kaikilla oli pelottavat ilmeet. Autuaat kasvot nauttimassa täysin rinnoin. Häiriintyneet ilmeet ja tunteet. Ei enää mitään käsitystä todellisuudesta. Olin ainut joka yritti pysytellä järjissään. Itsekin ehkä olin joskus autuas mutta en muista kunnolla sitä. Minulla on mielikuva paratiisista jossa sukulaiset yhtyvät ja se on täysin harhaista. Järkeä vailla.
Onko mulla oikeasti näin raskas historia? Alan sisäistämään...
Pohdin sitä onko tästä blogista apua jollekulle, vertaistukea?
Koen tämän blogin itselleni tärkeänä ja tuntuu että teen oikein kun pidän tätä. Toivoisin, että voisin antaa tietoa tabu teemoista ja tietoa siitä minkälaista traumatisoituminen on. Toivoisin että levitän ymmärrystä näihin teemoihin ja auttaisin muita.
Mutta on tullut aika raskasta kritiikkiä harhaisuudestani niin mietin että onko tästä edes hyötyä kellekään? Olisi mukavaa saada välillä positiivistakin palautetta vaikka kommentointi on vapaata enkä aio poistaa kritisoivia kommentteja tai estää kommentointia sen takia että minua kritisoidaan.
Tämä on itselleni tärkeä kanava kuitenkin. Joskus vielä sain positiivista palautetta mutta viime aikoina lähes kaikki palaute on kritiikkiä. Minua itseasiassa hävettää kun luen niitä kommentteja. Mutta en minä ole tietenkään se kenen pitäisi hävetä. Minulla ei ole mitään syytä hävetä, en ole tehnyt mitään väärää. Mutta hävettää se palaute ja se viesti minkä siitä saan - että en ole ihan maan pinnalla niin sanotusti.
Mieleltään sairastuneisiin pitäisi suhtautua ymmärtäväisemmin. Saan sellaista palautetta etten osaa puolustautuakaan mitenkään. Ehkä osa niistä kommenteista on ihan oikeassa, en mene sitä väittämään. Mutta väkisinkin tulee sellainen tunne että kun kaipaan kipeästi apua niin minut torjutaan ja poljetaan maahan. Kenelläkään kommentoijalla ei kuitenkaan ole pienintäkään käsitystä näistä tapahtumista mitä on ollut.
No, aion jatkaa blogin kirjoittamista kritiikistä huolimatta ja toivon että edes yhtä ihmistä olisin auttanut sillä. Se merkitsisi nyt paljon jos joku kertoisi että on saanut vertaistukea tai ymmärrystä näihin teemoihin kirjoitusteni kautta.
Olen taas astumassa jonkinlaiseen tyhjiöön. Vanhaa kuolee, uutta syntyy. Olen astumassa uuteen elämään jossa traumatisaatio on ohi ja sisäistän sen ja uutta voi syntyä. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kai minulla on kaikki vaihtoehdot avoinna. Voin tehdä nyt mitä haluan.
Ehkä tulevaisuudessa olen vähemmän minäkeskeinen. Ehkä minulla on kumppani, koira ja kavereita. Ehkä pystyn keskittyä paremmin maailman tapahtumiin ja ottaa niihin kantaa. Ehkä tulen ymmärtämään että olen turvassa. Ehkä dissosiaatio lievittää. Ehkä edistyn terapiassa ja uskallan puhua arimmistakin vaiheista. Ehkä tästä tulee hyvä kesä.
Välillä se musertaa ymmärtää miten paljon matkaa vielä on eheyteen mutta sille asialle ei voi mitään. Täytyy vain elää tätä hetkeä kuten parhaaksi näkee. Ehkä joskus vielä olen aidosti kiitollinen.
Nyt on pari viime päivää ollut hiukan parempi olo. Osaan olla kiitollinen siitä kun menee vähänkin paremmin kun viimeiset pari viikkoa ollut raskaita.
Istun kaverin luona kahvilla. Me riideltiin siitä ovatko traumani tosia. Aina kun joku epäilee minua, kysyn, eikö maailmalla muka tapahdu tällaista? Miksi on niin hemmetin vaikeaa uskoa?
No, tuo riita sai minut oivaltamaan että kaikilla saa olla oma mielipiteensä asiasta mutta että heillä ei yksinkertaisesti ole hajuakaan siitä mitä olen käynyt läpi. Se ei enää horjuta minua niin paljoa jos kokemukseni kyseenalaistetaan.
Tuntuu se kyllä pahalta jos suuri osa ihmisistä pitää puhtaasti skitsofreenikkona. Onneksi hoitotaho kuitenkin on alkanut lopultakin ottaa minut todesta ja olen saanut PTSD- ja dissosiaatiodiagnoosit. Ja luulisi että terapeuttini on puolellani ja uskoo minua.
Näissä tapauksissa aina painotetaan että uhria täytyy uskoa eikä se ole kohdallani toteutunut kuin vasta nyt. Eikä vieläkään läheskään kaikki usko. Se on niin väärin. Ei kukaan voi tulla väittämään että tietäisi tässä asiassa paremmin kuin minä itse.
Itse ainakaan en mene kyseenalaistamaan kenenkään kokemuksia. Lähtökohtaisesti uskon mitä minulle kerrotaan vaikka olisin eri mieltä enkä lähde oikomaan kenenkään käsityksiä. Kyse voi olla esimerkiksi uskosta Jumalaan tai henkimaailmaan. En ehkä itse usko niihin mutta en sano kenellekään joka uskoo, että hän on väärässä. En tiedä heidän kokemustaan asiasta. Näin pitäisi minun traumoihini suhtautua.
Nyt on tosiaan kuitenkin vähän parempi olo. Täytyy olla kiitollinen näistä hetkistä, sen olen nyt oppinut. Ehkä nämä vastoinkäymiset opettavat minulle jotain tärkeää? Ainakin sen opin että juurikin täytyy olla kiitollinen arjen pienistä iloista ja siitä jos hetken aikaa voi paremmin. Se jo on paljon.
Lääkäri vaihtuu syksyllä. Pitää toivoa että tuo uusi lääkäri on parempi ja kuulee minua. Toivoisin että diagnoosiani katsottaisiin uudelleen, että onko minulla enää skitsofreniaa. Ei ainakaan nyt hetkeen ole ollut tiettyjä harhoja joita jokin aika sitten on ollut. Ainostaan tuo telepatia itsepintaisesti on minussa eivätkä mitkään lääkkeet koskaan ole vieneet sitä pois.
Yritän suhtautua tulevaan optimistisesti. Kesä tulee, se piristää. Ehkä tulee vielä tapahtumaan hyviä asioita.
Rakastan edelleen perhettäni ja sukuani vaikka he satuttivat minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Tavallaan voisi sanoa että annan heidän tekonsa anteeksi. He ovat itsekin todella rikkinäisiä ihmisiä, selvästikin. He eivät osanneet tai edes halunneet olla parempia vanhempia. Ymmärrän sen.
Haluan oikeutta mutta annan myös anteeksi. Annan kaiken ylipäätään anteeksi mitä pahuutta olen elämässäni kokenut. Nyt keskityn valoon, iloon ja rakkauteen. Pimeyden, pahuuden ja pelon ajat ovat ohi. Tulevaisuus näyttäytyy valoisana.
Kuuntelen tätä biisiä ja fiilistelen lähimmäisenrakkautta.
Lähimmäisenrakkaus on jotakin mikä minulta on aina puuttunut. Siksi pienikin ystävällinen ele saa minut toisinaan liikuttumaan. Ventovieraan kanssa muutaman sanan vaihtaminen, puiston penkillä jonkun vieraan henkilön kanssa jutteleminen, suojatiellä pysähtyvän autoilijan tervehtiminen, oman isän tai äidin halaaminen, lapset ystävien kanssa leikkimässä, kiusatun puolustaminen, riidan sopiminen...
Me kaikki kaipaamme vauvasta pitäen rakkautta. Se on koodattu meihin. Ilman tuota rakkautta meistä tulee narsisteja ja sosiopaatteja tai sitten vain todella rikkinäisiä ihmisiä. Yksikin myötätuntoinen ihminen masentuneelle teinille tekee ihmeitä.
En ymmärrä somemaailmaa ja sitä kaikkea negatiivisuutta siellä. Ystävällisessä ilmapiirissä kaikki olisivat tyytyväisempiä. Me voisimme miettiä kaksi kertaa ennen kuin puramme vihaisuuttamme muihin. Joku saattaa todella loukkaantua ja pahimmassa tapauksessa riistää oman henkensä kun kiusataan tai kokee perheväkivaltaa. Sekö sitten tuntuu hyvältä? Tätäkö halusitte?
Katsokaa itseänne peilistä. Voitteko olla ylpeitä omasta toiminnastanne? Oletteko olleet tuhoisia toisille ettekä edes välitä siitä? Menkää itseenne, kaikki, jotka purkavat pahaa oloaan kiusaamalla muita. Ymmärrän että teihin sattuu mutta pitää ottaa myös muiden tunteet huomioon. On muitakin keinoja purkaa pahoinvointia kuin kääntää se muihin.
Miksi me valitsemme johtajia jotka haluavat sotia, rahaa ja valtaa? En ymmärrä tätä maailmaa. Kaikki niin sanotusti normaalit ihmiset tahtovat rauhaa. Varmaan suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa rauhaa joten miksi valitsemme aivan väärät johtajat? En tiedä politiikasta paljoakaan joten en osaa tähän kommentoida sen enempää. Voin vain kertoa oman kokemukseni kautta siitä miten tärkeää rakkaus ja hyvyys on.
Minä en olisi varmaankaan enää hengissä ilman niitä hyvyyden rippeitä mitä minussa on. Se hyvyys minussa itsessäni on suojellut minua läpi haasteellisten vuosien. Se valo on pelastanut minut muuttumasta narsistiksi tai sosiopaatiksi. Se valo saa minut tekemään elämässä oikeita valintoja niin että rakennan tulevaisuuteni sen varassa valoisaksi.
Mitä vittua, miks täällä on niin valoisaa? Mitä on tapahtunut? Miks mua ei raiskata enää? En ymmärrä tätä ilon kokemusta. Yleensä olin niin masentunut. Nyt olenkin onnellinen. Miksi oon näin onnellinen? En tajua tätä koko juttua, että mua on muka raiskattu. Enhän mä ole edes harrastanut seksiä, miten mua ois raiskattu? Hullua koko homma, riistäytyny käsistä. Ei oo todellista ettei mua oo vuosiin raiskattu. Yleensä ne raiskaa mut joka ilta. Miten mun olo on näin kohentunut? Luulin että olen hullu lopun ikäni. Mut ei, mä selviydyn, ja oon eheämpi jo. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa että insesti on totta. Se oli niin mielenvikaista. Sitten nautin vielä kun olin itsekin seonnut. Onneks en enää nauttis siitä, se vaihe meni ohi. Huokaan vaan syvään helpotuksesta että mun muistot on tosia enkä kuvittele. Nyt kauniissa kodissa yksin. Ihana olla yksin. En tajua tätä totuutta, enhän ole edes harrastanut seksiä, että mua olis muka raiskattu aina. Suojaudun varmaan tuolla ajatuksella etten ikinä olisi harrastanut seksiä. Tietysti mä sillä suojaudun. Tiedän sen, vaan en sisäistä. Itkettää, ettei ne koskaan pääse tänne. Mä olen turvassa niiltä. Nyt voin vaan elää elämääni. Olen vielä todella rikki mutta kohti eheyttä mennään. Tuntuu pahalta somekiusaaminen. Että rikottua poljetaan. Miks maailma on niin epäreilu niille jotka on hajalla? Tässä maailmassa on paljon muutettavaa ja missä ihmisten pitäis kasvaa kohti myötätuntoisuutta. Mä itse pidin aina kiinni kynsin hampain kyvystä myötätuntoisuuteen etten muutu itsekin sosiopaatiksi. Se särki muhun mutta toisaalta auttoi itkeä myötätunnosta muita kohtaan. Täällä on niin oudon seesteistä. Olen tottunut jatkuvaan riitelyyn. Kukaan ei täällä heittele esineitä, ei kiroa, ei huuda... Raivostuttaa mun perhe mitä ne teki mulle. En pysty muistamaan, tuntuu ikään kuin vain kolkkoa pimeyttä ja mustuutta siellä missä muistot ovat. Se on tuo isän kolkkous siellä. Jostain syystä mä tiedän että kaikki tulee menemään hyvin? Tai niin toivon. En tiedä onko se intuitio vai toiveajattelua. Syvä huokaus. Pelastuin. Pelastuin itsemurhayrityksiltä. En enää muista miten yritin itsemurhaa mutta yritin ehkä ainakin kahdesti. Olen kiitollinen että jäin eloon vaikka elämä onkin ollu täyttä helvettiä. Mä meen toiveikkaana eteenpäin! Itkisin jos voisin että insestivuodet on takana päin ja nyt mulle aukenee ihan uus elämä.
Voin olla nyt hyvillä mielin. Olen turvassa. Aloin sisäistämään insestin. Havahduin totuuteen, mitä hittoa, minua on raiskattu?
Nyt olen elämääni ihan tarpeeksi tyytyväinen. Koen iloa ja tyytyväisyyttä kun sisäistän totuuden - meidän perheessämme harjoitettiin insestiä. Ja ymmärrän olevani turvassa siltä nyt. En enää koskaan ajaudu tilanteisiin missä perheeni voisi hyväksikäyttää minua.
Mitä seuraavaksi? Nyt saan vain iloita elämästä. Kesä tekee tuloa, odotan lämpimiä säitä innolla. Ehkä tästä tulee hyvä kesä.
Rakastan itseäni ja rakastan elämääni tällaisina hetkinä.
Ehkä kaikki asiat ovat paremmin kuin ymmärrän? Tuli joskus se kokemus että jokainen soluni riemuitsee koska asiat ovat niin hyvin kuin voivat olla ja vaikken itse sitä tiedosta, soluni tietävät.
Se kaikki kidutus on totta. En vain, vieläkään, muista sitä kunnolla. Mutta ei se haittaa. Juuri nyt riittää se että tuntisin todella olevani turvassa kotonani ja sitten sen jälkeen vaatia enemmän elämältä. Tai sitten hyväksyn elämän juuri tällaisena ja olen tyytyväinen vaikken muistaisi ja sisäistäisi ihan heti.
Olen kiitollinen kaikesta, lopulta, jos hyvin menee. Tulen olemaan kiitollinen kaikista näistä vastoinkäymisistä. Niiden myötä riemuitsen elämästäni enemmän.
Nyt ei täydy hätäillä mitään. Olen turvassa. Alkaa ihan itkettää tämä. Olen turvassa. Ymmärrän sen. Ja olen tästä syvästi kiitollinen. Se riittää elämässä toistaiseksi, olla täysin turvassa.
Pelkäsin niin kovin! Mutta nyt ei enää ole syytä pelkoon. Enkä enää ole yksin pelastumassa vaarallisissa tilanteissa!
Oikeasti ei hitto. Olen vapaa elämään elämääni niin kuin haluan. Voin tehdä ihan mitä haluan. Olen jatkuvalla lomalla eläkkeellä. Siltä se parhaimmiltaan tuntuu, vaikka haluankin vielä työelämään joskus.
Olen turvassa ja insesti on todella tapahtunut vaikka kukaan ei koskaan uskonut. Tiedän paremmin. Minua olisi pitänyt kuulla ajoissa mutta poliisikin käännytti pois kun yritin kertoa. Tai näin muistelen. En ymmärtänyt sitä, miten minua kohtaan ollaan niin vihamielisiä kun yritin etsiä apua? Soitin hätänumeroon ja puhelu pätki. Nämä tilanteet tuntuivat suorastaan yliluonnollisilta, kuin koko universumi olisi minua vastaan ja esti sen että saisin apua.
Todisteina väkivallasta on ainoastaan murtumat kasvoissani ja kenties luokkakavereitten kertomukset kun puhuin tästä muistaakseni muille, parhaalle kaverille ainakin. Minusta saattaa myös olla kuvamateriaalia jossain.
Helpottavaa se kuitenkin että nyt olen turvassa täällä ja saan hiljalleen omaan tahtiin eheytyä. Helpottavaa edes jollain tasolla sisäistää väkivalta tapahtuneeksi. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo!
Itkettää melkein jos en olisi turta itkeäkseni.
Olen turvassa täällä, sataprosenttisen turvassa. Isä ei enää koskaan tule raiskaamaan. Voin nyt puuhastella mitä tahansa kotonani eikä täydy olla ylivireystilassa aina vaaran varalta. Olen siis ollut vaarassa. Kyllä, olin puolet ajasta vaarassa, läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Ja nyt sitten yhtäkkiä olenkin turvassa. Astun eräänlaiseen tyhjiöön. Mitä seuraavaksi?
Rakastan elämää vaikka elämäni on haasteellista. Ehkä tulee vielä aika kun olen kiitollinen aivan kaikesta. Ehkä asiat ovat nyt juuri paremmin mitä ymmärrän?
Helpottaa hieman järkeillä asiaa miten olen turvassa. Vielä saan turvallisuuden tunteen rakennettua. Eikä ole myöskään mitään telepatiaa. Kun tuntuu että kehoni on turvassa, tuntuu myös että mieleni on. Alan päästää irti tuosta uskomuksesta.
Nyt nautin normaaleista arjen toiminnoista ja osaan olla kiitollinen jos hetkenkään on parempi olo. Niistä hetkistä tulee pitää kiinni.
Olen kyllä hajonnut palasiksi. Mutta nyt voin nauttia elämästäni. Melkoista on elämäni ollut täytyy sanoa. En tiedä olenko ikinä ollut niin hyvässä voinnissa kuin nyt kun tuska on alkanut oikeasti purkautumaan!
Hei, mitä ihmettä. Minua ei olekaan raiskattu täällä. Se on päättynyt. Nyt voin huokaista helpotuksesta. Eikä kukaan ole tulossa tänne raiskaamaan. Voin elää elämääni!
Menee naurettavaksi.
Olen kuulemma trolli, sairas huomionkipeä mies joka esiintyy jonkun naisen kuvilla ja esittää raiskattua naista. Minun takiani oikeasti raiskattuja ei uskota. Kirjaimellisesti nauran kun menee jo älyttömäksi.
Tämä on taas vaihteeksi sitä ettei tarinaani kukaan ota todesta. Olen lapsuudessa tai teininä mennyt poliisille puhumaan ja hekin käännyttivät minut pois. En muista sitä tuon tarkemmin. Luulisi että poliisilla on jotakin merkintöjä siitä kun olen yrittänyt puhua. Olen ollut mahdollisesti myös raskaana, luulisi että siitäkin on jotakin jossain jos minulle on tehty abortti. En muista sen tarkemmin sitäkään, paitsi että olisin ollut raskaana. En tiedä kuinka pitkälle raskaus on mennyt, mutta mietin jo mahdollisesti nimeä vauvalle, muistelen epämääräisesti.
Niin sairaita väärinkäsityksiä tässä ja miten älyttömän vaikeaa on saada oikeutta järkyttävään rikokseen ja sama meno jatkuu vaan. Taitaa olla etten saa koskaan sitä oikeutta mitä toivoisin koska miksi tekijät tunnustaisivat? En tiedä. En tiedä mihin tämä on menossa. Nyt en voi muuta tehdä kuin yrittää keskittyä omaan toipumiseen. En tiedä voinko koskaan kirjoittaa mitään kirjaa tästä vaikka haluaisin, jos tekijät eivät tunnusta. Ehkä heidän kuolemansa jälkeen voin?
Vaikuttaa nyt kyllä aika sekavalta tämä tilanne. Vaikuttaa toivottomalta että saisin ikinä oikeutta ellei mitään todisteita rikoksesta ole. En tiedä riittääkö lapsuudenkuvat todisteeksi. Jos oikein muistan niin minusta on myös otettu kuvia. Jos niitä kuvia on jossain saatavilla edelleen, voisi se olla todiste rikoksesta. Muuten sana sanaa vastaan vaikuttaa toivottomalta.
Pakko siis vaan keskittyä omaan toipumiseen ja unohtaa toistaiseksi se että saisin ikinä oikeutta. Jotenkin asiat kuitenkin järjestyvät, olen luvannut itselleni. Olen nyt turvassa ja se on tärkeintä. Olen matkalla eheyteen mikä on tärkeintä. Ehkä joskus kun muistan paremmin, voisin yrittää uudestaan sitä rikosilmoitusta jos vaikka tekijöistä saataisi puristettua tietoa mikä kertoo heidän syyllisyydestään. EN tiedä miten tämä oikeudenkäyntijuttu sitten toimii. Mutta se ei ole tämän hetken asia. Täytyy nyt keskittyä siihen että eheydyn ja olen turvassa varmasti.
Vaikeaa ja hajottaa yksinäisyys. Muuten voin ihan okei. Pelkään vaan vähän miten tuo lääkitys vaikuttaa, senkö takia mieleni on sekava vaiko traumojen takia?
Keittelen tässä kahvia ja tv päällä.
Ei ole hetkeen tullut niitä panetusahdistuksia mitä minulla pitkään oli. Eli holtitonta kiihottumista yhdistettynä pelkoon ja ahdistukseen. Nyt ollut oireena lähinnä sekava mieli josta olen huolestunut. En tiedä sitten onko ne eräänlaisia traumatakaumia, että mieleni on hajonnut raiskauksissa.
Yritän pysytellä positiivisena vaikka nyt on todella hajottava elämänvaihe.
Minut potkittiin pihalle vertaisryhmästä koska voin liian huonosti, ei siitä kuulemma nyt ole apua minulle. Sama tyrmäävä vastaus kaikkialla; emme voi auttaa.
Sitten tämä kommentoinnin sävy. Se todella satuttaa. Te, jotka kyseenalaistatte minua ja kommentoitte kriittisesti psykoottisia puheitani, miettisitte vähän että miltä se mahtaa minusta tuntua. Se kaikki kuormittaa lisää ja saa minut hajoamaan.
Soitin kriisipuhelimeen mistä sain vähän apua. Mutta ei sekään riitä.
Jos minulla olisi ystäviä enemmän, voisin elää suhteellisen normaalia arkea. Mutta minun on vaikeuksia löytää ihmisiä joiden kanssa synkkaa niin että haluaisi ystävystyä.
Yritän taas ajatella toiveikkaasti että vastoinkäymiset ovat väliaikaisia ja että tämä tulee tästä vielä helpottamaan. Juuri nyt on vaikeampaa mutta toipuminen on nousuja ja laskuja, kuitenkin nousujohteista.
Juuri nyt on helpompi ja maadoittuneempi olo, ehkä siksi että kun näitä vastoinkäymisiä tuli, tuli samalla käsiteltyä kipupisteitä niiden kautta. Ehkä menneisyyteni heijastuu nykyhetkeen ja siksi tulee tällaisia haasteita vastaan, ja ne haasteet puhdistavat sitä negatiivista energiaa minusta pois. Joten voin eheytyä vastoinkäymisten kautta.
Kipu on aina väliaikaista, muistutan itseäni siitä. Tämä ei tule olemaan ikuisesti tällaista. Juuri nyt ei ole vaikeita takaumia mistä olen kiitollinen. Ei ole ollut tuota panetusahdistustakaan. Kävin kävelylenkillä ja tuntui hyvältä raikas ilma, luonto ja tupakka. Nautin suuresti kävelystä. Nyt nautin olla omassa kodissa, turvassa, kauniissa kodissani joka on juuri siivottu. Keittelen kahvia mikä ilahduttaa. Olen ymmärtämässä että olen turvassa täällä. Sataprosenttisesti turvassa, ei mitään hätää. Voin jutella joidenkin ihmisten kanssa, en ole aivan täysin yksin. Saan terapiaa. Täällä missä asun, on mukava yhteisö johon tunnen kuuluvani. Ohjaajat ovat huippuja, kaikki todella mukavia. Elämässäni on paljon hyvää.
Juuri nyt ei ole niin sekava mieli ja on ihan positiivinen olo kaikista näistä vaikeuksista huolimatta. Ehkäpä tuska purkautuu pois kun tunnen sen. Voin nyt vain rentoutua kotona tehden mukavia asioita. Saan puuhastella rauhassa.
Kesä tekee tuloaan. Lupasin itselleni että tänä kesänä voin vähän paremmin. Olen nyt oppinut sen että pitää todella arvostaa arjen pieniä iloja kuten kupillista kahvia tai naapurin juttuseuraa. Arki muodostuu pienistä hyvistä asioista. Välillä tuska tekee tuloaan pintaan mutta sekin puhdistaa. Se nousee pintaan jotta siitä pääsee yli, eli otan myös traumatakaumat ilolla vastaan. Jos ahdistaa niin ajattelen että hyvä juttu, tämä puhdistaa. Tosiaan, osaan nyt iloita enemmän kaikesta pienestä, nyt, kun on erityisen haastava vaihe.
Otan tavoitteeksi kesälle sen että kokisin olevani turvassa täällä. Syksylle otan tavoitteeksi mennä tanssi- tai joogakurssille. Ehkä sieltä löytäisi uusia ystäviä. Ja liikunta varmasti tekisi hyvää ja maadoittaisi.
Kaipaan rakkautta. Nyt minulla olisi rakkautta jos ottaisin sen vastaan. Minulle riittää se että ainakin yksi ihminen maailmassa rakastaa minua. Se on exäni. Sekin riittää että joskus otan tuon rakkauden vastaan vaikka en juuri nyt osaisi. Olen oppinut pelkäämään rakkautta. Nyt rakkaus ei ole mitään kieroutunutta insestistä romanssia. Voisin ottaa rakkautta vastaan. Ja se rakkaus eheyttää minut.
Tämä on elämäni onnellisin päivä. Tajuan että saan vastarakkautta.
Mielessäni pyörii exäni, ensimmäinen ja toistaiseksi ainut parisuhteeni. Olen paljon miettinyt mitä tunnen häntä kohtaan. Minä meistä tein aloitteen. Hän totesi, "hulluutta, en ole kovin ihastuttava ihminen". Kävin hänen luonaan kylässä ja hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Lohdutin häntä. Myöhemmin kertoi että olin ensimmäisiä joille pystyi asiasta ääneen puhumaan. Jäin hänen luokseen yöksi ja nukuimme vierekkäin. Aamulla liikuttuneena sanoi minulle, "et käsitä miten kiitollinen olen kun sain herätä sun vierestä". Kuulemma oli niin kiitollinen koska olin ensimmäinen ihminen exänsä jälkeen josta oli niin kiinnostunut etten ollut vain uusi parisuhteen korvike.
Vuoden verran majailin hänen luonaan. Tehtiin kaikkea yhdessä, syötiin aamiaista, katsottiin sarjoja, yritettiin laihduttaa, tehtiin ruokaa, käytiin ulkona syömässä ja niin edelleen. Se oli hyvä vuosi ja muistan sen suhteellisen hyvin. Vuoden seurustelun jälkeen aloin muistamaan ja vointini romahti.
Sen jälkeen meidän parisuhteemme ei oikein toiminut. Minulla oli myös kyllä alusta lähtien vaikeaa seksin suhteen ja yritin sitä pakottamalla. Lopulta tajusin että ei ole pakko harrastaa seksiä ja seksi loppui aikalailla siihen. Sittemmin sitä ei ollut ja oireilin psyykkisesti. Hän halusi kaikesta huolimatta olla kanssani ja kuulemma "kenen tahansa muun kohdalla olisi jo luovuttanut".
Olin niin oppinut että jokaisessa ihmissuhteessa pitää olla seksiä. Mutta seksi oli minulle enemmän velvollisuus kuin että olisin halunnut sitä tai nauttinut siitä. Varsinkin miehen kanssa seksi on vaikeaa koska en oikein ole kokenut vetoa miehen vartaloon. Uskon tämän johtuvan vain traumoistani ja että pääsen siitä yli ja koen taas vetoa miehiin. Koska tästä miehestä välitän.
Pelkäsin häntä jostain syystä monta vuotta todella paljon. Olen kai oppinut pelkäämään ihmisiä, varsinkin miehiä, joihin tunnen vetoa. Häntä ei ole syytä pelätä. Ehkä pelkäsin omia tunteitani ja ironista kyllä, pelkäsin, etten saa vastakaikua, vaikka meidän suhteessamme hän pikemminkin on ollut se joka ei saa vastakaikua minulta. Pelkäsin monta vuotta että hän vihaa minua. Vasta nyt, juuri nyt, ymmärrän että hän todella rakastaa minua ja välittää minusta ja tämä on elämäni onnellisin päivä. Nyt joku todella välittää minusta josta välitän myös ja saan parisuhderakkautta.
Hän on kylläkin luopunut aikalailla toivosta meidän suhteemme. Minä haluaisin edelleen yrittää. On ihan hyväkin toisaalta että ollaan oltu erossa nyt pitemmän aikaa niin molemmat ovat saaneet omaa aikaa käsitellä omia ongelmia ennen kuin oltaisiin yhdessä. Ehkä on hyvä ja juuri kuten kuuluukin olla että hän pääsee minusta yli eikä ole riippuvainen minusta, että minä olen jotakin mikä tuo hänelle onnellisuuden. Ehkä hänen tulee rakentaa oma onnensa muun kuin minun varaani. Ja minulla kestää aikaa, rakkaudessa kun rikottu olen, ymmärtää, että joku voi rakastaa minua noin hurjan paljon ja ottaa se vastaan ja rakastaa takaisin.
Otan meidät nyt ihan terapiassa puheeksi ja käsittelen tätä. Jos hän onkin elämäni suurin rakkaus enkä edes ymmärrä sitä, samoin kuin en ymmärrä traumojakaan? Jos dissosioin rakkauteni tähän mieheen. Jos hän on minulle se oikea kuten hän kokee minun olevan hänelle?
Hän kuvaili että tuntuu että meidän kuuluu olla yhdessä ja että meidän tulevat lapset olisivat universumin tärkein asia. (Ai, miten rakastankaan avaruuteen viittaavia kommentteja!)
Nyt opettelen siis hiljalleen vastaanottamaan tämän miehen tunteet ja tutkiskelen omia tunteitani. Ehkä meidän suhteen ongelmat ovat olleet opettamassa olennaisia oppiläksyjä. Olen esimerkiksi itse oppinut rakastamaan pyyteettömästi. Tiedostan hänen puutteensa ja annan ne anteeksi (ei ole mitään anteeksiantamattomia puutteita kuten vaikkapa narsismi tai muuta minulle haitallista). Rakastan häntä kokonaisuutena, juuri sellaisena kuin hän on. Luulen että hän myös minua. Yritän ajatella nyt niin että vaikka elämäni olisi kuinka vaikeaa tahansa ollut, ja on edelleen, niin joku rakastaa minua täydestä sydämestään ja voin aina turvautua ja tukeutua tähän rakkauteen vaikka emme koskaan olisikaan yhdessä.
Välillä pohdin että onko minulle luvassa joku toinen mies ja jos en rakastakaan tätä miestä kuten hän minua, mutta nuo ajatukset tekevät minut aina todella surulliseksi. Eli jokin minussa haluaa kuitenkin olla juuri hänen kanssaan. Sitä on turha muutenkaan jossitella mitä voisi olla kun ei tiedä. Tai ehkä hän tulee olemaan ja on aina myös minun suurin rakkauteni? Ei voi tietää.
Haluaisin yrittää hänen kanssaan mutta hän on hyvin pessimistinen (olemme monessa asiassa aivan toistemme vastakohdat ja samalla meissä on paljon samaa). Minä olen optimistinen. Ehkä on nyt ihan hyvä olla erossa koska selvästikään tällä hetkellä meistä ei voi tulla mitään ja jos koskaan ei tule, on hänen hyvä päästä yli minusta. Eli tilanne on juuri kuten sen pitääkin olla. Itse ajattelen jotakuinkin niin että minun täytyy nyt todella pohtia tunteitani häneen ja haluanko oikeasti olla juuri hänen kanssaan. Jos parin vuoden päästä totean etten halua, voin sen hänelle suoraan kertoa että meistä ei tule paria. En usko että menee paria vuotta pidempään, mutta tämä on vain arvio.
Otin nyt kuitenkin hyvin isoja harppauksia eteenpäin ymmärtämällä edes jollain tasolla hänen tunteensa minua kohtaan ja että jatkossa kun tulee vastoinkäymisiä, annan tuon rakkauden kantaa minut yli niistä. Huomaan ajattelevani, että tämä on varmaan elämäni onnellisin päivä. Minulla voisi olla nyt parisuhderakkautta mieheen joka on henkisesti samalla tasolla kanssani ja tarpeeksi tasokas minulle jos en olisi näin rikki. Tuo rakkaus eheyttää minut vielä täysin kunhan uskallan antautua rakkaudelle.
