No huhhh mikä taakka mutta tulipahan tehtyä!

Oho wau. Alan ymmärtää miten harhainen tapaus oon ollut - ja oon edelleen. Mut puran koko ajan harhaani. Hiljalleen valkenee mikä on totta, mikä ei. Ainakaan en elä pääni sisällä. Ymmärrän, et jotkut ihmiset elää kokonaan päänsä sisällä. Ne ei ole kehossaan ollenkaan. Ne ulospäin voi vaikuttaa tosi normaaleilta mut ei ole tässä maailmassa ollenkaan. Mä ainakin oon suurimmalta osin ollut ihan tässä maailmassa. Joskin joskus pienenä olin pääni sisällä jossain saarella, pieni pyöreä saari, jossa keskellä palmupuu. Olin sekaisin siellä ja ymmärsin kyllä ettei tää ole todellinen maailma. Ikävä kyllä jotkut ihmiset on täysin siellä omassa harhassaan eikä kunnolla tajua sen olevan totta. Ymmärsin tämän kun mun piti esim totesi et "autot nopeuttaa sen kohdalla". Ymmärsin että se dissoaa paljon. Se ei ihan muista elämäänsä. Ymmärsin sen kun me puhuttiin puhelimessa ja se puhui että ei muista lapsuudestaan muuta kuin sen että sen isä hakkasi sitä remmillä takamukselle.

Mä tajuan. Olen skitsofreenikko. Mutta en siksi että olisin syntynyt sellaisena vaan koska musta tehtiin sellainen traumatisaatiolla.

Mä ihailen nyt äitiäni suuresti vaikka se pahoinpiteli mua. Koin aina että se on upea nainen. En kylläkään muista kunnolla vielä, miksi ja miten. Olen unohtanut suuren osan ihan koko elämästäni ja hyvin kamalia kokenut. Sentään oon "tukevasti" maan pinnalla. Ymmärrän kyllä että dissosioin helvetisti edelleen mutten ainakaan ole siellä palmusaarella hajoamassa. Lol.

Mä kirjoitan jatkossa näin koska tää tuntuu nyt luontevammalta kuin kirjakielellä.

Kirjoitan hivenen enemmän perheestäni kun muistan enemmän.

Ymmärrän, että olen muodostanut vähän kuin mielikuvitusmaailman päässäni, ehkä. Että olisin vielä jotakin suurta. Se oli mun pakokeino silloin. Luulisin näin, en ole varma. Mutta tavallaan olen alkanut tehdä töitä todella sen haaveen eteen.

Hmm. Tiedän liikaa, varmaan, luulin lapsena. Koin jopa tarhassa aikuiset lapsellisina rinnallani.

Vitsi vitsi, heko heko. Olin toki vasta lapsi mutta varsin älykäs. Se on yksi syistä miksi selvisin hyvin tästä kaikesta. En vielä selvinnyt tietenkään, mutta selviämään päin. Vielä paljon työtä edessä mutta enköhän eheydy. Luotan siihen.

Huh, ollut rankka taakka takana mutta voiton puolella!

En jaksa nyt enää miettiä maailman murheita. Keskityn vastedes omaan toipumiseeni. En ikinä kunnolla ajatellut itseäni ja unohdin kokonaan lopulta kuka olen ja mukauduin muihin liikaa. Siksi sekosin totaalisesti.

Luojan kiitos olen tällä planeetalla enkä avaruudessa liitelemässä, kuten öisin. Lensin yötaivaalla itkien kun "maaminä" kärsi. En ollut kehossani yhtään koska en sietänyt sitä kärsimystä kun raiskataan tauotta.

Huh luojan kiitos olen elossa, elän ja hengitän. Jes! Alan lopultakin löytää sen kuka oikeasti olen!

Mä ihan oikeasti arvostan äitiäni nyt todella. Ymmärrän paremmin miten hieno ihminen se todellisuudessa on. En enää tunne mitään sairaita tunteita siihen. Olen syvästi ylpeä äidistäni. Hän on ehkä traumaattinen tapaus mutta sisimmässään hieno ihminen.

Tiedän, miten pahasti koko suku on kärsinyt. Olen surullinen heidän vuokseen. Vaikkakin he olivat julmia mulle. Haluan nyt aidosti auttaa äitiäni. Hänellä on ehkä vielä toivoa eheytyä. Pelkään pahoin, että veljeni ja isäni suhteen toivo on menetetty.

En oikeastaan vihaa sukua enää kun käsitän miten traumaattinen mun koko suku on. He olisivat tarvinneet kipeästi apua. Kukaan tuskin auttoi. He uppoutuivat unelmiinsa? Asuvat päänsä sisällä aina. Eivät kaikki. Äitini uskoisin olevan jokseenkin vielä tässä maailmassa toisin kuin vaikkapa isä ja veli.

Luojan kiitos mä selvisin henkisestä kuormituksesta enkä elä mielikuvitusmaailmassa pääni sisällä.

Mä puhun nyt vähän enemmän omana itsenäni teille, lukijani, kun alan ymmärtää miten paha dissosiatiivinen identiteettihäiriö mulla on. Olen nyt matkalla siihen että tajuan kuka oikeastaan olen ja että olisin lopultakin kropassani. Hitto vie kaipaan jo tuntea jalkani maata vasten ja koko kroppani sisältäpäin!

Dissosiaatiohäiriö siis on sairaus jossa ihminen ei kunnolla ole maadoittunut kehoonsa. Sitä leijailee kehonsa ulkopuolella, ikäänkuin. En osaa kuvailla. En muista, kuinka pahaa se pahimmillaan on ollut, mutta muistan kyllä vuonna 2013 olleeni mielestäni kuin "kehoton tietoisuus". Kyllä, en ymmärrä kunnolla mitä edes on olla fyysinen täysin. Se on surullista, tiedän. Mutta kiitollinen siitä että dissot purkautuu tässä kaiken aikaa.

Hauskaa joulunaikaa kaikille!