Tää elämä on silti edelliseen elämään verrattuna kuin lomailua. Helvetti on ohi ja saan rauhassa eheytyä ja elää tasapainoista elämää. En ollut tasapainoinen yhtään. Olin ihan VITUN SEKAVA. Hullu, totaalisen tärähtänyt. Luokkalaiset irvaili. En ymmärtänyt suoraa vittuilua (en vieläkään), ja opettajakin oli ilkeä mulle. Mä kärsin ihan vitusti silloin. Ajattelin vääristyneesti, että on parempaa olla hullu kuin terve. Mun piti paradoksaalisesti seota pysyäkseni järjissäni.
Olipa kyllä melkoinen matka mutta tulipa tehtyä. Nyt alkaa elämästä nauttiminen. Ei enää kovaa työtä koko saatanan elämä.
En ole terve mutta siihen suuntaan menossa. Sentään olen sairaudentuntoinen ja tajuan olevani skitsofreenikko. Mutta se on jo iso askel eheyttä kohti.
Elämän pienet ilot on nyt parasta. En siis ikinä ole osannu nauttia elämän pienistä iloista tai arvostaa niitä. Elämä oli kovaa työtä. Raiskauksia öisin, aamuisin rättiväsyneenä kouluun, läksyjä, piirtämistä tuntikausia... Tiesin vaistomaisesti että jos en kehitä aivojani yhtään niin ne rapistuu kokonaan. Joten opiskelin. Piirtelin. Tein kotisivuja. Sellaista. Mitään hemmotteluja ei ollut. Arjen rutiineja vain.
Nyt saan elää sellaista elämää joka on todella mukavaa - vaikka olen hullu. Lol.
Kirjoitan vähän eri tyyliin nyt, lukijani, kun saan kosketuksen viimein itseeni, jonka hukkasin kokonaan. Kuka olen, mikä olen, missä olen, mitä tämä on... Toistelin itsekseni päässäni pienenä kun en tajunnut mistään mitään. Olin päästäni sekaisin jo kolmivuotiaana. Surullista mutta totta.
No, nyt vois tehdä jotain arjen askareita. Jotakin mukavaa. Maadoittavaa puuhaa.
Hitto vieköön haluan olla minä taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti