Ajattelin, onko minulla tässä maailmassa jokin merkitys? Ajattelin haaveitani ammatin suhteen, kirjoja, taidetta, musiikkia ja kaikkea sitä minkä vuoksi olen valmis tekemään töitä. En vielä ole valmis, oireilen edelleen liikaa ja mielenterveys on palasina, mutta ehkä joskus olisin tarpeeksi terve jotta jaksan paiskia duunia. Se vie ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä. En aio katkeroitua. Lopulta onneksi aloin havahtua ajoissa, alle kahdeksantoistavuotiaana, ja kuudessatoista vuodessa romuttuneesta tilasta nykyiseen on iso muutos tapahtunut.
Olenko kokenut tämän kaiken juuri siksi vain, että voin vielä auttaa muita? Lausuin pienen rukouksen, "rakas Jumalani, auta minua kokemuksellani auttamaan muita, aamen". Voisin aloittaa lastensatukirjoista jotka kuvitan itse. Se on haave joka melko varmasti voi toteutua. Se on suhteellisen helppo. Voisin joskus tehdä taidetta ja pitää taidenäyttelyn. Voisin opetella säveltämään musiikkia ja kirjoittamaan lyriikoita ja laulaa. Laulaisin varmasti paljon kokemuksistani sekä myös musiikilla ottaa kantaa. Sitten on kaikkein suurin ja tärkein haaveeni, omaelämäkerta.
Jos voisin pidellä kirjaani käsissäni. Se olisi kovien kansien välissä. Selailisin sen alusta loppuun ja kokisin, tehtäväni on suoritettu. Tässä se on. Valmista. Nyt vain nautin elämästä. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä, vapaa toteuttamaan itseäni, olemaan vain minä. Elämään täysillä.
En osaa muotoilla näitä ajatuksia sanoiksi. Ne herättävät minussa suuren tunnekuohun. Olla kokenut kaikki se paha, jotta voi kertoa muille, miten ihmiskunnan täytyy herätä. Ei voi jatkaa luontoamme ja toisiamme satuttaen. Minun tarinani on vain esimerkki siitä, mikä on täyttä helvettiä ja missä ei ole järkeä. Että jokainen joka kirjan lukee, kokee, että on toivoa paremmasta ja asiat voivat järjestyä. Että se kannustaisi itsemurhan partaalla olevia elämään. Se saisi hyvää elämää eläviä ihmisiä arvostamaan elämäänsä enemmän. Se saisi ihmiset tekemään päätöksen olla parempia ihmisiä. Se ottaisi ennen kaikkea kantaa maailman tilanteeseen. Että ihmiset pyrkisivät enemmän hyvään kuin pahaan. Pahassa ei ole mieltä. Se on viestini jonka kirjallani haluan välittää.
Elämäni oli vain koulutusta elämäntehtävään ja väliaikainen paha vaihe elämässä. Se kesti parikymmentä vuotta. Minulla on vielä monta kymmentä vuotta traumavapaata elämää. Se tuntui ikuisuudelta mutta oli vain silmänräpäytys laajemmassa mittakaavassa.
Laajemmassa mittakaavassa asiat ymmärtää. Siihen havahtuu vasta vuosien päästä. Että kaikki meni oikeastaan ihan hyvin.
Kirjoituksesi sai minut miettimään eroja kirjailijan ja runoilijan välillä, ja pohtimaan kirjoittamista yleensäkin. Pystyykö runoilija kirjoittamaan kirjaa? Sanoit että satukirjasta olisi helppo aloittaa ja se on totta, siinä oppisi sitä kirjan tekemisen kokonaisuutta samalla. Ja tarkoitus on hyvä.
VastaaPoista